Mikä maa, mikä valuutta?

Eräs maa Lähi-idässä on omasta mielestänsä
naapureitansa parempi, jumalan valittu kansa,
kirkonkin kuvitelmissa:
maa siunattu, maa luvattu.

Amerikan dollareilla, jenkkien asetuella,
jumalan valittu kansa ammuskeli ohjuksilla,
naapureitansa tulitti.

Vuosikymmenten kulussa Beirutin pahoin pilasi,
teurasti, teki tuhoa, miehitti Libanonia,
ja Golanin kukkuloita, Länsirannan raunioitti,
saartoi Gaazan kaistaletta, ihmisleiriä tykitti
ilmasta, mereltä maasta.

Papit puolesta puhuvat, kappalaiset kiittelevät,
ja rukoilevat rovastit.

Mikä maa, mikä valuutta?

Jouluevankeliumi murtehella

Jouluevankeliumi (Luukas 2 : 1 - 20)

Härmänmaan murteella (ollut Kauhava-lehdessä 22.12.03)

1. Ja tapahtuu nuana aikoona, notta Rooman keisari Aukustus määräs koko kansam maksamhav verua.

2. Tämä verollempano oli ensimmäänej ja se pantihin toimehen silloon, kun Kyrenius oli Syyrias maaherrana.

3. Kaikki ihmiset lähtiväkkim pantavaksi ittensäj ja tiänestinsäk kirioollen, jokahinen omahan kaupunkihinsa.

4. Niij Jooseppikin, koska s’oli Raavirin kaukaanen sukulaanen, lähti Kalileasta, Nasareetin kaupungista, Juureahan, Raavirin kaupunkihin, jota sanottihim Peetlehemiksi.

5. Sill’oli föliyhnänsäp piänihim päin oleva Maria, jonka kans s’oli kihiloos.

6. Justihin silloor rupes niiren tenava syntymhän.

7. Maria synnyttikim poijan ja ne laittoo sem makaamahan trasuuhin kääräästynä hevoostallihin, hinkalhon, kun n’ei löytänym minkäällaasta kortteeria, kuv väkiä oli niir raavahastil liikkeellä.

8. Ja siinä likillä paimenet oli vartioomas yällä itikootansa.

9. Siinä siunaamas niiren eres seisoo Herran enkeli, ja samas leimahti maharottoman kirkas valakia paimenien kohoralla, niirem päiren yläpualella, ja n'oli niin säikähröksis, notta aivan ne tutaji.

10. Mutta enkeli lohorutteli niitä ja sanoo, nottei trenkääp peliätä, ja ilamootti niiller iloosen asian, joka koskoo jokahista:

11. Täälä Raavirin kaupungis on nys syntynyv Vapahtaja, Kristus, Herra.

12. Ja täs on teillem merkki, jotta parahiter rookaatta sem poijan: s'on tallis ja makaa siälä kapalootuna hinkalos.

13. Ja samas ne huamas enkelin föliys hirviäm palio taivahallista sotaväkiä, ja ne ylisti Jumalaa.

14. Ne sanoo, jotta ”Kunnia Jumalallen korkeures ja maas rauha ihimisillä, joita kohtahaj Jumala osoottaa hyvää tahtua”.

15. Ja kun enkeli oli mennyp paimenien tykyä taivhashen, niin nämä rupes toimittelhon toisillensa: Lähärethän nyp Peetlehemihin kattomhan, mitä siäl’on oikeen tapahtunu ja mitä se Herra meillej justihin on höväänny.

16. Ja ne tryykäs kauhialla kiiruhulla ja rookasivakkim Marian, Joosepij ja pikkuusem poijan, joka makas siinä hevoosen hinkalos.

17. Ja kun n'oli sen nähäny, niin ne selevitti koko ser retuutin, mitä tästä tenavasta niillen etukäthen oli toimitettu.

18. Ja kaikki jokka sen kuuli, imehteli kauhiasti, mitä paimenet niillem puhuu.

19. Mutta Maria, poijan äitee, painoo kaikki nua asiat miälhensäj ja funteeras ja pahkulootti niitä syrämmehnänsä.

20. Sittem miähet lähti takaasin kerollem paimenhen. Ne ylisti Jumalaa kaikesta, mitä n’oli nähänyj ja kuullu.

Murtehellen kääntäny Aulis Rintala

Kansakin voisi juhlia Kalevalaamme (Savon Sanomat 9.4.09)

Kalevalan 160-vuotisjuhlia vietetään taas näyttävästi, ikään kuin kirja olisi jokin kuva- tai säveltaiteen tuote. Veronmaksajain rahoilla tilattiin teoksia 20 nykytaiteilijalta, joista monet ottavat eepoksen vasta ensi kertaa käteensä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteen hedelmä, varsinkin sen ainutlaatuinen runokieli, jää huomiota vaille.

Ensi vuonna vuoden 1835 Kalevala täyttää 175 vuotta. Ehdotan, että silloin kalevalainen kansamme juhlisi itse eeposta. Järjestettäisiin kalevalamittaisen runon kilpailu, esim. siitä, kuka kertoisi kauneimmalla nykysuomella parhaita kohtia Kalevalasta. Kuka kertoisi soljuvimmin Punahilkka-sadun vanhalla runomitalla. Kuka tekisi parhaan "arkkiveisun" jostain ajankohtaisesta aiheesta. Nykykielikin nimittäin suostuu mainiosti runomitan raameihin.

Runomitan opettamisessa auttaa auliisti epäkaupallinen yhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura (Karuse), jonka sivustolla toimii myös maailman ainoa säkeidentarkastusohjelma Trokeemankeli.

Innostus ilmaisuun vuosituhantisella kielikoodilla on valtava. Tiedän sen kokemuksesta: Jokin vuosi sitten seuramme järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa samantapaisen kilpailun, johon runosäkeitä lähetettiin monen Kalevalan verran. Runoilevan kansamme suuret joukot voisivat siis tällä tavalla juhlistaa kansalliseepostamme - eikä tule kalliiksi.

Aulis Rintala Karusen perustaja, kunniapuheenjohtaja

Liukuva vai iskevä kalevalamitta?

Kirjallisuuden maineikas moniottelija, akateemikko Matti Kuusi antoi kalevalakielen harrastajalle päteviä, mutta aivan liian niukkoja ohjeita. Pentti Leinon teoreettisista tutkimuksistakaan ei meille nykyniekoille ole paljonkaan hyötyä. Paras osviitta tällä sanataiteen alueella onkin ollut Kalevalan käytäntö, vaikka antoihan itse Lönnrotkin joitakin neuvoja, joista tosin osa jää nykyihmiselle hämäräksi.

Kuusi ei ottanut selvää kantaa esim. siihen, onko tasasäkeissä sopivaa käyttää laulaa, istuu, pääsee, kaatuu -tyyppisiä trokeita, joita Kalevalassa ei esiinny lainkaan. Kuitenkin me 2000-luvun säesepot olemme käyttäneet estoitta (kuka enemmän, kuka vähemmän) juuri näitä käteviltä vaikuttavia kirjakielen muotoja.

Samoin nykyniekka käyttää sujuvasti nykykielisiä murtosäkeitä, vaikka tälle käytölle Kalevala ei anna tukea lainkaan:

Mietitään, meneekö Mikko
Mietitään Mikon osuutta
Isi, katsotaan, osaanko
Tuleeko kukaan mukaani

Mutta, mutta. Jokainen runomittaan perehtynyt tajuaa, että suomalainen mitta näiden muotojen myötä muuntuu hyvinkin paljon alkuperäisestään; onhan kielikoodi syntynyt aikana, jolloin ensitavua kauempana ei ollut pitkiä vokaaleja.

Tämän suhteen olen antanut itselleni ohjeet:

Käytä laulaa-tyyppiä mahdollisimman vähän. Esitä asiat mieluummin menneessä ajassa (imperfekti), niin kuin Kalevalankin tarinat on esitetty, ei nykyajassa (preesens). Siis: lauloi, istui, pääsi, kaatui. Täysin en ole siis laulaa-muotoa itseltäni kieltänyt.

Tarkkaile yleensäkin ensitavun jälkeisen pitkän vokaalin käyttöä nykyistä enemmän eri asemissa, ettei runomitta rupea ”liukumaan”, sen sijaan, että se olisi ideaalin mukaista: iskevää, kalevalaista.
Pari pitkää vokaalia säettä kohti ei vielä aiheuttane liukumista, mutta kolmas pitkä vokaali säkeessä voi olla jo liikaa: saadaanko rahaa takuulla - tuleeko kukaan mukaani, saa taas kaahaajaa varoa.

Kalevalaversioner på finska och svenska

Blogg på Kyrkpressen.fi (Henry Byskata)

(28.02.2008)

I dag på Kalevaladagen ingår i Pohjalainen en kort presentation av en utgåva av Kalevala på sydösterbottnisk dialekt, ett arbete utfört på tio år av kauhavautgångne Aulis Rintala, som säger att inte heller det ursprungliga Kalevala av Elias Lönnrot var någonting annat än en utgåva på dialekt, därför att finskan när Kalevala kom ut i bokform inte ännu utkristalliserats till ett enhetligt språk.

