sunnuntai 31. elokuuta 2008

Tuskan tuttu, vaivan vanki


Tuska on mun tuttavani, kärsimys kaverinani,
piina, vaiva vierelläni.

Se ei erkane minusta, vaikka oisi päivänpaiste,
vaikka linnut laulelisi, hymyäisi maa ja taivas.
Aina maata mennessäni löydän vaivan viereltäni,
pelon, piinan pielukselta, valmiina odottamassa.

Siinä sillä on sijansa, turha on sitä torua,
turha pois on karkotella, se vain ärtyisi pahaksi,
ja tulisi yö levoton, siksipä kaverin kanssa
onkin oltava sovussa, vaikka irvessä ikenin.

Jos se on hyvällä päällä, tovin voisin torkahtaakin,
ehkäpä uneksiakin.
Vaan ovat unennäköni painajaisia pahoja.

Aamulla herättyäni, tuska on odottamassa
samoilla makuusijoilla.
Se on siinä suunnitellut aamun harmit, päivän piinat,
sekä illan ilkeydet.

© Aulis Rintala

Pappi tarjosi pikarin


Tuo kylämme juoppo Jussi,
alkoholiongelmainen,
kapakat koluttuansa, monet kolhut koettuansa,
pyrki pois toden teolla ohraliemen orjuudesta,
viinan kauheista kiroista, täydellisestä tuhosta.


Jussi tunnontuskissansa meni pastorin puheille
hakemahan helpotusta tuskaiseen olotilaansa.
Olihan monikin kundi päässyt viinasta erohon
vakaan uskonsa avulla.

Pappi pyysi Jussin tulla seuraavana sunnuntaina
kirkkoon kello kymmeneksi:
Siellä saarnan päätyttyä olisi myös ehtoollinen.


Puheen pitkän päätyttyä, virrenveisuun vaiettua,
pappi tarjosi pikarin viiniä erinomaista.
Jopa maistuikin hyvältä, jano hirveä heräsi!


Ei piisannut Jussillemme
tuo papin pikari pieni,
vaan lähiravintolassa
otti taas pikarit pitkät,
entiset tukevat tuopit.

Että sellaista apua tuli kirkkomme taholta.

© Aulis Rintala

maanantai 25. elokuuta 2008

Satakunta vuotta sitten


Tein seuraavan juhlarunon tilauksesta Tampereen työväenopiston täyttäessä 100 vuotta vuoden 1999 alussa. Runoa tehdessäni jouduin perehtymään 1800-luvun Tampereen teollisuus- ja kouluoloihin. Runo oli opiston lehdessä. Pyrkimykseni oli panna selvää proosaa kalevalamittaan. Sen ei siis ole tarkoitus olla runo perinteisessä mielessä. Mikä se sitten on, kun se ei ole runoa eikä proosaa? Kalevala tuntuu tässä yhteydessä kovin kaukaiselta. Pitäisikö sittenkin kalevalakielen ja -mitan sijasta jälleen alkaa puhua suomalaisesta mitasta? Se olisi kattavampi nimitys.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN

Nytpä kerron ja kuvailen, vanhalla runomitalla,
millaista oli elämä Tammerkosken partahalla,
työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa
satakunta vuotta sitten.
Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.


Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa
tuhansittain työväkeä.
Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä
leveämmän leivän vuoksi.

Kansa raatoi vapriikeissa.
Niitä muun muassa olivat:

pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas,
tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas,
viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas,
Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat, koneista useinkin lähti
helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti.
Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista,
jopa hengenvaarallista.
Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen,
estivät näkemisenkin.


Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima,
varjostivat työntekoa.
Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin,
jos edes sellaiset omisti.

Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati.

Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi,
ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä.
Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin,
lauantait vähän lyhemmät.

Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa.
Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa.
Se toi hieman helpotusta mutta pian oli tilanne:
miehet kaikki juovuksissa ja niin jäivät työasiat.
Silloin mestari komensi kaikki nauttineet kotio
ja pani osaston kiinni.


Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla.
Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä,
yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne.
Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä.
Silakka, peruna, piimä oli köyhän särpimenä.
Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti
tuli kansalle tutuksi.


Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla
kelpasi makuusijaksi.

Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina
väen mennessä levolle.


Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut,
oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti.
Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi;
se oli jo puoliherra.

Eikä ollut harvinaista että viikon palkkasumman
huijasi peliporukka tai sitten raha katosi
kapakassa kaljotellen yhdessä hujauksessa.
Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.


Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä
juuri kannata puhua.
Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä.
Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin,
sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken,
kun saivat jotakin työtä.


Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista.
Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat,
jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä
siinä missä aikuisetkin.


Jopa herrat huolestuivat alamaistensa tilasta,
ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista,
vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista.


Niinpä tehtaiden isännät, yrittivät järjestellä
opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja
sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista,
muutamia koulujakin sunnuntaisin käytäväksi.


Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa:
taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa,
lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa.


Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät,
ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi,
vaarallinen kulkutauti.
Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen,
estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.


Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina,
vaikka itse naukkailivat.
Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi,
koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä,
yleisesti työajalla.


Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta
kaiken kansan keskuudessa.
Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa,
oli maitti mahtavampi tuota aatetta jaloa.


Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä,
opinahjo on tämäkin, Suomalaisella klubilla.
Senaatti epäsi ensin kielsi kertakaikkiansa
opiston aloittamisen.
Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.


Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä.
Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana
opistomme alkaessa.
Ja mikä huvittavinta vielä raittiustalossa!


On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin,
että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota
oppia ja koulutusta.
Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka,
jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista
tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.


Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme,
tähän Sampolan salihin.
Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista.
Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla,
koulutuksemme tasolla.
Mutta missä on SIVISTYS?


© Aulis Rintala
********************************************
Edellisen kalevalamittaisen "runoni" olen seuraavassa pannut teknisesti proosan muotoon, saman sanajärjestyksen säilyttäen. Mielestäni suomenkielinen kirjoitus - puhumattakaan puheesta - hengittää aika paljon kalevalaisen poljennon mukaa . Tarkkailkaapa Suomemme kieltä.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN


Nytpä kerron ja kuvailen vanhalla runomitalla, millaista oli elämä Tammerkosken partahalla, työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa, satakunta vuotta sitten. Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.


Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa tuhansittain työväkeä. Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä leveämmän leivän vuoksi. Kansa raatoi vapriikeissa. Niitä muun muassa olivat: pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas, tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas, viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas, Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat. Koneista useinkin lähti helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti. Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista, jopa hengenvaarallista. Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen, estivät näkemisenkin. Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima, varjostivat työntekoa. Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin, jos edes sellaiset omisti. Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati. Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi, ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä!

Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin, lauantait vähän lyhemmät. Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa. Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa. Se toi hieman helpotusta, mutta pian oli tilanne: miehet kaikki juovuksissa, ja niin jäivät työasiat. Niinpä mestari komensi kaikki nauttineet kotio ja pani osaston kiinni.

Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla. Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä, yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne. Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä. Silakka, peruna, piimä, oli köyhän särpimenä. Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti, tuli kansalle tutuksi. Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla kelpasi makuusijaksi. Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina väen mennessä levolle.

Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut; oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti. Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi; se oli jo puoliherra. Eikä ollut harvinaista, että viikon palkkasumman huijasi peliporukka, tai sitten raha katosi kapakassa kaljotellen, yhdessä hujauksessa. Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.

Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä juuri kannata puhua. Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä. Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin, sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken, kun saivat jotakin työtä. Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista. Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat, jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä, siinä missä aikuisetkin.

Jopa herrat huolestuivat palkollistensa tilasta, ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista, vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista. Niinpä tehtaiden isännät yrittivät järjestellä opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja, sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista, muutamia koulujakin, sunnuntaisin käytäväksi.

Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa: taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa, lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa. Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät, ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi, vaarallinen kulkutauti. Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen, estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.

Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina. Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi, koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä, yleisesti työajalla. Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta kaiken kansan keskuudessa. Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa; jano oli mahtavampi tuota aatetta jaloa.

Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä, opinahjo on tämäkin, Suomalaisella Klubilla. Senaatti epäsi ensin, kielsi kertakaikkiansa opiston aloittamisen. Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.

Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä. Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana opistomme alkaessa. Ja mikä huvittavinta: vielä raittiustalossa. On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin, että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota oppia ja koulutusta. Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka, jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.

Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme, tähän Sampolan salihin. Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista. Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla, koulutuksemme tasolla. Mutta missä on SIVISTYS?

© Aulis Rintala




sunnuntai 24. elokuuta 2008

Tulge siia, eesti neiud


Seuraava runoni luettiin radio Ylen Ykkösessä 23.3.00 klo 9.00 - 9.30 Aarre Nymanin toimittamassa ohjelmassa Kalevalan elävä perintö, sekä suomeksi että viroksi. Viron kieli on suomea vaikeampaa panna runomitan raameihin.


Tulge siia eesti neiud, minu hüüet kuulge, kuulge,
lugupeetud eesti daamid, Soome lahe teisel kaldal.
Eesti naised, eesti neiud, nii kui prouad kui ka preilid!


Vanapoisid siin me Soomes, kaugel, eemal me elame,
kaugel linnadest, küladest, meie seltsiks ainult lehmad.

Meist ei hooli soome neiud, ei taha meid siinsed daamid.
Maalt nad kaugele kolivad, meie eest vist põgenevad.

Siinpool tunneme igavust pagana pagana palju,

kurvameelsed me oleme, mure täidab meie rinda.
Kahju üksi on elada, ilma naiseta virelda.


Saagem, neiud, ühte kokku, tulge siia meie seltsi,
Soome poole, siia poole.
Teid hoolega varjaksime, nagu lille hoiaksime,
nagu piiskoppi kirikus.


Meie oleme tublid poisid ja aina mehe eest väljas,
meie asjad kõik on hästi.
Komistame harva purjus, haruharva silmad krillis.


Lahutatud võite olla, vanatüdrukud, lesedgi,
valehambadki sobivad.
Pole tarvis kaunis olla, oleksite ainult armsad,
meie hellad kullakesed, meie lehmad lüpsaksite.

© Aulis Rintala

(eelmine luuletus soome keeles, edellinen runo suomeksi:)

Tulkaa tänne Eestin neidot

Kuuletteko te minua, arvostetut Eestin daamit,
Suomenlahden sillä puolen!
Eestin naiset, Eestin neidot, naidut sekä naimattomat!


Täällä me Suomen vanhatpoijat korven kätkössä elämme
kovin kaukana kylistä ja etäällä kaupungeista,
seuranamme vain on lehmät.


Meist ei huoli Suomen neidot, täkäläiset ei välitä.
Maalta kauaksi katoovat, kaikki meitä kammoksuvat.
Ikävöimme niin pirusti, niin pirusti, perkeleesti,
murhetta on rinnassamme, mielessä alakuloa.
Kehno yksin on elellä, ilman naista saa kitua.


Neidot, nyt kokoontukaamme, tulkaa meidän seuraksemme
Suomenlahden tälle puolen.
Teidät huolella pidämme, kuin on kukka kämmenellä,
kuin on piispa pappilassa.


Me olemme reilut miehet, aina kunnossa kovassa,
asiamme kondiksessa.
Harvoin ryyppyjä otamme, ani harvoin tillin tallin.


Ikäneidotkin sopivat, lesket ja eronnehetkin,
tekohampaat käyvät päinsä.
Kauniskaan ei tarvi olla, meitä vain kun hellisitte,
kullannuppumme, omamme, ja meidän lehmät lypsäisitte.


© Aulis Rintala

UNTO JA ULLA, UUSAVUTTOMAT


Tuo on Unto, uusavuton, lähiössä liekutettu,
kaupungissa kasvatettu.
Kävi koulut kivikylässä
ja leikki petonin päällä.

Käden taito jäi vähälle, kodin askareet etenkin.
Mihin hän käsiä käytti:PeeCeetänsä vain räpelsi,
käpälöitsi kännykkäänsä.

Unto kasvoi aikuiseksi, pian perheenkin perusti,
omaksensa otti Ullan, joka myös on uusavuton,
käsistänsä ei kätevä, naisten töissä taitamaton,
myös kotoisin kaupungista.


Hankkivat oman talonkin, järven rannalta peräti,
melko kaukaa kaupugista, maalaiskunnan kainalosta.


Valitulleen virkkoi vaimo, puolisolleen näin puheli:
- Tapetoisit tuon eteisen, on niin nuhruisen näköinen.


Avulias Unto-poika teki työtä pyydettyä,
tykötarpeita tilasi ja aloitti suururakan.

Ei remontti onnistunut:
Ryppyiset, ropuliaiset, oli seinät sen eteisen,
vuodat kaikki vinksin vonksin, puskusaumatkin sekaisin.
Kyllä miestä nyt nolotti Ulla-vaimon nauraessa.


Allapäin valitti Unto:
- Mistäpä mä sen osaisin, ei opetettu kotona.
Minä taidan ehkä olla niitä uusavuttomia.


Kosto, kiusa mielessänsä, tuumasi hän Ullallensa:
- Paistapas mehevä pihvi, niin kuin ennen äitimuori,
nälättää niin helkatisti.


