SKS hylkii kalevalakielen nykykäyttöä + vastine + vastine

LUE KOKO TÄHÄNASTINEN KESKUSTELU:

Aulis Rintala: Parnasso-lehti nro 4 (28.8.08)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin kansanrunojen lumoissa. Runoniekka Lönnrot kiteytti muinaisrunojemme metrisen idean ja antoi tarkat ohjeet suomalaisesta mitasta, jota Kalevalan ilmestymisen jälkeen alettiin nimittää kalevalamitaksi. Nykyinen SKS pyrkii lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eikä mitenkään edistä sen nykykäyttöä – pikemminkin päinvastoin.

Katsooko SKS, että kalevalakielen käyttö maassamme loppui kuin seinään, Larin Parasken runoihin tai taiderunouden puolella Leinon Helkavirsiin? Mitään kielellisiä esteitä tuon ainutlaatuisen runomitan nykykäytöllehän ei ole. Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (v. 1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tuota toivomusta on pyrkinyt toteuttamaan Kalevalan juhlavuonna 1999 perustamani Kalevalaisen Runokielen Seura ”Trokeemankeleineen”. Tasokkaita nykyrunoja on kertynyt seuran sivustolle jo monen Kalevalan verran. Kun samana Kalevalan juhlavuonna suurin toivein tarjosin Kalevalamitan oppaani käsikirjoitusta SKS:n kustannusjohtajalle, hän torjui sen tekosyyllä, että ”emme julkaise kaunokirjallista tekstiä”. Olihan oppaassani tosiaan malliksi omia runojani kalevalamitan nykykäytöstä.

Sittemmin opas on saanut laajan menekin maailman ainoana alan oppikirjana. Myös myöhemmin SKS:lle tarjotut nykyajan kansanrunot on kustannusosastolla systemaattisesti torjuttu, esim. eniten kalevalamittaisia runoja maailmassa (lähes 40 000 säettä) kirjoittaneen Risto Variksen käsikirjoitukset, jotka onneksi sittemmin ilmestyivät omakustanteina, ja onpa tämän inkeriläistaustaisen, ”miespuolisen Larin Parasken” tuotantoa luettavissa internetissäkin.

SKS:n jäsenlehdessä Hiidenkivessä tämän vuosituhannen kalevalakieliset julkaisut on kuitattu vaikenemalla, mikä on tunnetusti kritiikin julmin muoto. Tosin lehdessä oli ”arvostelu” toissa vuonna ilmestyneen Kalevala nykysuomeksi –kirjani esipuheesta, mutta itse runoja ei käsitelty lainkaan. Oliko tällainen torso, tympeäntuntuinen arvostelu tarkoitushakuinen?Kansanrunon harrastus on Hiidenkiven toimitukselle niin outo asia, että se ei millään olisi tahtonut ottaa edes näytekappaletta tänä vuonna ilmestyneestä kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio.

Antipatia huipentui siihen, että kun fil. tri, folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo lähetti hiljakkoin Hiidenkiveen arvosteluni kyseisestä kirjasta, toimitus ilmoitti, ettei sitä julkaista. Kaiken kaikkiaan kyseisessä, verovaroin toimivassa, yli sadan virkamiehen kulttuuri-instituutiossa ei juuri viisari värähdä, kun puhutaan kalevalaisen runokielen elvyttämisestä ja vaalimisesta. Unohtuuko taas ensi vuonnakin, Kalevalan 160-vuotisjuhlissa, eepoksen pihvi, muinaisrunojemme erikoislaatuinen kielikoodi, jonka varassa kansalliseepoksemme toimii? Haloo, kansanrunousarkisto ja Lauri Harvilahti!

On kulttuurinen häpeä, että vuosituhantisen runokielen säilymisestä joutuu vastaamaan pieni kulttuuriyhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura, joka saa yhteiskunnan tukea (Tampereen kaupunki) saman verran kuin Käymäläseura Huussi ry, eli 200 euroa vuodessa.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura
ent. puheenjohtaja, SKS:n jäsen

********************************

Post scriptum:

Tarjosin yllä olevaa kirjoitusta Hiidenkivi-lehteen, mutta päätoimittaja hylkäsi sen.
Katso Hiidenkiven hylkäämä Lassi Saressalon arvostelu kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=50&vps=25&arvostelu=1365
________________________________________________
Vastine edelliseen Parnasso-kirjoitukseeni (5/ 2008):

SKS tutkii ja julkaisee Kalevalaa yhä

On hyvä, että voimme näin julkisesti kertoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta Aulis Rintalalle (lukijakirje Parnassossa 4/2008) ja muille Parnasson lukijoille.
SKKS:aa ei perustettu yksinomaan "kansanrunouden lumoissa", vaikka SKS:n julkaisemat Kalevalat ovatkin julkaisuistamme tunnetuimpia. SKS perustettiin 1831. Elias Lönnrot kirjoitti perustamiskokouksen päytäkirjassa 16.2.1831: "Synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjalsiin menoihin." Tätä tavoitetta SKS lähti toteuttamaan varsin käytännöllisesti kehittämällä uudissanoja, toimittamalla sanakirjoja, keräämällä kansanperinnettä, julkaisemalla käännöskirjallisuutta, esimerkiksi Shakespearen teoksia, ja nopeasti myös suomenkielistä kirjallisuutta, muun muassa Kalevalan 2835, Kantelettaren 1840 ja A. Kiven Seitsemän veljestä 1870.