Elias Lönnrot daterade sitt Kalevala-manuskript 28 februari 1835. En ny utvidgad version utkom år 1849 och det är det som finnarna anser vara sitt nationalepos.

Lönnrots Kalevala börjar så här:

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.

Aulis Rintalas sydösterbottniska översättning:

Mun teköö kovastim miäli, ajatteloo aivonikin, ruvetar runoolemahan, sukuvirttä sualtamahan, laatuvirttä laulamahan. Sanat suuhuni sulaavat, kiälem päällek kerkiäävät, hajuaavat hampahille.

Lars och Mats Huldéns svenska översättning:

Vet du vad vi borde göra vad som leker mig i hågen? Börja sjunga gamla sånger! Låna röst åt våra runor! Visa våra släktklenoder, sjunga dem som de har sjungits. Orden saftar sig i munnen, sägner samlar sig och faller, far som forsar över tungan, tillrar mellan mina tänder.

Jag är förstås jävig och subjektiv, men nog är det far och son Huldén, som tar hem priset i den här jämförelsen! Kalevala är det finska verk, som översatts till de flesta språk, ett sextiotal.

Puhuu rauta Kauhavalta

Seuraavaj juhularunon esitin Kauhavam puukkoovestivaaliilla 16.6.2001. Taharor runollani viisata, kuinka justihij jetsullensa kalevalaanen nuatti istuu paikallishem murteheshen ja kuinka oikia trossoo onnistuu kaikista parahiten tällä kiälimuarolla.

Samas tilaasuures kertoolim puukoosta ja muista teräaseesta sekä rauraj ja teräksen synnystä Kalevalas. Eepokses toimitethan, kuinka rauta petti lupauksensa ollav veistämätä veliitänsä, lastuamata äireensäl lasta, kun seppä Ilamarinen tyhymyyksisnänsäp päästi rauran ahajostansa, kitumasta tulen kirasta. Varsinkin Etelä-Pohojammaalla rauta - niin ku historia toristaa - on useen kajonnu ihimisel lapsehen, niin kun täs runohnanikin käyy.

Puukkoovestivaaliej järiestäjät eivät oikeen ollu innostunehia säkehier raakasta sisällöstä. Se on ymmärrettävääkin, kun halutham myirät teräaseeta. Eihän nyp puukkootehtaalun imakohon enää voik kuulua, notta ihimisiä tapethan tualla lailla puukoolla, niin kun ennevvanhaan.

Mutta luulen, notta puukkoovirmojenkin pikkujouluus Rannajjärviä laulethav viälä täyreltä lairalta. Alahalla oleva runoni o hyvä näytelmäkappales, mutta varootan, nottei vaan tulsir rumihia! Ainakaan esittäjään ei saisi ollap pöhönäs. Yleensäkkiv väkivallan aijat om menny ohitte, tai ainakin niin kuvitellahan, vaikka viäläkij jokku ihaaloo häjyjä, aikansat terroristia. Mutta kansamperintehen historiasta tätä raakuutta ei hetkes pyhiitän niiv vaam pois.

P. S. Uurej ja suurentuvan Kauhavav (Härmät + Kortesjärvi) vaakunasta jäi muutoom puukkoo kokonansap pois vuaren 2009 aluusta, notta rauhaa kohti ollaham menos näis imakoasiooskin.
_________________________
Huom! Seuraavaa ei saal lukiat tavanomaasesti, vaan se pitää höväätä äänehen, elil laulaa omatekoosella, vaikka härkävainaan nuatilla.

PUHUU RAUTA KAUHAVALTA

Nym mä kerroj ja kuvaalen, kuinka täälä Kauhavalla,
puukkoojunkkariem maalla, laajalla lakeurella,
viätettihim mahtihäitä, juhulia julumetuuta,
pirun suuria pitoja.

Siit' on aikaa jo kulunu, jopa vuasikymmeniä.
M'olin silloom piäni poika, tuskin Oskarin kokoonen.

Häät oli tosi komiat, niin kun täälä pruukatahan.
Eipä ollum moittimista syämä- eikä juamapuales,
eikä muuskaan trahteeringis, olihan nua naitettavat
varsiv vöyrästä sukua, molemmat ökytaloosta.

Mihinä ne häät olivat, kekkä viätihiv vihiillen?

Suluhanen Sippoolasta, väkevä, komia poika,
oikeen suuresta taloosta.
Morsian Ylikylästä, toresta koria flikka,
ei sekääm mökistä ollu.
Häät oli morsiamen kotona.

Vaikka häät oli komiat, täm' on surkia retuutti,
eikä liänen nauramista, juurikaan iloottemista
jumalattomis juhulis.

Kuinka niin, mikä vikana?

Kyllä kait on kerrottava kerralla koko retuutti,
tua juttu alakuloonen, kun hiano juhulahuanes
muuttuukin surutalooksi.

Jo kolomev voorokautta oli kuppia kumottu
aika reirumpualoosesti, iloliäntä litkuteltu,
niitä korven kyyneliä, nuaremparin kunniaksi,
välis kyllä syätihinkin.
Niin oli tapana ennen.

Alakoo olla aamuyätä, koittamas kolomas päivä.
Niin usiat viarahista, olletikkim miähempualet,
makaskij jo laattialla kum mötiääsep pöhönäs.
Niinpä ennem pruukattihin.













Viimmeesillä voimillansa Erkki konttii laattialla
kohti sahtitynnöriä, liki pontikkamukia.
Ylähäppäiv vaan yritti, vaikka kaatuuli välillä.
Täs jo hiamam painittihin, tuas kättä väännettihin,
niinkum meillä pruukatahan.

Niilo kurkusta kuristi, parasta kaveriansa,
piam päätä taas silootti.


Pekka mittaali haloolla
Jaakoon kallon kestävyyttä.
Härihnänsäj Jaakkoo parka
siappas puntarin framillen.

Yrjö nyrkillä hyvääli naapurinsal leukaluita.
Tosin kaikes ystävyyres, niim me ennem pruukasimma.
Muut jalakeella olijat jatkoovat metelöömistä,
mökellystä, möyrästystä.

Antti akkaansa ylisti, Tauno trossas tammallansa,
källäs Kaalepin konia, leveeli lehemillänsä.
Paavo jankutti rahoosta, niistä maksamattomista
ikivanhoosta veloosta.

Kalle puukoolla kututti veliipoijam poskipäitä,
kokeeli teräm pitua, oliko rauta karkaastua.
Sulo sönkötti sorasta, reisuusta Venäjäm maallen,
rysssän kans rypemisistä.
- Häjyt tuloo, joku jo huuti.

Piampa juhulapaikas rupeskir rytäjämähän,
ovi auki potkaastihin, tryykäs miäs tuvan ovesta
aivan arkiverhoohnansa, hikisis ja haiseviskin,
suarahan navettatöistä, krannir riuska trenkipoika,
vanha hellu nuaren frouvan, äsköön naitetun emännän.

- Häjyt tuloo, akat taas huuti.

Ei muita häjyjä tullu,
tuli vaan se toiskam poika.
Trenki keskilaattialla,
aika lailla kans pöhönäs,
kariaasi kaikiv voimin:



- Hypäkköhöm pöyräm päällen, joka om mua parempi!

Huuti pian isäntä itte,
vastanainuv viisasteli,
purevalla pilakallansa:
- Jumalauta, turpa kiinni,
näjittäkö, kuulittako,
huamasko koko porukka,
mikä pääsi miähen suusta?
Jokahinen om parempi
kun tua köyhä trengirretku,
hiarojan äpäräkersa!

Pahoon suuttuu toiskam poika,
trenki naapuritaloosta,
helavyätänsä hapuuli, hairas puukkoonsat tupesta,
veittev vyältä jo vetääsi, huikkas äänellä häjyllä:

- Ei tästä pirop parane, jonsei viarahat vähene!

Sitten kans taloon isäntä tuppiroskaansa tavootti,
kopelootti puukkojansa, kariaasten kauhiasti:

- Se aluuksi lähteköhön, jok'on kuakkaviarahana,
sä oot tulluk kuttumata, käskemätä, pyytämätä,
vasiten häjyylemähän, kehumahan, trossaamahan.
Janottaako vanha suala?
Nyt on myähäästä kosia, me kävimmä jo vihiillä!

Jo paloo miäheltä pärehet, kiahahti veri sakia.
Trenki naapuritaloosta, orpoopoika, lehtolapsi,
helapäätä heilahutti, ilamas väläji veitti,
teräs täytti tehtävänsä, puhuu rauta Kauhavalta.

Näkyy jo Laitilammäjellä vallehmanni miähinensä.
Kohta ne pihallen tryykäs kaharella hoijakalla,
kaharen hevoosen kyyris.
Kahalehet vaan kilaji, kun ne vei sen toiskam poijan
piremmäller reisullensa.










Porstuasta porraspäähän, veri virtana valuen
piar rumista kannettihin, vastanainehen isännän,
leski krääkyej jälies.