Tuo uuttera Ulla-vaimo aloittikin työn tilatun.
Vaan kyljykset kärventyivät, koko keittiö kärysi,
savu jo sokaisi silmät.
Vähältä pitikin ettei palokuntaa jo tilattu.

Sanoi sitten Ulla-vaimo:

- Taidanpa minäkin olla aika lailla uusavuton.

Kevään tullen, toukokuussa, puutarhahimot heräsi,

vietit varsin vaistomaiset.
Unto istutti sipulit. Odotteli viikon kaksi,
mutta siemen ei itänyt, oras ei ylennyt maasta,
edes kuukauden perästä.

Eipä tiennyt Unto parka sipulien viljelystä,
siementen sijoittelusta:
Juuret taivasta osoitti, tyvet työntyi maan povehen.

Unto niin surullisena haki mielen virkistystä,
sytytteli saunatulta, tavoitteena tuimat löylyt.
Eipä valkea virinnyt, eipä liekki leimahtanut,
puut niin nihkeitä olivat.

Siihen Unto keksi keinon, sai idean oivallisen:
paiskas pensaa pökkelöihin parin kolmen litran verran.
Jopa liekki leimahtikin, syttyivät jo seinähirret.

Pian paloikin rantasauna ritsin rätsin räiskähdellen.
Palokuntaa ei tilattu, ei tarvittu, ei tilattu.

Totesivat toisillensa sekä Ulla että Unto:
- Taidamme todella olla niitä uusavuttomia!

Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Ydinvoimala räjähti

Ennen kun luet runoni, pyydän lukemaan, katsomaan ja kuuntelemaan seuraavaa:

http://inmotion.magnumphotos.com/essay/chernobyl

Ydinvoiman vouhottajat, tässä teille miettimistä,
mikä on tosi tilanne suurvahingon sattuessa:

Ydinvoimala räjähti


Se oli karmea herätys Itä-Suomen kaupungissa,
siinä puoli viiden maissa, aivan aamuvarhaisella,
kansan vielä nukkuessa, uinuessa onnen unta.

Moni ehti jo epäillä: ydinvoimala räjähti,

tietenkin Venäjän maalla, rajan pinnan tuntumassa.
Tihutyö oli, niin kuulin, terroristien tekemä.

Alkoivat sireenit soida, ilman taukoa ulista.

Radiosta, telkkarista, niistä kuului jatkuvasti
viranomaisten varoitus:
"Kahden, kolmen tunnin päästä
saapuu suuri saastepilvi

itätuulen kantamana.

Kuulkaa kaikki kansalaiset, olkaa aivan rauhalliset,
noudattakaa ohjeitamme.
Teidän on nyt lähdettävä, paettava kaikin keinoin
kuka milläkin tavalla.

Vain pieni väestösuoja on tässä meidän kaupungissa,
peruskallion sisässä.
Sinne eivät mahdu kaikki, ehkä vain pari tuhatta.
Se on varattu vammaisille, lapsille ja vanhuksille."

Tuhopilvi vain läheni, sen alta pitäisi päästä.
Yltyi jo itäinen tuuli ja lyheni armonaika.
Herra meitä varjelkohon!

Sekasorto siitä syntyi, kaaos aivan kammottava.

Kaikki tahtoivat paeta, kukin henkensä edestä.
Ahtautuivat autoihinsa, muodostui jo suuret ruuhkat

kun ei liikenne vetänyt vaan oli tukossa täysin.

Oli kuoleman edestä pakosalle pakko päästä
kuinka parhaiten näkisi: kontaten, kävellen, juosten
pitkin teiden pientareita, kun ei tiellekään sopinut,
läpi metsän, poikki pellon, yli soiden ja salojen.

Unohtuivat turvatoimet, sortuivat myös suunnitelmat

vanhusten pelastustyöstä ja muiden vähäväkisten.
Avuttomat, turvattomat joutuivat tuhon omaksi.


Vaan itse viranomaiset lähtivät etunenässä.
Kunkin mottona olikin: oma henki kullan kallis,

muulla ei ole väliä, kunhan itse selviäisin.

Edessä väestösuojan käytiinkin kovat kahakat,
kuka mahtuisi sisälle.
Ruumiita makasi maassa, kuuluivat valitushuudot,

pakokauhun karjahdukset.

Näihin ääniin mä heräsin, läpimärkänä hiestä.
Oli aivan rauhallista, poissa vaivat, voivotukset,

avunpyynnöt, kuolinhuudot.


© Aulis Rintala

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Verot kansan verta juovat

Vähäosaisten vallankumouslaulu

Keitä onkaan enemmän haukuttu kuin herroja. Herraviha on ikuista. Se ei kuole koskaan - Suomestakaan, sillä tuskinpa kaikista tulee herroja. Tämäkin kansanperinteen laji on laulun arvoinen. Seuraavan vähäosaisten vallankumoushenkisen taistelulaulun on säveltänyt dir. musices Pentti Tynkkynen. Runossa on käytetty Kalevalan runoille melko vierasta, mutta nykyiskelmille tyypillistä säkeiden tai sanojen toistoa (kalevalainen kerto on eri asia). Muistettakoon tosin, että inkeriläisnaisten esityksissä esilaulaja lauloi säkeen, ja muut yhtyivät lauluun ottaen kiinni "hännästä" eli säkeen viimeisestä runojalasta ja sitten kertasivat koko säkeen. Suositeltava esitystapa, mutta joka säettä tuskin kannattaa meidän runoniekkojen toistaa toistaa.

Runo on tehty tilauksesta tulevaa vallankumousta varten, jonka ei tarvitse välttämättä enää olla aseellinen. Runoni vuoksi saatan joutua supon selliin terrorismiepäilyjen vuoksi, saas nähdä. Toki voin sanoa, etten se minä ollut, vaan runoilijaminäni. Sitä paitsi: nykyään toteutetaan vallankumouksia ilman aseitakin, kuten Suomen naapureissakin on tapahtunut.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme menevät,
mihin euromme menevät?

Verot kansan verta juovat, herrat vain huvittelevat,
porhot lystiä pitävät, herrat vain huvittelevat,
porhot lystiä pitävät, siihen euromme kuluvat.

Näin on ollut kautta aikain, aivan aikojen alusta,
Näin on ollut kautta aikain, aivan Aatamin ajoista,
näinkö aina on oleva,näinkö aina on oleva?