SKS ei ole museo. Sen arkistojen kokelmat muodostavat tutkimuslaitoksen ytimen, jossa aineistoja normaalin aineistonhoidon lisäksi koko ajan muokataan ja tutkitaan, jotta ne palvelisivat paremmin asiakkaita, tutkijoita, opiskelijoita ja harrastajia.
Yksi esimerkki. 1900-luvun puoliväliin mennessä SKS julkaisi Suomen Kansan Vanhat Runot, kalevalamittaisen runouden 34-osaisen teossarjan. 2000-luvulla painettu aineisto on saatettu sähköiseen muotoon ja vuodesta 2006 SKVR-tietokantaa on voinut käyttää vapaasti SKS:n www-sivuilta www.finlit.fi/sksvr.

Sekä teossarja että tietokanta ovat kalevalaisen runouden tutkijan ja harrastajan perusaineisto, joka mahdollistaa muun muassa muun muassa runomitan tutkimisen.

Mutta SKS ei kerää ja tutki ainoastaan Kalevalaa ja kalevalaista perinnettä. "Iskelmä on nykyajan kansanlaulu", julisti Rintalankin siteeraama Matti Kuusi virkaanastujaisesitelmässään 1959. Kuusi kiteyttää tässä hyvin kulttuurin muutoksen. Kalevalaisen ja talonpoikaisen kulttuurin lisäksi kulttuuriperintömme muodostuu 2000-luvulla myös kaupunkikulttuurista ja erilaisten pienryhmien kulttuureista. SKS kerää ja tutkii tätä kaikkea.

SKS on jo pitkään julkaissut lähinnä tutkimusta ja tietokirjallisuutta, uutta kaunokirjallisuutta emme julkaise. Lönnrotin Kalevaloita - mainittakoon vuosien 1835, 1849 ja 1862 laitokset - julkaisemme lähes vuosittain, samoin Kalevalaan ja kalevalaiseen runouuteen liittyvää tutkimusta.

Hiidenkivi ei ole SKS:n jäsenlehti. Tilaamme Hiidenkiven jäsenillemme, mutta sen voi kuka tahansa suomalaisesta kulttuurista kiinnostunut tilata. On ikävä, että kaikkia tarjottuja artikkeleita ei voi julkaista eikä kaikkia kiinnostavia kirjoja arvostella. Asiaa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: olkaamme iloisia siitä, että suomalaisen kulttuurin kenttä on nin laaja. että kiinnostavaa tarjontaa riittää.

Lopuksi rauhoittava sana Rintalalle ja muillekin: kyllä SKS:ssa viisarit värähtävät Kalevalan tahtiin. Vuonna 2009 juhlimme 160-vuotiasta uutta Kalevalaa julkaisemalla Taiteilijoiden Kalevalan, uudistamalla sähköistä Kalevala-tietopakettiamme ja tarjoamalla jäsenillemme Kalevalan päivän juhlan. 2009 vietämme myöskin Aleksis kiven ja SKS:n kustannustoiminnan 175-vuotisjuhlavuotta.

Tuomas M. S. Lehtonen
**********************************************
Vastine Tuomas S. Lehtoselle (Parnasso 7/2008):

VIELÄ KALEVALAKIELEN NYKYKÄYTÖSTÄ

On outoa, ettei keskustelua kalevalakielen nykykäytöstä SKS:n kanssa voi käydä Hiidenkivessä, jota SKS sentään osaltaan tekee ja julkaisee, vaikka lehti ei virallisesti SKS:n jäsenlehti olisikaan, kuten pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen kirjoittaa. Vastineessaan (Parnasso 5/2008) Lehtonen vältti keskeiset kysymykseni eikä reagoinut lainkaan tiedusteluuni, miksei SKS edistä millään tavalla kalevalakielen nykykäyttöä, vaan haluaa haudata tuon käyttökelpoisen kielikoodin arkistojen hämärään, pois nykyihmisen ulottuvilta.

Lehtonen väitti myös, kuten SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarikin tekee, ettei SKS julkaise kaunokirjallisia teoksia. Mikäs muu kuin kaunokirjallinen on SKS:n julkaisema Kai Niemisen proosa-Kalevala vuodelta 1999. Huh, huh, mitä Lönnrot siitä sanoisi!

Miksi SKS syytää jatkuvasti Kalevaloita, vaikka kirpputorit ovat niitä väärällään, pari kolme euroa kappale? Kuka maksaa yhä uudet prameannäköiset laitokset, kalliilla rahalla tilatut Taiteiljoiden Kalevalan ja Kalevalan kulttuurihistorian? Jospahan ensi vuoden Kalevalan juhlahumussa keskityttäisiin vihdoinkin itse juhlakaluun, sen kieleen ja monimuotoiseen metriseen keinovalikoimaan ja jätettäisiin Kalevalaan myöhemmin liitetyt sekundääriset ilmiöt vähemmälle. Kalevalahan toimii vain kielen varassa, se ei ole nuotti- eikä kuvakirja.

Aulis Rintala