Aulis Rintala, kuvat: Pentti Tynkkynen

Suuren tammen kaataminen

Pimeni jo päivän paiste, kuihtui kuutamon kumotus,
sammui tähdet taivahalta, pimeyttä kaikkialla.

Väinämöinen kantoi huolta oman kansan kohtalosta:

Eihän täällä voi asua koko Väinölän kylässä,

hämärässä hyssytellä, pimennossa piileskellä.

Eikö löytyisi urosta, tosi miestä tarmokasta,

joka tammen taivuttaisi, kaataisi tuon puun tukevan

maankuorta pimittämästä, eloamme estämästä?

Onkohan veden väessä ketään siihen kelvollista?

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Sepän akka kuallehena

Hoksas kauhian asian, tevoon törkiän toristi:
rumihina nuari vaimo, riutunhena rakkahansa.
Makas aivan oikoosena, kerolla ketarap pystys,
sääret suarana sojotti lypsyhaav veräjäv viäres.

Siinä seppä seisoskeli, syrämmellä synkiällä,
rupes yäksi krääkymähän, päiväksi porajamahan,
viikoksi vänäjämähän, miäli mustempi nokia,
ei hiiltä valakiampi.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

SKS hylkii kalevalakielen nykykäyttöä + vastine + vastine

LUE KOKO TÄHÄNASTINEN KESKUSTELU:

Aulis Rintala: Parnasso-lehti nro 4 (28.8.08)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin kansanrunojen lumoissa. Runoniekka Lönnrot kiteytti muinaisrunojemme metrisen idean ja antoi tarkat ohjeet suomalaisesta mitasta, jota Kalevalan ilmestymisen jälkeen alettiin nimittää kalevalamitaksi. Nykyinen SKS pyrkii lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eikä mitenkään edistä sen nykykäyttöä – pikemminkin päinvastoin.

Katsooko SKS, että kalevalakielen käyttö maassamme loppui kuin seinään, Larin Parasken runoihin tai taiderunouden puolella Leinon Helkavirsiin? Mitään kielellisiä esteitä tuon ainutlaatuisen runomitan nykykäytöllehän ei ole. Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (v. 1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tuota toivomusta on pyrkinyt toteuttamaan Kalevalan juhlavuonna 1999 perustamani Kalevalaisen Runokielen Seura ”Trokeemankeleineen”. Tasokkaita nykyrunoja on kertynyt seuran sivustolle jo monen Kalevalan verran. Kun samana Kalevalan juhlavuonna suurin toivein tarjosin Kalevalamitan oppaani käsikirjoitusta SKS:n kustannusjohtajalle, hän torjui sen tekosyyllä, että ”emme julkaise kaunokirjallista tekstiä”. Olihan oppaassani tosiaan malliksi omia runojani kalevalamitan nykykäytöstä.

Sittemmin opas on saanut laajan menekin maailman ainoana alan oppikirjana. Myös myöhemmin SKS:lle tarjotut nykyajan kansanrunot on kustannusosastolla systemaattisesti torjuttu, esim. eniten kalevalamittaisia runoja maailmassa (lähes 40 000 säettä) kirjoittaneen Risto Variksen käsikirjoitukset, jotka onneksi sittemmin ilmestyivät omakustanteina, ja onpa tämän inkeriläistaustaisen, ”miespuolisen Larin Parasken” tuotantoa luettavissa internetissäkin.

SKS:n jäsenlehdessä Hiidenkivessä tämän vuosituhannen kalevalakieliset julkaisut on kuitattu vaikenemalla, mikä on tunnetusti kritiikin julmin muoto. Tosin lehdessä oli ”arvostelu” toissa vuonna ilmestyneen Kalevala nykysuomeksi –kirjani esipuheesta, mutta itse runoja ei käsitelty lainkaan. Oliko tällainen torso, tympeäntuntuinen arvostelu tarkoitushakuinen?Kansanrunon harrastus on Hiidenkiven toimitukselle niin outo asia, että se ei millään olisi tahtonut ottaa edes näytekappaletta tänä vuonna ilmestyneestä kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio.

Antipatia huipentui siihen, että kun fil. tri, folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo lähetti hiljakkoin Hiidenkiveen arvosteluni kyseisestä kirjasta, toimitus ilmoitti, ettei sitä julkaista. Kaiken kaikkiaan kyseisessä, verovaroin toimivassa, yli sadan virkamiehen kulttuuri-instituutiossa ei juuri viisari värähdä, kun puhutaan kalevalaisen runokielen elvyttämisestä ja vaalimisesta. Unohtuuko taas ensi vuonnakin, Kalevalan 160-vuotisjuhlissa, eepoksen pihvi, muinaisrunojemme erikoislaatuinen kielikoodi, jonka varassa kansalliseepoksemme toimii? Haloo, kansanrunousarkisto ja Lauri Harvilahti!

On kulttuurinen häpeä, että vuosituhantisen runokielen säilymisestä joutuu vastaamaan pieni kulttuuriyhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura, joka saa yhteiskunnan tukea (Tampereen kaupunki) saman verran kuin Käymäläseura Huussi ry, eli 200 euroa vuodessa.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura
ent. puheenjohtaja, SKS:n jäsen

********************************

Post scriptum:

Tarjosin yllä olevaa kirjoitusta Hiidenkivi-lehteen, mutta päätoimittaja hylkäsi sen.
Katso Hiidenkiven hylkäämä Lassi Saressalon arvostelu kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=50&vps=25&arvostelu=1365
________________________________________________
Vastine edelliseen Parnasso-kirjoitukseeni (5/ 2008):

SKS tutkii ja julkaisee Kalevalaa yhä

On hyvä, että voimme näin julkisesti kertoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta Aulis Rintalalle (lukijakirje Parnassossa 4/2008) ja muille Parnasson lukijoille.
SKKS:aa ei perustettu yksinomaan "kansanrunouden lumoissa", vaikka SKS:n julkaisemat Kalevalat ovatkin julkaisuistamme tunnetuimpia. SKS perustettiin 1831. Elias Lönnrot kirjoitti perustamiskokouksen päytäkirjassa 16.2.1831: "Synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjalsiin menoihin." Tätä tavoitetta SKS lähti toteuttamaan varsin käytännöllisesti kehittämällä uudissanoja, toimittamalla sanakirjoja, keräämällä kansanperinnettä, julkaisemalla käännöskirjallisuutta, esimerkiksi Shakespearen teoksia, ja nopeasti myös suomenkielistä kirjallisuutta, muun muassa Kalevalan 2835, Kantelettaren 1840 ja A. Kiven Seitsemän veljestä 1870.

SKS ei ole museo. Sen arkistojen kokelmat muodostavat tutkimuslaitoksen ytimen, jossa aineistoja normaalin aineistonhoidon lisäksi koko ajan muokataan ja tutkitaan, jotta ne palvelisivat paremmin asiakkaita, tutkijoita, opiskelijoita ja harrastajia.
Yksi esimerkki. 1900-luvun puoliväliin mennessä SKS julkaisi Suomen Kansan Vanhat Runot, kalevalamittaisen runouden 34-osaisen teossarjan. 2000-luvulla painettu aineisto on saatettu sähköiseen muotoon ja vuodesta 2006 SKVR-tietokantaa on voinut käyttää vapaasti SKS:n www-sivuilta www.finlit.fi/sksvr.

Sekä teossarja että tietokanta ovat kalevalaisen runouden tutkijan ja harrastajan perusaineisto, joka mahdollistaa muun muassa muun muassa runomitan tutkimisen.

Mutta SKS ei kerää ja tutki ainoastaan Kalevalaa ja kalevalaista perinnettä. "Iskelmä on nykyajan kansanlaulu", julisti Rintalankin siteeraama Matti Kuusi virkaanastujaisesitelmässään 1959. Kuusi kiteyttää tässä hyvin kulttuurin muutoksen. Kalevalaisen ja talonpoikaisen kulttuurin lisäksi kulttuuriperintömme muodostuu 2000-luvulla myös kaupunkikulttuurista ja erilaisten pienryhmien kulttuureista. SKS kerää ja tutkii tätä kaikkea.

SKS on jo pitkään julkaissut lähinnä tutkimusta ja tietokirjallisuutta, uutta kaunokirjallisuutta emme julkaise. Lönnrotin Kalevaloita - mainittakoon vuosien 1835, 1849 ja 1862 laitokset - julkaisemme lähes vuosittain, samoin Kalevalaan ja kalevalaiseen runouuteen liittyvää tutkimusta.

Hiidenkivi ei ole SKS:n jäsenlehti. Tilaamme Hiidenkiven jäsenillemme, mutta sen voi kuka tahansa suomalaisesta kulttuurista kiinnostunut tilata. On ikävä, että kaikkia tarjottuja artikkeleita ei voi julkaista eikä kaikkia kiinnostavia kirjoja arvostella. Asiaa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: olkaamme iloisia siitä, että suomalaisen kulttuurin kenttä on nin laaja. että kiinnostavaa tarjontaa riittää.