Kelmit pääsevät vähällä, rahoissansa he rypevät.
Herrojen kusettaminatyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, tehtaissa, ravintoloissa,
sairaaloissa, toimistoissa.
**********
Herrojen kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
minipalkkansa varassa, minipalkkansa varassa.
*********
Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme katoovat,
mihin euromme katoovat?
Verot kansan verta juovat, huijarit huvittelevat,
ketkut lystiä pitävät, herrat ei veroja maksa,
ei herrat veroja maksa.

Tyhmimmäiset työt tekevät, alhaisimmat ahkeroivat.
tehtaissa, ravintoloissa, sairaaloissa, toimistoissa,
pienen palkkansa varassa.

Rikkaiden, hyväosaisten palkat pilviä hipovat,
palkat pilviä hipovat.
Taikka sitten he elävät herroiksi omistamalla,
osakkeilla, optioilla, noilla pääomatuloilla,
osakkeilla, optioilla, noilla pääomatuloilla.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme kuluvat?
Herrat lystiä pitävät, kelmit pääsevät vähällä,
rahoissansa vain rypevät, eikä ne veroja maksa,
rahoissansa piehtaroivat, eivätkä veroja maksa.

Kelmien kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, tyhmimmäiset työt tekevät,
alimmaiset ahkeroivat.

Köyhät, nuo rehellisimmät, yrittävät keplotella
niillä pienillä muruilla, jotka jäävät tähteheksi
isokenkäisten kemuista, juppikansan juomingeista,
isokenkäisten kemuista, juppijoukon juomingeista.

Työttömien suuret massat elävät kädestä suuhun
armolahjojen varassa juuri hengissä pysyen,
armolahjojen varassa elävät kädestä suuhun
juuri hengissä pysyen.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme menevät?
Verot kansan verta juovat, huijarit huvittelevat,
konnat lystiä pitävät.
Kelmit pääsevät vähällä, seteleissänsä rypevät,
eikä ne veroa maksa.
*************
Konnien kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, alhaisimmat ahkeroivat.
************
Herroilla on vallan miekka, rahavallan, päätösvallan,
on ollut ja on oleva, iankaikkisesti aamen,
muut on luuserin sukua, muut on luuserin sukua.
Herroilla on vallan kahva, jo ikuisista ajoista.
***********
Jokohan olisi aika, aika vaihdella osia,
taas kumota vanha valta ja panna uusi sen tilalle?
Eikö jo olisi aika, aika vaihdella osia,
ja kumota vanha valta, panna uusi sen tilalle?
© Aulis Rintala

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Kauko Saaressa paossa


Kauko Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen oli äitinsä neuvosta paennut Pohjolan isännän surmaa kaukaiseen saareen. Siellä hän viihtyi erinomaisesti. Katkelma kirjasta Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi v. 2006. Piirros P. A. Manninen.

Hämärissä hiiviskeli,
ulki tölleistä taloihin,
kartanoista kartanoihin, jopa linnoissa löhöili,
impiä ilahduttaen, neitosia naurattaen.


Ilopoika Lemminkäinen osallistui intomielin
nuorten naikkosten kemuihin.
Ja kun Kauko käänsi päätä, joku tyttö suuta suikki,
ja pusun kun itse antoi, se oli jo toinen tyttö.
Ja kun hän käden ojensi, kolmas kimma tuohon tarttui,
kun hän yöksi maata painui, oli neljäs vierellänsä.




.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Käydessänsä öitsimässä rattopoika Lemminkäinen
kellisti kenen hyvänsä naisen, saarella asuvan,
tutki monta morsianta, lempi leskiä satoja,
melko määrän mummeleita, kouri kaikki kultakutrit,
tummat neitoset tykitti.


Miesväki ei vain suvainnut, häntäheikin hillumista,
muukalaisen mahtailua.

Tulivat kateellisiksi, melkein mustasukkaisiksi.

”Sehän köyrii kohta kaikki, naidut että naimattomat.
Se panee sisariamme, äitiä, anoppiakin,
vielä mummoja lisäksi, se vie meiltä morsiamet.


Tästä kyllä tehdään loppu, katkaisemme siltä kaulan,
saamme rauhan saarellemme."

Lomaviikko Londonissa (2008)


*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*****************************************************************************
Vietin viikon Londonissa elokuun ihan alussa.

Kyllä meinas maalaispoijan mennä päänuppi sekaisin
niinkin suuressa kylässä.

Tässä mun havaintojani kaupungin katukuvasta:

Naispoliisit, miespoliisit, kulki kahdella jalalla,
kaksittain tavallisesti.

Metrolla sujuivat matkat yhdessä hujauksessa,
mutta linjaa vaihtaessa, piti paljonkin kävellä.
Metrossa oli monella vielä päällä toppatakki,
kyllä kai ne tarkenivat.
Junan ahtaassa tilassa oli ihmistä likellä,
kuitenkin kovin etäällä.

Niin oli johonkin kiire, että rullaportaissakin
moni juoksi joutuisasti.

Viina-Veikot, Kassi-Almat, kulkurit ja kerjäläiset,
putsattu katukuvasta. Epäilyttävän näköiset
sai perähänsä jeparit.

Kakaroita ei näkynyt kaljapulloja kädessä,
niin kuin meillä Suomenmaassa,
kai oli ne karkoitettu turistien silmäin alta
laitakaupunginosiinsa.

Syöttölöitä, juottoloita, roskaruokamyymälöitä,
joka paikassa pirusti, ja ruuassa pääsisältö:
rasva, suola ja sokeri.
Kertakäyttöastioita, jätevuoret valtavia,
ei mitään lajittelua.

Enempi näin värillisiä, valkonaamoja vähemmän.

Sangen kuumassakin säässä, helteessä hiostavassa,
kiireiset, menevät miehet, liituraitakuosissansa,
täysin tummissa puvuissa, sekä kaulassa kravatti.
Virkanaiset mustissansa, yllänsä hame ja jakku.

Väki ruokatauollansa osti kaupasta sapuskat,
jonkin voileipäpaketin, limsapullon sen lisäksi,
kaipa söivät toimistoissa pikaisen ateriansa.

Seksikauppa pääkadulla, mikä lienee pornopuoti,
vahvat vartijat ovella.
Sangen kaunis saudinainen, huntu päällä, silkki yllä,
pikkupöksyjä käpäili.
Niihin ei tosiaan ollut
paljon kangasta kulunut.
Ehkä saisi haaremissa vipinää vähän enemmän.
Minä itsen myymälässä muina miehinä maleksin,
eikä heitetty pihalle.
Mitähän minäkin siellä?

Kyllä ihmiset olivat hyvin ystävällisiä,
kovin kielitaitoisia:
Opastivat eksynyttä mainiolla murteellansa.
Piruuttani mä kysäisin: Puhutteko suomen kieltä?
Enpä saanut vastausta, puolalaisena pitivät?