Lopuksi rauhoittava sana Rintalalle ja muillekin: kyllä SKS:ssa viisarit värähtävät Kalevalan tahtiin. Vuonna 2009 juhlimme 160-vuotiasta uutta Kalevalaa julkaisemalla Taiteilijoiden Kalevalan, uudistamalla sähköistä Kalevala-tietopakettiamme ja tarjoamalla jäsenillemme Kalevalan päivän juhlan. 2009 vietämme myöskin Aleksis kiven ja SKS:n kustannustoiminnan 175-vuotisjuhlavuotta.

Tuomas M. S. Lehtonen
**********************************************
Vastine Tuomas S. Lehtoselle (Parnasso 7/2008):

VIELÄ KALEVALAKIELEN NYKYKÄYTÖSTÄ

On outoa, ettei keskustelua kalevalakielen nykykäytöstä SKS:n kanssa voi käydä Hiidenkivessä, jota SKS sentään osaltaan tekee ja julkaisee, vaikka lehti ei virallisesti SKS:n jäsenlehti olisikaan, kuten pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen kirjoittaa. Vastineessaan (Parnasso 5/2008) Lehtonen vältti keskeiset kysymykseni eikä reagoinut lainkaan tiedusteluuni, miksei SKS edistä millään tavalla kalevalakielen nykykäyttöä, vaan haluaa haudata tuon käyttökelpoisen kielikoodin arkistojen hämärään, pois nykyihmisen ulottuvilta.

Lehtonen väitti myös, kuten SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarikin tekee, ettei SKS julkaise kaunokirjallisia teoksia. Mikäs muu kuin kaunokirjallinen on SKS:n julkaisema Kai Niemisen proosa-Kalevala vuodelta 1999. Huh, huh, mitä Lönnrot siitä sanoisi!

Miksi SKS syytää jatkuvasti Kalevaloita, vaikka kirpputorit ovat niitä väärällään, pari kolme euroa kappale? Kuka maksaa yhä uudet prameannäköiset laitokset, kalliilla rahalla tilatut Taiteiljoiden Kalevalan ja Kalevalan kulttuurihistorian? Jospahan ensi vuoden Kalevalan juhlahumussa keskityttäisiin vihdoinkin itse juhlakaluun, sen kieleen ja monimuotoiseen metriseen keinovalikoimaan ja jätettäisiin Kalevalaan myöhemmin liitetyt sekundääriset ilmiöt vähemmälle. Kalevalahan toimii vain kielen varassa, se ei ole nuotti- eikä kuvakirja.

Aulis Rintala

Äiti neuvoo Väinämöistä

Varsin vanha Väinämöinen, naisasioissa tohelo,
valitti tilannettansa:
"Enää mä en oikein tiedä, kuinka olla ja elellä
näillä Väinölän ahoilla, nyt kun Ainokin katosi,
raukeni rakastettuni.
Jospa äitini olisi, äitini, veden emonen,
synnyttäjäni suloinen, niin se neuvoisi minua,
ohjailisi onnetonta."

Ihme kyllä, Väinö kuuli veden alta ääntelyä.
Kuiskutteli Ilman impi, veden henki näin puheli
ohuella äänellänsä:
"Lähde, poika, Pohjolahan, siellä on kyllin tyttäriä,
aika monta morsianta, Ainoa parempiakin,
valitse parahin niistä.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Aino rookaa Väinämöösen

Asteli kotua kohri, sipsutteli saunatiätä.

Kukas muu kuv Väinämöönen, poikamiäs ijänikuunen,

samaa juntua köpötti tukisauvahan nojaten.

Ainon kaukaa jo havaatti, lipevästi lirkutteli:
”Älä muiren tähre, Aino,kum mun itteni takia

rupiak koreelemahan, kannak kaulahnas koruja,

rinnarristiä ripusta, hiuksias palamikootte,

päätäs huivilla sitaase.”

Kopiana vastas Aino:

”En sun tähtes, enkä muiren, pitele hepenehiä,

turhia koristehia.

Höperehrit, äijänköntys, mä em meinaas sullen tulla,
taharon elellät täälä hyvän äiteeni tykönä,
vanhempaani helläs huamas."

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella, kuva: Eero Heikkinen

Kauko kohtaa kokkolinnun

Kuten äiti jo sanoikin, ilmestyi tulinen koski,
koskessa tulinen saari, saaren kukkulan laella
tuijotti tulinen kotka.
Suusta lieskat loimusivat, kipunoita silmät iski,
höyhenet paloi tulessa.

“Minne matka, Kaukomieli?“ kysyi kotka korskeana.

Sanoi suulas Lemminkäinen, peloton Kalevan poika:
“Mitä sellaista kyselet?
Menen Pohjolan pitoihin, julmettuihin juominkeihin,
vaikka kuokkavierahana.
Väistypäs sivulle siitä, anna mennä matkamiehen.“

Kotka julmasti julisti:
“Syötävää odottelinkin, pidän ihmisen lihasta,
kuljet kautta suuni kuivan, läpi kurkkuni kireän.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Kari Aronpuron Lehmän henkäys ja muita kivoja runoja

Kari Aronpuro: Lehmän henkäys (Tammi 2008)

Jonimatti Joutsijärvi arvosteli Kari Aronpuron uusinta runokirjaa Lehmän henkäys (Parnasso nro 5/08). En kuitenkaan ymmärtänyt arvostelusta juuri mitään, vaikka olen äidinkielenopettaja - tai juuri sen takia. En esim. lainkaan käsittänyt seuraavaa luonnehdintaa runoilijasta: "Jos Aronpuro on käsiterunoilija, on hän sitä nimenomaan tutkiessaan käsitteiden käsittämättömyyttä: sitä, miten ne perustuvat käsittämättömyydelle ja miten vielä toinen käsittämättömyys rakentuu käsitteiden ja käsitysten varaan."

Jos Joutsijärvi sanoisi suoraan, että Aronpuron useimmat runot ovat käsittämättömiä, olisin samaa mieltä. Seuraavassa, eräänlaisessa vasta-arvostelussa, käsittelen kuitenkin runoniekan niitä runoja, joita käsitän edes jollakin tavalla. Kirjoitukseni on tarkoitettu niille epä-älyllisille runouden harrastajille, joiden epälukuisaan joukkoon itsekin kuulun.

Kari Aronpuron (s. 1940) runoja on kiva siteerata sopivassa tilanteessa. Ne ovat niin täynnä merkkejä, ne ovat siis merkillisiä, merkityksellisiä (semioottisia), merkittäviäkin. Merkit ovat tosin lähinnä kirjainmerkkejä, niin kuin muillakin runoilijoilla.

Viimeisimmän teoksensa Lehmän henkäys eräässä runossa runoilija ilahduttavasti palaa runollisen ilmaisumme alkulähteille, käyttäen kalevalaista runokieltä. Tosin suomalainen mitta kaipaa vielä pientä harjoittelua, mutta tyvestä puuhun noustaan. Alkusointu ja muu äänneharmoniakin menettelee, mutta tavumäärän ja -laajuuden hallitsemisessa on toivomisen varaa, ja etenkin kalevalaisen kerron opettelussa runoilija on vielä alkutaipaleella. Trokeemankeli voisi olla avuksi. Mutta itse sisällöltään runo on ihan kiva:

VUO (sivulla 46)

Oli upo uimahalli
uimahallista hatikka
hatikasta haimasyöpä
haimasyövästä sysi
sysistä sylipaini
sylipainista patukka
(runoa lyhennetty, koska kokonaan lainaaminen ei kuulu hyviin tapoihin)
kastekirkosta kirppu
kirpusta kirjokansi
kirjokannesta kaneli
kanelista listahitti
listahitistä tinoli
tinolista Tintin tukka
Tintin tukasta TUHAHDUS
________________________________________

Seuraavien säkeiden runomitan suhteen saa olla tarkkana, ettei siteeratessa tee virheitä. Muodoltaan taidokkaita ja sisältörikkaita säkeitä voisi käyttää esim. parannusloitsuna silloin, kun hakataan tukehtumaisillaan olevaa selkään lapaluun kohdalta, jotta kitalakeen tarttunut kalanruoto irtoaisi. Kiva runo tämäkin.

Envoi (Lehmän henkäys, sivulla 28)

Kitalakikitalakikitalaki kitalaki kitala
(runoa lyhennetty)
lapaluulapaluulapaluulapaluu la
Alakita laki kitalakikitalakikitalaki kitala
lapaluulapaluulapaluula paluu luu luu luu luu

________________________________

Seuraava runo tuo helpotusta niille, joiden on vaikea muistaa runoja ulkoa. Runoa on sitäpaitsi ainakin ruudulla helppo jatkaa vetämällä koko säkeistöä hiirellä ja pitämällä CONTROLia painettuna alas. Tyypillinen tietokoneruno, sanataidetta parhaimmillaan:

RAAKARAUTAA

Bethlehem-teräslaitoksissa
Pennsylvania Dutchman
lastaa
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA

Bethlehem-teräslaitoksissa
Pennsylvania Dutchman
lastaa
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA

Bethlehem-teräslaitoksissa
Pennsylvania Dutchman
lastaa
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA

(jatkuu saman sisältöisenä, runoa lyhennetty)
_______________________________________

Suorastaan lumoavaa visuaalista sanataidetta löytyy kirjan kolmelta sivulta; niissä pienistä kirjaimista on saatu konstruoiduksi koko sivun kokoiset X:n, Y:n ja Z:n hahmoiset kuviot. Näitä runoja on tosin vaikea lausua runoilloissa, mutta nehän voi monistaa valmiiksi kuulijoita/katsojia varten.

Seuraavallekin runolle on ominaista muodon taidokas hallinta, merkkioppia (semiotiikkaa) tyypillisimmillään. Runo rakentuu nerokkaan typografian varaan. Jos yksikin merkki olisi siteeratessa väärä tai väärässä paikassa, niin koko runomitta romahtaisi ihan silmissä, aivan niin kuin kalevalamitassakin. Tähän saakka en ole edes ajatellut, että runon voi tehdä, ei ainoastaan korvaa, vaan myös silmää varten. Voitaneen siis puhua tavallaan uudesta genrestä, siis silmänruoka- tai silmänlumerunoudesta. Sisällöltään kiva runo sopisi sävellyksen kera esitettäväksi vaikkapa Scandinavian Airlinesin henkilökunnan saunailloissa.

SA (Lehmän henkäys, sivulla 41)

SA
SAS
SASA
SASAS
SASASA
SASASAS
SASASASA
SASASASAS
SASASASASA
SASASASASAS
SASASASASASA
SASASASASASAS
SASASASASASASA
SASASASASASASAS
SASASASASASASASA
SASASASASASASASAS
SASASASASASASASASA
SASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASASASA

(runo jatku samanlaisena paisuen niin, että se leviää kohti oikeaa laitaa)

Olisi mielenkiintoista kuulla edellistä runoa siteerattavan myös radiossa päivän mietelauseena tai ohjelmassa tämän runon haluaisin kuulla.
___________________________________________

Näytteeksi vielä kolme kivaa runoa Aronpuron muista kokoelmista:

HENKI JA ELÄMÄ (kokoelmasta Rihmasto v. 1989)
Valtio on luva
nnut kirjailij
an hengestä vi
iden miljoonan
dollarin tappo
rahan. Vaimoni
on toisella ku
(runo jatkuu samalla systeemillä)
________________________

LINTULAULU (Rihmasto)

Kaukasian mies
lauloi lapsellensa:

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku
(runo jatkuu täsmälleen saman sisältöisenä)
_________________________________

Seuraavan runon tehosteena on aakkosjärjestys:

KYTKINKAAPPI (kokoelmasta Mikä tahansa 2003)
Connectingbox
työtön aamen
työtön BKT
työtön cheerleaderi
työtön diileri
työtön etana
työtön FI-kuski
työtön gammayökkönen
työtön huvipursi
(jne.)
_________________________________

Aina ei ole Aronpuronkaan runoilijantie ollut yhtä auvoista. Hänen ollessaan Kemin kirjastolaitoksen virkailijana 1970-luvulla kirjaston silloinen johtaja, kirjallisuudentutkija, sittemmin prof. Raoul Palmgren (s. 1912) kieltäytyi hankkimasta kokoelmiin alaisensa ja aatetoverinsa Aronpuron kirjaa Aperitiff - avoin kaupunki (v. 1965), koska Palmgren - entinen Tampereen kaupungin kirjastonjohtaja - piti sitä huonona pilana. Kyseisessä kollaasiteoksessa on mm. mainoksia, uutisia, bibliografioita ja logaritmitaulukoita. (Tieto saatu Lasse Koskelan kirjasta Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 24). Onpa joissakin Aronpuron runokirjoissa ruokalistoja, sisällysluetteloita, hinnastoja, katkelmia puhelinluetteloista, hienosti sanottuna: indeksejä, ym. kivaa.

Ennen Kemin aikaa, ja sen jälkeenkin Tampereen kirjastolaitoksessa yhteensä vuosikymmeniä työskennellyt Aronpuro on huolehtinut siitä, että kaupungin kirjastojen hyllyt suorastaan pursuavat hänen omia kirjojaan. Nimenomaan pursuavat, eivät siis ole lainassa, koska filosofiasta, eritoten semiotiikasta mitään tajuamaton epä-älyllinen lukijakunta ei älyä kirjoja lainata.

Aronpuro on poliittinen opportunisti. Entinen vallankumouksellinen on pitänyt juhlarunon oikeistolaisuuden eräänä henkisena keskuksena tunnetun Tampereen yhteiskoulun satavuotisjuhlassa v. 1995, samoin kuin kapitalistien omistaman Tampereen Verkatehtaan (Tamfelt) 200-vuotisjuhlassa v. 1997.

***************************

Yllä esitellyt, määrältään vähäiset, mutta sisällöltään sitäkin edustavammat runonäytteet riittänevät osoittamaan, että Aronpuron tuotanto ei turhaan ole tuottanut tekijälleen vuosikymmenien kuluessa lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kivasti rahaakin, joka on viime kädessä peräisin yhteiskunnan kukkarosta.

Tampereen kaupungin aseveliakselin luottorunoilija ja entinen tulisieluinen taistolainen lieneekin suomenmestari erilaisten palkintojen saamisessa (Ks. Googlesta)!

Aronpuro on käsitteellisen, ja samalla käsittämättömän runon mestari, "snobien" runoilija. Onnittelen ovelaa veijaria, myös valtion taiteilijaeläkkeestä!

Väinämöisen jäähyväiset

Väistyi vanha Väinämöinen, meren poika, myrskyn poika,
astui mielin miettiväisin kohti alkujuuriansa,
rakasta, kotoista merta.

Loitsi vaskisen venehen, lauloi purren välkkyväisen,
umpipurren puuntavaisen, ja istahti sen perälle.
Katseli kotokyläänsä haikeana, vaikeana.

Jäähyväisiksi väelle lauloi virren viimeisensä,
lähtöveisunsa veteli:
“Antaa aikojen kulua, vuotten mennä, toisten tulla,
voihan vielä koittaa aika, jolloin kaikuu Suomen laulut,
raikuvat runojen rytmit suomalaisella mitalla,
Kalevalan poljennolla.

Niin voivat säkeet nämäkin, niin saattaa tämäkin soitto,
olla taasen arvossansa.

____________________

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Nuorisokielen trokeiset säkeet

(Tohtori, suomen kielen dosentti Irmeli Pääkkösen arvostelu ollut Kaleva-lehden kulttuuriosastossa)

Opaskirja
Aulis Rintala: KALEVALAMITAN OPAS URBAANILLE RUNONIEKALLE
Kalevalaisen Runokielen Seura, Tampere 1999. 117 s.

Kalevalaisen runokielen harrastus on viime vuosina elänyt uutta kukoistuskautta. Eipä kalevalakielen käyttö ole Suomessa koskaan lakannutkaan: kun suullinen runonlaulu luku- ja kirjoitustaidon levittyä vähitellen siirtyi maantieteelliseen ja yhteiskunnalliseen periferiaan ja alkoi unohtua, osuivat paikalle sopivasti ne erilaiset aatesuunnat, joiden kannattajat halusivat tallettaa arvokkaana pidettyä kansanviisautta ja kansallista perintöä.

Runonkerääjien kertoman mukaan heidän kiertämissään runokylissä vielä "vanha runo kaikui kaikkialla", mikä ehkä merkitsi aikansa ja paikkansa äänimaailmassa vähintään samaa kuin meillä nykyisin sähköisten viestimien kautta kuuluva musa ja tavaratalojen musiikki.

Ruotsin vallan ajan suomalaisen kirjallisuuden tutkijat ovat myös todenneet, ettei kalevalainen runokieli jäänyt oppineille täysin oudoksi. Tilapäisrunojen sepittäjät, Turun akatemiassa kasvaneet oppineet ja seurakunnissa vaikuttavat pappismiehet, käyttivät usein kotipuolessaan oppimaansa kalevalakieltä, toiset koko lailla taitavastikin. Saavutusten huippuna lienee mainittava Matias Salamniuksen "Ilolaulu Jeesuxesta".

Näissä teksteissä kalevalamitta oli tullut uuteen käyttöön, se esiintyi kirjallisena, ei enää vain auditiivisesti vastaanotettavana. Sen vanha funktio: tiedon säilyttäminen ja siirtäminen muistiystävällisen kielen avulla seuraaville sukupolville ja toisiin kyliin, ei enää ollut ensisijainen. Kirjoitettu kieli oli toki ketterämpi tiedon säilyttäjä ja siirtäjä.

Mutta kalevalaisen runokielen hioutunut muotokieli houkutteli niin oppineita runoniekkoja kuin myöhäisemmän ajan rahvaanrunoilijoitakin. Sitten tuli Elias Lönnrot ja yhdisti eri murrealueilta keräämänsä runot Kalevalaksi, antoi niille loogisena jatkuvan juonenkulun lisäksi myös rikkeettömän ja yhtenäisen runoasun, jossa eri murteiden variaatioita ei enää näkynyt. Näin syntyi Kalevalan kieli.