Parasta tutustumista:
Ihastelin maisemia bussin
kakkoskerroksessa,
penkissä etumaisessa.
(ks. kuva)

torstai 14. elokuuta 2008

Kalevalan kansanliike - vaaliruno


Tämä vaaliruno sopii kaikkien puolueiden eduskuntavaalipuheeksi aina ja kaikkialla, eikä loukanne ketään. Samat teemat toistuvat puheissa vuodesta vuoteen, vain puhujat vaihtuvat. Miksei niitä asioita voisi esittää runomuodossakin. Vaaliruno on vapaasti kaikkien käytössä.


Arvostetut kuulijamme, kuulijamme, katsojamme,
perustimme puolueenkin, supisuomalaisen aivan,
kansamme kohennukseksi, kotimaan menestykseksi.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua, varsinkin vähäosaisten, yhtäkään unohtamatta.

Esittelen itsenikin: olen vanha Väinämöinen,
edustajaehdokkaana täällä vaalipiirissänne.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kansalaiset,
kuulijamme, katsojamme, vaalithan ovat tulossa,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
taas tulevat neljä vuotta siellä Arkadian mäellä.

Osoitan puheeni teille: yrittäjät, palkansaajat,
maanviljelijäväestö, työttömät, eläkeläiset,
veteraanit, invaliidit, avoliitossa elävät,
perheettömät, perheenäidit, yksinhuoltajat etenkin,
ja nuoret, opiskelijat, isänmaamme suuret toivot,
kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Sinulle, eläkeläinen, on parannusta luvassa,
ikäihmiset elävät pelkkäin almujen varassa,
ei riitä eläke-eurot edes sairauskuluihin,
on liian laiha lompakkonne. Jos pääsisin päättäjäksi,
nousisi eläkepalkat, eikä vain jokusen euron
vaan todella suuren summan.

Palkansaajille sanoisin: tehän tuotte meille leivän,
teillekin minä vakuutan: onpa tiedossa korotus
mitättömiin liksoihinne, melko roimanpuoleinenkin,
lisäksi veronalennus.

Yrittäjät, ystäväni, tarjoan apua teille,
tehän meitä työllistätte, te jos ketkä tarvitsette
taloudellista tukea.

Sitten teille työttömille, piinatuille, kärsineille,
mulla on ilosanoma: Jos minua äänestätte,
minä hankin teille töitä. Työtä on tekemätöntä
vaikka kuinka tässä maassa, se on kiinni päättäjistä,
täysin heidän tahdostansa.

Ja te lasten kasvattajat, kotonanne ahkeroivat,
paljon on parantamista teikäläistenkin oloissa.
Tuki on melkoisen vähäistä yhteiskuntamme taholta.
Jos annatte äänet mulle, teille, pienten lasten äidit,
koittavat ajat paremmat.

Vaalit siis ovat tulossa, ja te päätätte piankin,
kuka on edustajanne taas tulevat neljä vuotta.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa ihmisten etua.

Toistan vielä pääasiat, kohdistan sanani teille:
yrittäjät, palkansaajat, maanviljelijäväestö,
työttömät, eläkeläiset, veteraanit, invaliidit,
avoliitossa elävät, perheettömät, perheenäidit,
yksinhuoltajat etenkin, ja nuoret, opiskelijat,
isänmaamme suuret toivot, kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Nuoriso on aina ollut sydäntäni niin lähellä.
Toden totta, te olette isänmaamme suuri toivo.
Takaankin opintopaikat, hyvin palkattua työtä,
heti valmistuttuanne.

Veteraaneille sanoisin: veljeähän ei jätetä.
Juuri teidän ansiosta elämme vapaassa maassa,
torjuittehan vainolaisen. Minkälaisissa oloissa
eläisimme ilman teitä! Totisesti tarvitsette
paljonkin leveemmän leivän. Liian kauanhan jo onkin,
sotiemme sankareita jopa pilkkana pidetty.
Jos pääsen edustajaksi, heti kerralla kohennan
veteraanien asiat.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kuulijamme,
kuulijamme, katsojamme, vaalit siis ovat ovella,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
ne tulevat neljä vuotta.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
perustettu aivan äsken, ajaa kaikkien etua.

Kärä finlandsvenska folket, kanske inte bättre folket,
inte heller sämre mänskor. Ni hör också till äkta finnar,
gemensamma fosterlandet, fosterlandet, moderlandet.
Rösta på mig, var så goda, det där skall ni inte ångra!

Rakkaat suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit,
hyvät maahanmuuttajamme, ynnä muut vähemmistömme,
varsinkin homot ja lesbot, kaikki syrjityt, sysityt,
päähän potkitut, petetyt, teille koittaa uusi päivä, uusi ja upea huomen.
Kun pääsen edustajaksi, kannan huolta puolestanne,
teillekin takaan ja vannon ihmisarvoisen elämän.

No niin, arvoisa yleisö, joku ehkä ihmetteli,
mitä kaikkea lupasin, ehkä aivan liian paljon?

Kyllä taisinkin luvata melko runsaalla kädellä,
mutta sen olen kokenut, että kun lupailen paljon,
olen saanut kaikkialla varsin suurta suosiota,
yllin kyllin kannatusta, ääniä ylettömästi.
Tämä on tosiasia. Ymmärtänette minua?

Lopuksi mä toistan vielä: Jos annat äänesi minulle,
niin minä lupaan ja vannon, että teen todella työtä
sinun äänesi edestä. Muistakaa tämä asia:
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Aulis Rintala

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Kokeilepa KALTRINIA

Jospa mainostajat tajuaisivat, mikä mahtava ase kalevalakieli olisi heidän työkalunaan!

Syö hyvin, samalla laihdut,

jopa päivässä, parissa.
Ahmi mieliruokiasi
niin paljon kuin vain haluat.

Näin eräs asiakkaamme
taikatuotteemme tehosta:
- Olin ennen pulleroinen,
tylleröinen, talleroinen,
painoin jo sata kiloa,
kunnes kuulin Kaltrinista,
siitä ihmekeksinnöistä,
punaisesta pulverista,
läskien hävittäjästä,
sitä oitis mä tilasin.

- Niin pudotin painostani
monta kymmentä kiloa.
Se oli mahtava kokemus,

oloni on hurjan hieno,
aivan höyhenen kepeä,
pidän muotivaattehia,
niin kuin silloin nuorempana.

- Käyttämällä Kaltrinia
mä voin syödä mielin määärin
entisiä ruokiani,
eivätkä kiloni kartu.

Tee heti tilauksesi,
postita tämä paperi,
KALTRIN on pelastajasi.