Uusi kalevalakieli on viime vuosikymmeninä voimistunut, ehkä etnisten perinnepääomien tultua muutenkin muotiin, ehkä joidenkin yksilöiden innokkaan ja vaikutusvaltaisen toiminnan avulla.
Paljon varmaan merkitsi Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlavuosi 1985, jolloin Kalevala-harrastusta levitettiin kouluihin ja Yleisradiossa oli parikin ohjelmasarjaa, joissa käsiteltiin kalevalaisen runomitan käyttöä ja runonlaulua. Runoraati arvosteli sille lähetetyt sepitteet nimenomaan tuon yhtenäisen, Kalevalasta tutun runomitan säännösten mukaan. Pieni vihkonen, jonka Pentti Leino oli laatinut, levisi tuolloin laajalle opastamaan kalevalamitalla yrittäjiä.

Runonlauluharrastus on sittemmin vahvistunut myös ääneen kuultavaksi. Jo jonkin aikaa on järjestetty runonlaulun mestaruuskilpailuja. Vienan Karjalan Ystävät ry:n julkaisema Petri Niikon Iskevän ikimitan opas on ilmestynyt parina painoksena. Kirjanen on ammentanut innoituksensa nykykareliaanisista maisemista, ovathan Vienan runokylät auenneet uudelleen.

Oppaan teksteissä tuntuivat kovin painavilta ja jopa asenteellisilta kirjoittajan maininnat "kielioppikummajaisista" ja "valitettavasta tieteellisestä koukeroisuudesta, joihin tutkijat ja opettajat ovat sortuneet mittaa esitellessään". Ansiokas osio oli runsas runojen valikoima, varhaisten kirjailijoiden runojen lisäksi esim. Urpo Nuorvan Talvisodan kronikka. Tässä onkin tärkein kalevalamitan käyttöön johdattava opiskelumuoto: itsensä altistaminen kalevalakielelle, kalevalaisen runolaulun kuuntelu ja katselu. Varsinaisen kalevalamitan osalta monet oppaan julkaisemat runonsäkeet kyllä herättivät hämmästystä. Lieneekö sitten sanan tavuihin jakamisen taitokin laskettu mainittuihin kielioppikummajaisiin.

Uusin tekijä kalevalamitan opetusalalla on Aulis Rintalan Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Sen oppikirjaluonnetta lujittaa tiukka, numeroitu jäsentely. Pääluvut on otsikoitu kalevalamittaisina: Kielemme kalevalainen; Pohjana trokeinen mitta; Tehokeinoja kosolti; Nyt sinun olisi aika, laatia oma runosi; Tehtävien ratkaisuja. Jopa Sekalaisia säkeitä -liitteen otsikko on nelipolvinen trokee.

Laaja liite sisältää kirjan tekijän kalevalamittaisia runoja. Yksi niistä on Väinämöisen matka nyky-Suomeen, ja useat muutkin käsittelevät ajankohtaisia tapahtumia ja sijoittavat yllättäviäkin nykytermejä kalevalaisiin säkeisiin.

Enpä tullut ennen ajatelleeksi, että esimerkiksi muodikas "hyvinvointivaltiomme" on nelipolvinen trokee. Ja miten hyvin nuorison keskustelukielen voimasanat ja sisällyksettömät sanankäänteet sijoittuvatkaan trokeiseen säkeeseen: "Siinä niinku voivotteli"; "Sillai niinku, kai sä tiijät". Mukana on myös viron kielellä sepitettyjä runoja.

Tiukan numeroidun jäsentelyn vastapainona ovat kirjaa elävöittämässä Jali Jamalaisen piirtämät sarjakuvamaiset ruudut, joita tutkimalla saa perehtyä tarinaan opettaja-Auliksen ja Santtu-pojan kalevalaisesta oppitunnista.

Oppilas valittaa: "Unohdin kynän kotio". Johon opettaja, yhä vain runomitalla: "Se oli hyvin sanottu, tuosta saat minun kynäni." Mutta sitten kiihtyen: "Et tunne tavujakoa, jo on aikoihin eletty! Osaatko edes lukea?" Ja oppilas: "Mulla on kovasti nälkä"; "Janottaakin niin pirusti"; "Tää on liian vaikeata"; "Minä taidan kohta kuolla". Opettaja puolestaan tyytyväisenä: "Se on muuten aivan oikein."
Esipuheessa tekijä ilmaiseekin: "Ihanteenani olisikin tuottaa sellaista runoa, että lukija/kuulija ei ainakaan aluksi edes huomaisi, että kyse on kalevalamitasta."

Rintala julistaa olevansa säännönmukaisen Kalevalan runomitan kannattaja: "On käsittääkseni vain yksi kalevalamitta, Kalevalassa ilmenevä runomitta, muunnelmia ei." Hän lupaa myös: "Nykysuomi suostuu tuohon vanhaan muottiin ja nuottiin melkein yhtä hyvin kuin menneiden vuosisatojenkin kieli."

Rintala haluaa palauttaa vanhalle runolle sen arvon, joka sille kuuluu, ja opettaa "mitallisesti kurinalaista kalevalamittaista runoutta". Tässä hän siis lähtee toisille linjoille kuin mainitsemani Ikimitan opas.

Opetuksen pääpaino näyttäisi olevan kalevalakielen kirjallisen viljelyn puolella. Tosin runon laatijaa kehotetaan ottamaan huomioon vinkkinä, että runoa synnyttäessä on hyvä äännellä, hyräillä, laulaa tai "räpätä" rap-musiikin malliin. Runon sepittäjää auttavat myös harjoitustehtävät, joita on jokaisen jakson kohdalla.

Opas noudattaa hyvää oppikirjatapaa: keskeiset käsitteet määritellään ja tehdään selväksi. Näin opitaan pää- ja sivupaino, tavurajan löytäminen sekä lyhyen ja pitkän tavun määritelmät, diftongit ja vokaaliyhtymät. Nämähän ovat välttämättömiä käsitteitä, jos kalevalamittaista runoa sepitetään tiedostaen tai jos korjataan pikaisesti improvisoituja säkeitä korrektille mitalle.

Esimerkiksi murrelmasäkeen selittäminen luulisi olevan mahdotonta muulla tavoin. Tietenkin varhaisten runonlaulajien oma kielikorva tuotti ne erehtymättä, mutta tässä ei opastetakaan valiorunoilijoita vaan pyritään saamaan jonkinmoinen kalevalakielen taito jokaisen opinhaluisen ulottuville. Kovin raskaalta tuntuu luku 2.5, jossa käydään läpi kaikki mahdolliset tavumäärät säkeen alusta ja lopusta laskien. Aivan uteliaisuuttani katsoin, millainen voisi olla "seitsentavu säkeen lopussa" -tapaus. Tällainen: Pään pärisemättömäksi. Eipä tunnu kovin tavalliselta tarpeelta tällaisen säkeen käyttötaito.

Ansiokkaasti on käsitelty nykyajan runoniekkaa askarruttava kysymys pitkän vokaalin käyttämisestä kauempana sanassa. Vokaalien välisen h:n säilyttämistä (katsomahan) tekijä luonnehtii mitä olennaisimmaksi kalevalamitan piirteeksi. Onhan se eräillä murrealueilla nykyisinkin käytössä. Vaikka "jos vakaalienvälinen h sinua tympii, runoilu on kyllä mahdollista ilman sitäkin, tosin huomattavasti vaikeampaa."

Tätä kohtaa lukiessani syntyi sentään ajatus: eikö innokkaille kalevalakielen harrastajille voisi opettaa edes sen verran kielihistoriaa, että määriteltäisiin tavujen supistumisen käsite? Sen kauttahan avautuvat monet kalevalakielen lait loogisina.

Kalevalaiseen runomittaan keskeisinä kuuluvat kertokuviot on Rintalan teoksessa esitelty melko monipuolisesti. Tehokeinoista mainitaan vielä eräät kielikuvat, antiteesit ja kieltokuviot. Näille on kuitenkin varattu vähemmän sivuja kuin esimerkiksi mainitsemalleni, jotenkin uuvuttavalle 2.5-luvulle.

Jonkin verran oudoksun oppaan pyrkimystä yksinkertaisimpaan mahdolliseen nykysuomeen, niin että todetaan: "Näistä fossiileista ei ole sinulle esikuvaksi" ja esimerkkeinä "fossiileista" mainitaan muutamia itämurteissamme vieläkin käytössä olevia muotoja: loi-monikko (pilvilöiksi), essiivimuotoinen toinen partisiippi (lähtenynnä) ja ihana, verbiemme muotosarjaa täydentävä refleksiivitaivutus (kallistihe ja veäite). Mielestäni myös taitava sanan typistäminen (miel'aloille) olisi pikemminkin ansio kuin vältettävä ominaisuus. Voihan ajatella, että joku itäsuomalainen ei-urbaani kieliniekka myös suosisi kalevalamittaa.

Otsikkonsa ja esipuheensa mukaisesti Rintalan opas pyrkii opettamaan nykyaikaista ja urbaanista kalevalaista runomittaa. Tämän ohjelman vuoksi on ymmärrettävä pidättäytyminen eräästä kalevalaisen runon kannalta olennaisesta alueesta.

Varsin niukasti, jos lainkaan, on nimittäin kiinnitetty huomiota sanastokysymyksiin. Perinteisen kalevalakielen todella rikas sanavarasto jää kätköön runoniekan mahdollisuuksia kirjattaessa. Hyvä on, että nykyaikaisen urbaanikeskustelun muotisanoja osataan viljellä kalevalakielessä. Olisiko silti ollut syytä korostaa vanhan sanaston avaamia rikkaita maailmoja? Onhan melkein jokaisessa Kalevala laitoksessa sanojen selityksiä, ja tavoittamattomissa ei ole keneltäkään Aimo Turusen kiehtova teos Kalevalan sanat ja niiden taustat.

Jospa runonlaatija asettaisikin tavoitteensa niin korkealle, että totuttaisi rikastamaan runokieltään laajemmaksi kuin urbaanisuomi?

IRMELI PÄÄKKÖNEN

Saitko aamulla kalua?

Kävin Vienan Karjalan kuulussa Vuonnisen runokylässä jokin vuosi sitten. Kysyin majatalomme pihassa kalaa perkaavalta nuorelta naiselta kalevalaisittain:
- Saitko aamulla kalua?
- A, tieämpä mitä pakajat, ylen äijä sain kalua.

Kalevi Wiikin Suomen murteiden kartastosta (v. 2006) löytyy yhteensä yhdeksän kala-sanan partitiivimuotoa:
kalaa
kallaa
kalloo (Savo)
kaloo (Ylä-Satakunta)
kalloa (Kannaksen Karjala, Etelä-Savo, Etelä-Karjala, Kainuu)
kallua (Inkerinmaa)
kaloa (Etelä-Lappi, Kainuu)
kalua (Venäjän Karjala, Päijät-Häme)
ka-la (Lounais-Suomi)

Väinö soittaa kantelesta

Suaristeli sormiansa, norjisteli, notkisteli,
järiesti juluppiansa, pyhkii toisem peukalonsa,
kuivas keskisormiansa, viiksikarvoja kohenti,
niisti noukkansa hiahan, istahti kisakivelle.

Soittovärkim maasta nosti, kalalluisen kantelhensa
allep partansa asetti, päällep pattipoloviensa.

Vaikka vanha jo olikin, sormet juaksi joutuusasti,
vikevää vilistiväkkin, hypähteli hauven hammas,
joikuuvat orihij jouhet, runoolivat ruunaj jouhet,
Hiiren hallavan hevoosen.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva: Eero Heikkinen

Pohjanmaalta kerätty suhteellisen vähän kansanrunoja. Miksi?

Miksi Länsi-Suomesta, varsinkin Pohjanmaalta on kerätty melko vähän kansanrunoja? Jo katolinen kirkko ja myöhemmin 1500-luvun lopulta lähtien Suomessa hitaasti vakiintunut luterilainen kirkko suhtautuivat vihamielisesti noituuteen ja sen harrastajiin. Noidat, velhot, shamaanit, tietäjät, parantajat käyttivät loitsuissaan ja manauksissaan yleensä mytologista äidinkieltämme, kalevalakieltä, joka kielimuoto jo sinänsä kirkon mielestä oli itse perkeleestä.

Polttoroviot roihusivat 1600-luvulla erityisesti Pohjanmaalla, jossa poltettiin suhteellisesti paljon enemmän "noitia" kuin Suomessa keskimäärin - puolisen sataa. Idässä päin ortodoksinen kirkko suhtautui kansanperinteen eri muotoihin suopeammin. Vienan-Karjala ja Kantelettaren osalta myös Suomen puoleinen Karjala olivatkin kerääjien aarreaittoja Kannaksen Karjalaa lukuun ottamatta.

Kun muun Euroopan noitavainoissa surmattavat olivat enimmäkseen naisia, Suomessa heistä suurin osa oli miehiä. Kuka hyvänsä saattoi vaikkapa naapurin ilmiannosta joutua noituudesta syytteeseen, josta oli yleensä vaikea vapautua. Ei siis ihme että kansan omat laulut ainakin Pohjanmaalla vaikenivat pitkiksi ajoiksi näin raskaan jyrän alla. Tuskinpa parikymppiset kerääjät, yliopiston opiskelijat, Pohjanmaalle olisivat ulkaltautuneetkaan kiihkeimpänä keräilyaikana eli 1800-luvulla, puhumattakaan sitä ennen. Olisivat kai saaneet puukosta.

Toisaalta luterilainen kirkko kehotti pappeja panemaan muistiin kansan viljelemiä runoja, olihan sielunvihollisen elkeet tunnettava. Etelä-Pohjanmaalta on esim. merkitty muistiin 1700-luvun alussa kansanrunoutemme vanhimpaan kerrostumaan kuuluvan Pyhän Henrikin surmavirren kaksi ensimmäistä toisintoa - vasta myöhemmin runon tapahtuma-alueelta, Lounais-Suomesta.

Annamari Sarajas arvelee seuraavan runon Pohjanmaan seitsemästä kivikirkosta muistiinmerkitsijäksi Limingan kirkkoherraa Christiern Gisselkorsia 1700-luvun alkupuolelta. Runomuotokin on melko puhdasta vanhaa suomalaista mittaa:

Kemis on kiwinen kircko, toinen kircko Torniossa,
kolmes Cockolan kylässä, Neljes neito Niemen Päässä,
Wides Wasan Caupungissa, Cuudes Kyron kangahalla,
Seitzemäs Nerpion nenällä.

Jotkut kirkkoherrat ja kappalaiset, esim. Kauhajoella ja Ilmajoella, jopa sympatisoivat kansanrunoja, vaikka tämä kirkonmiehiltä periaatteessa oli kiellettyä. Kirkonmiehet ja muut oppineet itsekin kirjoittelivat onnittelu- ja muistorunoja toisilleen kansanrunon muotoon. On muistettava, että kalevalainen runous on ollut uuden ajan alussa, vielä 1600-luvulla, yleistä joka puolella Suomea (esim. Matti Kuusi).

Pohjalaiset ovat kyllä laulullista ja runollista väkeä: Esim. rikas eteläpohjalainen riimiin perustuva kansanlauluperinne (rekilaulut) hakee vertaistaan muista maakunnista.
(Lönnrotin aikaa varhaisemmasta runoharrastuksesta ja runojen keruusta, myöskin Pohjanmaalta, saa tarkempaa tietoa A. Sarajaksen kirjasta Suomen kansanrunojen tuntemus 1500 - 1700-lukujen kirjallisuudessa).

Lönnrot ja muut kerääjät olivat Pohjanmaan ja muunkin Länsi-Suomen suhteen siis jo pahasti jälkijunassa. Kantelettarensa esipuheessa Lönnrot totesi, että runonkeruu hänen aikanaan ei ollut ainakaan liian aikaista: "Varahinen ei siis taida olla'kaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavasti kylläki myöhänen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikohin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata."

Samassa esipuheessa Lönnrot valittelee, että "Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista , kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan."

Suomen Kansan Vanhat Runot –sarjassa, sen numerossa XI (Etelä-Pohjanmaan runot, SKS 1933) on kuitenkin Etelä-Pohjanmaan jokaisesta pitäjästä yhteensä noin 2700 runoa tai runonpätkää, jotka ovat enemmän tai vähemmän kalevalamittaisia. Runot ovat etupäässä juuri noita kirkon vihaamia loitsuja ja manauksia, jotka oli tarkoitettu ”hyötykäyttöön”, tauteja ja onnettomuuksia vastaan.

Näytteeksi SKVR:sta Ylihärmästä 1800-luvulla poimittu ähkytaudin parantamiseen tarkoitettu synty- ja samalla manausloitsu (runo nro 1165):

Ähky puhku puhmeroonen, Toinen poika tohmeroonen,
Kolomas kovan nokinen, Sysipuista synnytetty
Pantu raitaan pakkuroosta, Koivun kaarista ko’ottu.
Otanpa kokolta kourat, Harakalta haaruttimet,
Linnulta lihanpitimet.
Kovemmat on mulla kourat, Kun on kourat kontiolla.
Kiverämmät on mulla kynnet, Kun on kynnet ilveksellä;
Jolla mä konnan kouristelen.

Kullervon huria kosto

Hairas puukkoonsa framille, helavyältänsäv vetääsi,

sillä kyrsäänsäk kokeeli.

Turhaa ei epääly ollu:
terä kraapaasi kivehen, kohta kimmahti takaasin

ja samas rusahti poikki, kahavan tyvestä katkes.

Kullervo, kolokko poika, kattoo kauvam puukkojansa,

piaj jo itkua tuherti, sanoo hynginnän seasta:

"Veittev verrav velieyttä, raurav verrar rakkautta,

arvokas isäm perintö, kalu ainua kotua,

senkin katkaasin kivehen, leivänkyrsähän kovahan,

akallutkal leipomahan.

Kuinka kostaasin häpiän, naisen nauruj ja pilakan,

häjyn ämmäm paistannaasen, ankian ateriani?"