© Aulis Rintala


Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Ruma ankanpoikanen


Loppukohtaus runostani Ruma ankanpoikanen
(Sisältyy antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla)

"Niin että minäkö joutsen!
"ihmetteli orpo raukka.
Se alkoi nyt tutkiskella
veden kalvosta kuvaansa.

"Toden totta, niin olenkin,
olen joutsenen näköinen,
en ole Sekasikiö,
olen uljas laulujoutsen!"

Ne sanat sanottuansa
se kohosi siivillensä
muiden joutsenten mukana.

© Aulis Rintala
(Kuva: Raija Kukkonen)
Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

maanantai 4. elokuuta 2008

Taas soi se pirun puhelin

Maisillani, Mäisilläni

Olin onnistumaisillani, jo ulottumaisillani
,
päälle pääsemäisilläni, ja jäykistymäisilläni,
saamaisillani sisälle, siis kykenemäisilläni,
lähes pystymäisilläni,
tuota työntämäisilläni
- kunnes soi puhelimeni
.

Olin mennä

Olin saada jo sydärin, olin kuolla kaiketikin

ja pudota permannolle, olin mennä maan rakohon
ja jo luopua pelistä, olin melkein itkeäkin
- kunnes taas soi se puhelin.

Vinani, Vinäni

Olin taas olevinani,
oikeasti osaavinani,
ottavinani omaksi,
puoliksi panevinani,

mutta vain tekevinäni, vain vähäsen vatkaavani,
hieman
harjoittelevani - kun soi taas puhelimeni.

Vinasi, Vinäsi

Olit innostuvinasi, kovin kiihottuvinasi,
mua kannustavinasi, halulla halaavinasi,
mutta vain tekevinäsi. Sitten taas soi se puhelin.

Vani, Väni


Sanoin sen tuhoavani, kännykän hävittäväni.
Luulin saavani sydärin,
uskoin kohta kuolevani,
tunsin jo täriseväni, vaistosin vapisevani,
ja sitä häpeäväni. P
elkäsin putoavani,
meneväni maan rakohon. T
uumasin lopettavani,
lähteväni pian pihalle,
poistuvani jo petistä.
Sitten soi taas se puhelin.

Vasi, Väsi

Sanoit siitä kärsiväsi, suhteen jo lopettavasi,
ja iäksi lähteväsi, ja sitä surevasikin.

Eeni

Ilmoitin alistuneeni, kaikkea kuvitelleeni,
pelänneenikin pahinta, ymmärtäneeni asian,
eroa odottaneeni, sitä kauan kaivanneeni,
myyneeni puhelimeni.

Eesi

Mua sanoit sä miettineesi, perin pohjin pohtineesi,
kai joskus rakastaneesi, ja pahasti pettyneesi,

saaneesi jo tarpeheksi.

Re, Le, Ne, Se

Päässen tästä palkähästä, surren kuitenkin sinua,
tullen toimeen yksinäni, ostanen puhelimenkin.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

TAPASIVAT TANSSIESSA

Ei kalevalakieli ole mitään vanhojen vienalaisukkojen höpinää. Kyllä sitä kuulee tänäkin päivänäkin, ihan arkisissa tilanteissa. (Katso myös runo Nuorisomme äidinkieltä)

- Käytkö sä useinkin täällä?

-Tää on vasta toinen kerta.

- Missäs käyt tavallisesti?


- Useimmin ravintoloissa.


- Mistäs tiesit tänne tulla?


- Mä näin lehti-ilmoituksen. Tulin turkulaisten tietä,
Hämeen lasten härkätietä.

- On täällä väkeä paljon.

- Joo niin on, todella paljon, tulee kuuma tanssiessa.

- Tosi liukas lattiakin.

- Niin on, sopivan liukas.


- Sinä tanssit taitavasti, oot niin höyhenen keveä.
Onko neiti yksin täällä?


- Olen aivan yksikseni.


- Kaipa on lupa kysyä, onko neiti naimisissa?

- En ole kiirettä pitänyt näinkin nuorella iällä.

- Tarjoaisin juotavata, tuossa baarijakkaralla,
kun tää tanssi on lopussa.


- Joo kyllä, mikäpäs siinä


(jatko hämärän peitossa)

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org

perjantai 1. elokuuta 2008

ELINAN SURMA


Runo sisältyy toimittamaani kalevalamittaiseen antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla. Pilot-kustannus v. 2004

(Kantelettaren runon pohjalta nykykieliseksi muokattu ja
runomitta korjattu. Säkeitä runsaat 460, Kantelettaren runossa 400)

Vesilahden valtaherra Klaus Kurki oli isäntä
kuulun Laukon kartanossa. Hän oli vouti ja ritari,

aatelinen arvoltansa.

Tuomioitansa jakeli käräjiä käydessänsä
aina Pohjanmaata myöten, vaikka ne omatkin synnit
veriruskeat olivat: kaulan katkoi vaikka keltä,
jos vain sattui sille päälle; minkäpä hänelle mahtoi,
ylimmälle tuomarille, kuninkaiden ystävälle.

Klaus hän synnissä eleli vaimonsa sisaren kanssa,
kera Kirstin, kaunokaisen, Vääksyn kartanon perijän,
Flemingin sukua suurta.

Edellinen - kuollut vaimo, Kaarina iki-ihana,
ajat kaiket kummitteli, kolisteli ullakolla,
liikehti levottomana, syksyöinä myrskyisinä,
häiriten ilonpitoa. Oli kuollut Kaarinakin
omituisella tavalla.

Kovin kansa kummasteli helvetillistä menoa,
paheksuivatpa papitkin, tosin he vain muodon vuoksi,
sillä raskahat rikokset tuottivat tuhottomasti:
kirkko myi aneita paljon pyhimystensä nimissä,
se sai siitä suuret summat.

Myös Laukon rakastavaiset ostivat rahalla synnit,
omantuntonsa takia, vaan ei sielu rauhoittunut.

Mutta sitten herra Kurki kohtasi Elina-neidin,
käydessänsä Suomelassa, aivan Laukon naapurissa.
Klaus tuo tuli pihalle sata huovia muassa,
sata ratsua, urosta.

Heti Klaus havaitsi kuinka Elinainen, neiti nuori,
viatonkin vielä täysin, kedon kukkasen näköinen,
meni aittahan mäelle keinuvilla askelilla,
vaskivakka kainalossa.

Klaus ihastui kohta tuohon, ja siitä tupahan astui,
miekalla oven avasi,
tupellansa kiinni tunki.

Emännältä hän kyseli:
- Onko teillä neittä mulle,
piika kaunis katsottuna,
kotihini vietäväksi?

- Ei ole meillä neitosia eikä piikoja varalla,
piiat on meillä piskuisia, kaikki kesken kasvuisia.

- On sulla vähä Elina, anna se Elina mulle.

Rukoili Elina-neiti:
- Älä anna minua Klaulle!

Sanoi Suomelan emäntä:
- Ei taida vähä Elina panna työhön palkollista,
ruokkia sun perhettäsi, kaita tarhakarjojasi.

- Eihän tarvitse Elinan; onhan siellä Kirsti piika.
Minä annan Kirsti piian panna työhön palkolliset,
ruokkia talon perettä, kaita karjalaumojani.

Tuumasi vähä Elina:
- Mutta kyllä Kirsti-piika, se Laukon nykyinen nainen,
minut polttaisi tulessa, tappaisi kiduttamalla.

- Ei ole Kirsti, ei ikinä, ketään polttanut tulessa,
kovin tuskin kuolettanut, ei ole ennen eikä vasta.

Sanoi Suomelan emäntä:
- No niin, käykääpä taloksi, tupa on meillä sulhon tulla,
tupa tulla, toinen mennä, talli on hevoset panna,
vaja varsat virvoitella.

Niin oli Elina hullu, jos ei hullu, sitten hupsu:
otti kihlat, suikkas suuta, lähti Laukon kartanohon
Klaun kanssa käsi kädessä.

Kirsti katseli lasista:
- Minä en sitä suvaitse, että tuo Elina neiti,
lapsi, vasta kuudentoista, köyhäkin ja oppimaton,
saisi nyt emännän paikan, anastaisi sen minulta.
Se ei taida onnistua, mä en luovuta hevillä
vyöltäni avaimiani, tottele en tuon ikäistä,
en tuon käskystä kävele.

Niin vain Kurki vei vihille mielitietyn naapurista,
ihanan Elina neidin, joka miehen rauhoittaisi,
sovittaisi suuret synnit.

Mutta Kirsti, jalkavaimo, suunnitteli julman juonen.
Kertoi Klaulle uutisensa, näkemänsä, kuulemansa:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, vähänpä sinäkin tiedät
uudesta emännästäsi. Nyt mä tuon totuuden julki:
Uolevi, Elinan sulho, varhaisilta vuosiltansa,
tuo Laukon ylimystrenki, makasi Elina-rouvan.

- Oh, mun Kirsti piikaseni, jos tuon vain valehteletkin,
minkä saattelit sanoiksi, silloin henkesi menetät.
Totuuden jos tuot esille, vielä sun verassa käytän,
Elinan tulessa poltan. Viisi verkaista hametta
annan sulle käydäksesi, saat myöskin talon avaimet
ynnä kaiken käskyvallan.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni, aja Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle. Sano kauas kulkevasi,
monet viikot viipyväsi käräjissä Pohjanmaalla.
Niin mä tuottelen todeksi, minkä saattelin sanoiksi.

Klaus lupasi lähteäkin,
lausui vielä vaimollensa:
- Oh, Elina, armahani, viillä voita vakkasehen,
survo säkkihin evästä, siankinkkua kosolti,
ja kori kananmunia, pitkä on minulla matka
käräjihin Pohjanmaalle.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni,
elä viivy kauan siellä:
viikot on viimeiset minulla, pian on aika synnytyksen.
Käänny puolessa välissä, saavat muut perille mennä,
puhu puolilla sanoilla, voivat toisetkin puhua,
juo vain puoli tuopillista, saavat muutkin kylläksensä,
ja sinä pikemmin pääset Pohjan noitien parista.

Elina vähä emäntä
sulloi säkkihin evästä,
veisti voita vakkasehen, siivuja sianlihasta,
korihin kananmunia. Niin Klaus lähtikin ajohon:
tuli Aumasten ladolle, Pikkuniittusten likelle.

Kirsti pyykille menevi, pikkuvaatteiden pesulle,
paitojen Elina rouvan. Kuului kolkkina kodasta;
kävi rouva katsomahan:
- Oh, mun Kirsti piikaseni, mitä kolkitset kodassa,
paukutat patojen luona?

- Huoran huopia virutan, pahan vaimon vaattehia.

- Elä, Kirsti piikaseni, kolki niitä niin kovasti.

Kirsti härnätä halusi: kolkki vieläki kovemmin.

- Elä kolki, Kirsti huora, paitojani niin pahasti.
Ei ole niitä täällä tehty, toin ne äitini kotoa.

- Huoria hyvätkin piiat, vaan ei portot puoletkana.
Enkä mä pidä väliä, jos minua, palkollista,
haukuttaisi huoraksikin; jopa ylpeät emännät
ovat Uolevin lumoissa, pitkäparran hurmiossa.

Itkusilmässä Elina tuli rannalta tupahan.
Kirsti kiiruhti perässä:
- Oh, mun rouva kultaseni, ottakaamme orjat työstä,
heikot härkien perästä; pidämme pitoset pienet,
kekkerit, komeat kestit, niin kuin ennenki on tehty,
kun oli matkoilla isäntä.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, tee vain itse, kuinkas tahdot,
niin kuin teit minua ennen; tyhjentele tynnyreitä,
jätä yksi koskematta, se on pantu minua varten.

Kirsti kiusata halusi: rouvan tynnyrin tuhosi.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, toisin teitkin kuin mä käskin.

Kyseli kavala Kirsti:
- Oh, mun rouva kultaseni, minne vuoteen valmistaisin,
teenkö uutehen tupahan, ylimmäisen portin päälle?

- Elä uutehen tupahan, ylimmäisen portin ylle;
tee sija Kla’un tupahan, niin kuin teit tätäkin ennen!

Kirsti varsin vastusteli:
- Siell' on pyssyt paukkuvaiset, siellä miekat välkkyväiset,
sua raudat raatelevat, terävät teräasehet.

- Pyssyt on surmana sodassa, miekat miehillä käsissä;
turvana ovat tuvassa, kamarissa kaunihina.
Tee vaan sinne yösijani, pane kahdet villavaipat,
kanna kahdet korvatyynyt, kahdet liinaiset lakanat.

Kirsti tahtoi toisin tehdä: pisti viidet villavaipat,
veikin viidet korvatyynyt, viidet pellavalakanat.
Elina levolle lähti.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, etpäs tehnyt, niin kuin käskin!
Panit viidet villavaipat, sekä viidet korvatyynyt,
viidet liinaiset lakanat.

Kirsti läksi kammarista, meni Uolevin tupahan:
- Uolevi, ylimystrenki, tulkaa nyt Kla’un tupahan!
Siellä teitä tarvittaisi, Elina-emäntä pyysi,
kovin kutsui kiiruhusti.