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

Jouko ampuu Väinämöistä

Äitimuorinsa kyseli:
“Ketä kyttäät Jouko-poika, mitä saalista halajat,
miksi sihtailet selälle suurella sota-aseella?“

Sanoi siihen Joukahainen:
“Tapan hullun Väinämöisen, paskanjauhajan pahaisen,
pois mailta maleksimasta, tekemästä tyhmyyksiä,
leuhkimasta lauluillansa.“

Emo poikaansa varoitti:
"Älä ammu laulumiestä, hävitä hyvänimistä,
Väinölän kylän parasta, sehän on sukua suurta,
jumalallinen olento, lankomiehen veljen poika.
Jos nyt ammut Väinämöisen, tapat tietäjäuroksen,
loppuu laulu Väinölästä, ilo pois Kalevalasta.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Mitä hyötyä tästäkin on?

Mitä hyötyä kalevalakielen taidosta on? Näin kysyvät nykyisetkin utilitaristit, hyötynäkökohtia korostavat. Toimiessani suomen kielen maikkana oppilaani kysyivät usein, että mitä hyötyä tästäkin on, kun yritin jotakin opettaa.

Voidaan tietenkin kysyä, onko omaleimaisen kulttuurin vaaliminen näinä maapalloistumisen aikoina hyödyllistä. Mitä suomalaiseen identiteettiin tulee, niin eiköhän kalevalakieli ole juuri osa itseämme, vuosituhantista geeniperimäämme. Ollakseni runollinen, pateettinenkin, se on Suomen sydämen kieltä, sitä suomalaisen sanan sinfoniaa. Ainutlaatuista kalevalaista koodiamme ovat ihastelleet kielentutkijat kautta maailman.

Oppilaiden kielellisen kehittymisen kannalta ajatellen kalevalakielen opiskelu on sukeltamista syvälle suomen kielen olemukseen. Äidinkielemme sana äänteineen joutuu oppilaan perusteellisen analyysin kohteeksi. Pohtiessaan kalevalakieleen olennaisesti kuuluvaa alkusointua ja muuta äänneharmoniaa oppilas huomaa äidinkielensä sointuisuuden, äänteellisen kauneuden. Etsiessään synonyymisia ja/tai analogisia ilmauksia kertosäkeisiin oppilas huomaa, että asia voidaan sanoa ynonyymisesti, monella tapaa toisin, vielä kauniimmin. Mikä onkaan parempi keino hankkia sanottavalleen ilmeikkyyttä, monipuolisuutta. Useinhan kielen ammattilaiset varoittavat meitä sanavaraston köyhtymisestä.

Kalevalakielen harrastus on kielellä leikkimistä, sanaseppoilua ja sitähän suomalaiset rakastavat. Televisiossa ja radiossa järjestetään kaikenlaisia sanataituruuden kisoja. Kalevalasäkeiden sepittely muistuttaa hyvin paljon sanaristikon täyttöä: molemmissa synonyymi- ja analogiataju on tärkeällä sijalla. Kalevalakieli pakottaa oppimaan tiivistämisen taitoa: sanoma on saatava mahtumaan säkeen kahdeksaan tavuun. Kalevalakieli on äännetaidetta, tavutaidetta, säetaidetta, sanataidetta - kielen taidetta.

Aulis Rintala, tavutaiteilija

Kalevipoegin runomitasta

Monet ehkä luulevat, että virolaisten kansalliseepos, Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, jonka hänen kaimansa Friedrich Robert Faelmann pani hyvälle alulle ennen kuolemaansa, on Kalevalan tapaan runoiltu kalevalamitalla. Kuitenkin eepos on pääosin etelävirolaista rekimittaa (regivärss), jossa murtosäkeet ovat perin harvinaisia ja jossa runojalan nousussa on yleisesti lyhyt ensitavu. Runomitta on puisevan tuntuista, kaukana kalevalamitan elastisuudesta.

Tutkijat eivät ole varmoja siitä, onko Etelä-Virossa edes koskaan esitettykään runoja kalevalaisella poljennolla, niin kuin Pohjois-Virossa ja Suomen seuduilla. Pistän näkyviin noin 80-säkeisen runon Kaleva-kuningas, eepoksen lyhennetystä laitoksesta, sen ensimmäisestä luvusta (Esimene lugu). Kalevalamitasta poikkeavat kohdat olen vahventanut. Helmer Winterin suomennos (v.1958) on vieressä. Se on taas tuttua, moitteetonta kalevalamittaa.

Sõua, laulik lausa suuga - Souda, laula, laulajani,
Sõua laululaevakesta - souda laululaivastasi,
Pajataja paadikesta - venhoasi vierettele
Sõua neid sinna kalda'alle - kaunihille kaltahalle,
Kuhu kotkad kuldasõnu - kunne kokko kultiansa,
Kaarnad hõbekuulutusi - havukat hopeitansa,
Luiged vaskseid lunastusi - valkojoutsen vaskiansa
Vanast ajast varistanud - karistivat kauan sitten,
Muistepäevist pillutanud! - aikoina jo ammoisina.
*
Vilistage, vete lained - Laula, laine, virka, vieno,
Avaldage, tuuled armsad: - armas ilmoita, ahava:
Kus see Kalevite kätki - kussa kätkyt on Kalevan,
Kange meeste kodupaika - koti miesten on komea,
Vikerlaste varjuvalda? - urhojen asuntopaikka?
*
Laula, laulik, miks ei laula - Laula, soita, laulajani,
Miks ei, kulda kuulutele? - miks'et kulta kuuluttele?
Mis ma kukun, kurba lindu - Mitä laulan, kurja lintu,
Mis ma laulan, närtsind nokka?- kuihtunut kujerteleisin?
Noorus närtsinud nõmmessa, - Nuorra kuihduin nurmikolla,
Kolletanud kanarbikku - leinakoivun lehtyenä,
Leinakase lehtedesse. - kanervikkohon katosin.
*
Kaugelt näen koda kasvamas - Kodin näen kasvamassa,
Kalevite kaljulinna - kivisen Kalevan linnan,
Tammed müüridel toeksi - tammet muurien takana,
Kaljurahnud seina katteks - kivet seinän kattehena,
Toomingad toa tagana. - tuomipuut tuvan takana.
*
Sahakeme sõnasida - Sanat nostamme salasta,
Vanajutu jägedelle - sadun sankarin sanomat
Raudse põlve radadelle! - polven rautaisen rajalle!
*
Muiste leiti Kalevalas - Kasvoi kerran Kalevan mailla
Kange meeste kasusida - miesten vetreitä vesoja,
Mitmes külas kasvamassa - kylän kuulun kuulumilla,
Mitmes talus tõusemassa - talojensa tantereilla
Mis kui Taaralaste taimed - Taaran taimina hyvinä,
Võidulaste võsukesed - vesopuina voitollisten,
Sureliku eide sülest - äidin armahan sylistä
Siia ilma siginenud - ilmoille ylennehiä -
Mehed kui tammed tugevad. - miehet kuin tukevat tammet.
*
Põhja piiril seisis pere - Pohjan mailla perhe kasvoi,
Tugev talu kaljudella - turvana talo tukeva
Taara tamme metsa ääres - Taaran tammimetsikössä
Pool veel seisis metsa peidus - puoli puiden peittehessä
Teine pool lausa lagedal. - toinen laidassa lakean.
Peres kasvas kolme poega - Kasvoi kolme poikalasta,
Taaralaste taimekesi - Taaran taimina yleni:
*
Üks neist veeres Venemaale - Yksi vieri Venäjänmaalle,
Teine tuiskas Turjamaale - toinen tuiski Turjanmaalle,
Kolmas istus kotka selga - kolmas se kokon selässä
Põhjakotka tiiva peale. - Pohjan pitkille perille.
*
See, kes veeres Venemaale - Ken se vieri Venäjänmaalle,
Kasvas kauniks kaubameheks - siitä kauppias kasusi,
Poepoortide punujaks. - punapaulojen punoja.
*
See, kes tuiskas Turjamaale - Ken se tuiski Turjanmaalle,
Sirgus vapraks sõjameheks - siitä urho urkenevi,
Tõusis tapri taotajaks - kasvoi tapparan takoja.
*
See, kes sõitis kotka seljas - Kotkalla ken lentelevi,
Põhjakotka tiiva pealla - Pohjan kotkan siiven päällä
Lendas palju, liugles palju - lentelihe, liitelihe,
Lendas tüki lõuna poole - lensi, liiti lounahasen,
Teise tüki tõusu poole - idän ilmoille yleni,
sõitis üle Soome mere - lensi poikki Suomen lahden,
Liugles üle Läänemere - liukui Läänenmerta myöten,
Veeres üle Viru mere - Viron merta vieretteli,
Kuni õnne kohendusel - kunnes onnen kohdatessa,
Jumalikul juhatusel - jumalien johtamana,
Kootkas kõrge kalju peale - kotka heitti kalliolle,
Viskas mehe Viru randa. - Viron rantahan ravisti.
*
Meie maale tulnud meesi - Meidän maalle tultuansa
Riiki kohe rajatanud - kohta kansansa kokosi,
laia valda asutanud - varusteli vallan vankan,
kena koja ehitanud - kodin kaunihin kohotti.
*
Kust ta vägev-volil käsi - Väkevällä voimallansa
Laia valda valitsemas. - vallitsevi vallan laajan.