Trenki tuota ihmetteli:
- Mitähän mä siellä tehnen?

Uolevi tulikin kohta ja meni emännän luokse.
Kirsti kiiruhti perässä, yhdeksät ovet lukitsi,
takaportin kymmenennen; juoksi Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, jo nyt tuottelen todeksi,
minkä saattelin sanoiksi; Uolevi on nytkin siellä,
rouvan kanssa kammarissa.

Klaus kohta kotio riensi, alla päin, pahoilla mielin,
otti tulta tervaksehen, sitten tuohuksen sytytti,
tuikkasi sen nurkan alle, valoi vielä valkiata.

Elinainen, nuori rouva, pisti sormensa lasisista,
vihkisormusta osoitti:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, elä sormustas kadota,
vaikka kantajan kadotat!

Klaus Kurki, kurja poika, veti miekkansa tupesta,
raappas raudan kiiltäväisen, sormen poikki jo sivalti.

Elina, emäntä nuori, piti lasta akkunassa,
hädissänsä huutavaista:
- Ohoh, Klaus, mun armahani, elä polta poikalastas,
vaikka poltat poijan tuojan.

- Pala, portto, poikinesi, kylän lutka lapsinesi!
Minun ei ole se poika, se on Uolevin tekoja.

Elinainen, nuori rouva, Herra Kiesusta rukoili:
- Oh, Jumala taivahassa, Herra Kiesus, anna että
vielä äitini näkisin! Palakohot kaikki paikat,
tämä vielä säilyköhön, että äidin nähdä saisin!
Ohoh, Uoti veikkoseni, juokse joutuin Suomelahan,
käske äidin tänne tulla, älä puhu tulipalosta!

Uoti otti mennäksensä, vikkelästi viiletteli,
joutuin juoksi järven poikki, saapui sinne Suomelahan:
- Ohoh, muori kultaseni, tyttärenne teitä kutsui
sinne Laukon kartanohon.

Muori nousi vuotehelta, puki päälle vaatepartta.
- Voi, minua, vaimo vanha, kun sotken pukimiani,
hamekin ylösalaisin, kuinka on laita tyttäreni?

- Hyvin kyllä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo kurja, kuinka sukkani sekoitan,
ne sikin sokin menevät, miten lienee tyttärellä?

- Hyvin hällä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo valju, kuinka kenkäni asetan,
väärinpäin ne taas menevät, miten lie mun tyttärellä?

- Hyvin vielä, äiti kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vanha vaimo, kuinka laitan liinojani,
sykkyröitsen sinne tänne, kuinka liekään tyttäreni?

- Hyvin nytkin, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!
Sieltä Laukko jo näkyykin.

- Voi, voi minua, vaimo vanha, savu Laukosta kohoovi,
patsas Kurjen kartanosta, mitä tuolla touhutahan,
savun noin sakean kanssa?

- Kukon kaulat katkotahan, kananpoijat kaltatahan,
lampahia lahdatahan, sianpäitä syltytähän,
pienen rinssin ristimiksi, poikasen pitoja varten.

Niinpä Suomelan emäntä saapui Kurjen kartanolle,
pani maahan polvillensa vävypoikansa etehen:
- Oh, sä Klaus mun kultaseni, ota pois tulesta poika,
nuori vaimo valkiasta!

- Poltan porton poikinensa, julkilutkan lapsinensa.

- Elä polta, herra Kurki, anna mennä muille maille,
elkiänsä piilemähän, töitänsä häpeämähän!

Tuli Kirsti kiiruhusti: - Elä päästä, Klaus, tulesta!
Pane jauhoja, jyviä, tervatynnyrin lisäksi;
heitä ne tulen sekahan, niin rajummin roihuaisi!

- Voi Elina, tyttäreni, ohoh, lapsi parkaseni!
Neuvoihinko luotit lutkan, noudatit puhetta porton?

- Ohoh, äiti kultaseni, ei ole vikaa minussa
syytä neulan silmättömän. Teinhän kaikki, minkä taisin,
vielä päällekin vähäisen. Pala nyt, tämäkin paikka,
koska vielä viimeiseksi, kovan kuoloni edellä,
sain nähdä emoni silmät, oman äidin armahaisen.

Jäähyväiset jäivät kesken, olisihan hällä vielä ollut
paljonkin sanottavata itkevälle äidillensä.
Raukka raukesi samassa, lensi liekkien sisähän,
vaipui ilmivalkiahan.

Se oli kuolo nuoren rouvan, Elinan iki-ihanan,
jok' oli kaunis kasvoiltansa, kaunis kaikella tavalla.
Kauan sinua kaivatahan, iät kaiket itketähän;
itku ei Laukosta lakanne, Vesilahdesta valitus.
Se oli Elinan loppu, kanssa pienen poikalapsen.

Tuon kaiken koettuansa, nähtyänsä, kuultuansa,
Klaus miekalla sivalti Kirsti huoran kaulan katki.

Kului tuskin puoli kuuta, taikka kaksi viikkokautta,
hevosia tallin täysi, nautoja navetan täysi,
kuoli kaikki korsi suussa, kaurojakin kaukalossa.

Klaus Kurki, kurja huovi, mies niin kolkko ja kamala,
istui aitan kynnyksellä, sekä istui että itki.
Kiesus äijänä käveli:
- Mitä itket, herra Kurki?

- Kyll' on syytä itkemistä, vaivoja valittamista:
poltin puolison parahan, sytytin syleni täyden,
paloi pieni poikaseni, vastakannettu katosi.

- Tiedän mä Elina-rouvan, missäs on Elina rouva?

- Tuolla on Elina-rouva taivahan Isän talossa,
ylisessä ymmärkissä, Herran huomassa hyvässä,
jalan juuressa Jumalan, kuuden kynttilän edessä,
kultakirjanen kädessä, pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven edessä.

- Klaus Kurjen tiedän myöskin, missäs lienee herra Kurki?
Tuolla kulkee Kurki huovi, alimmassa helvetissä,
kannukset vähän näkyvät, jalat alta häämöttävät.
Tuolla horjuu Kirsti huora, alisessa helvetissä,
alimmaisen portin alla, palmikot vähän näkyvät,
kultarihmat kuumottavat.

Klaus tuosta ajohon lähti, pisti pillit säkkihinsä,
soitti suolla mennessänsä, kajahutti kankahalla,
jyrähytti järven päässä; ajoi päin sinistä merta,
alle aaltojen syvien.

Se oli loppu nuoren miehen, tuho nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.

© Aulis Rintala


Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org