Kalevala eteläpohjal. murteella (Virke-lehti 3/2008)

Äidinkielenopettajain liiton Virke-lehti 3/2008:

Väinämöönen, Joukahaanen ja kaikki kalevalaaset eteläpohojalaasella murtehella

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella
murteella, Lumo Kustannus, Gummerus
Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2008

Kiälen kiamuroota

Aulis Rintalan kymmenen vuoden työ on komeaa luettavaa. Hämästyttävältä tuntuukin, että teos on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio. Muita versioita selko-Kalevalasta lasten Kalevalaan on ilmestynyt aikaisemminkin.

Eteläpohjalainen murre luontuu Kalevalan kerrontaan erittäin hyvin. Murre on vanhakantaista, joten sen muodot sopivat kalevalaiseen rytmiin. Seuraava lause havainnollistaa tätä hyvin: "Pillastuuvat jo hevooset, varsat vauhkoona vapaji." (s. 30)

Rintala on valinnut puhutun kielen muodon. Runosäkeet on merkitty niin kuin murteenpuhujat ne ääntävät, esimerkiksi pöyräm päälle, otak kiinni. Rintala toteaa, että kieli ei pyrikään olemaan ehdottoman 'puhdasta', koska turhantarkkaa ei ole puhuttu murrekaan.

Itselleni kieli oli mehukasta luettavaa. Nautin elävästä murteesta, sanoista, joiden merkityksen muistin vasta lukiessani teosta. Kieli oli helpompaa luettavaa kuin varsinainen Kalevalan kieli. Joka ei tunne eteläpohjalaista murretta, saattaa olla asiasta eri mieltä. Lopun aakkostettu hakemisto täyttää siltä osin varmasti paikkansa.

Rintala on lisännyt hieman, poistanut jotakin, tehnyt siltoja jaksojen välille, selitellytkin. Lopputulos on eheä kokonaisuus, joka ei kalpene alkuperäiselle. Kun Kalevala kertoo useamman kerran, Rintala oikoo. Kun Rintala selittää, Kalevala jättää mainitsematta. merkitykset kasvavat, painotukset saattavat hieman muuttua. Silti Rintalan teos on johdonmukainen, taitekohdiltaan hiottu ja selkeä.

Henkilööstä

Kalevala on täynnä hieman onnettomia mutta sitäkin rehvakkaampia henkilöitä. Joukahainen ja Lemminkäinen nousevat esille asenteellaan "Minoon meiltä ja muut on meirän krannista". Näillä herroilla pieni ei todellakaan ole kaunista. kun Joukahainen ja Väinämöinen ottavat mittaa toisistaan, uhoaa Joukahainen: Jonset tahrot tappelua, raa'ar raurar ratkaasua, teräksistä tuamiota, niim mä laulan sun siaksi, suuren kärsän kantajaksi. Tuallaasen flataasem miähen sontafloorihim polien, sian kettahan kutistan, porsahien karsinahan." Mikä uho, mikä mieli! Ja jotenkin niin pohjalaista.

Marjatan kohtalossa Rintala on revitellyt: Kalevalan siveyden sipulin kuvailu on Rintalan käsissä muuttunut alkuperäistään ronskimmaksi. Eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi.

Kullervon tarinassa murre antaa henkilölle luonteen. Kun Kullervo purkaa vihaansa ja tuskaansa maailmaa kohtaan, se on helppo uskoa. Murteessa on voimaa.

Kaiken kaikkiaan Aulis Rintalan Kalevala eteläpohjalaisella murteella on hieno teos. Ainakin minuun se teki vaikutuksen.

Pipsa Lainas
***********************************************************

Kalevala eteläpohj. murteella (Veteraaniopettaja-lehti)

KIRJAT
VETERAANIOPETTAJA-lehti syyskuu 08

Murtehelle käännetty Kalevala
Rintala:
Kalevala eteläpohjalaisella murteella Sidottu, sanastoineen 329 sivua
Kuvat Mirka Johansson. Lumo Kustannus 2008

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.
Kalevala ensipainos 1849

Mun teköö kovastim miäli, ajatteloo aivonikin,
ruvetar runoolemahan, sukuvirttä sualtamahan,
laatuvirttä laulamahan. Sanat suuhuni sulaavat,
kiälem päällek kerkiäävät hajuaavat hampahille.
Aulis Rintalan käännös 2008

Kauhavalla alkuvuosikymmenensä viettänyt suomen kielen maisteri ja Kalevalaisen Runokielen Seuran puheenjohtaja Aulis Rintala (synt. 1941) on saattanut päätökseen kymmenvuotisen urakan, Kalevalan eteläpohja­laisella murteella. Tuloksena on upea teos, johon lukija jää sivun ja toi­senkin jälkeen auttamattomasti koukkuun. Mittava työ on maamme en­simmäinen kokonainen kalevalamittainen murreversio.

Kalevalan runothan merkittiin alun pitäen muistiin lauletusta muo­dosta. Siksi Kalevalan murretekstin mykkä lukeminen pitäisikin peräti kieltää, Rintala opastaa. Parhaan lukukokemuksen saakin jos noudattaa hänen ohjettaan eli hyräilee säkeitä omatekoisella ugrilaisella nuotilla tai jollakin muulla runosävelmällä, mikäli sen hallitsee. Näin tehtyäni murre-teksti avautui täysin uudella tavalla, sujuvammin ja hienoa kalevalamittai­suutta korostaen. Olisipa tämä ohje annettu jo silloin, kun me aikoinaan opiskelimme Kalevalaa ja korostimme sen merkitystä suomalaisena kan­salliseepoksena!

Etelä-Pohjanmaan murre on yhtenäisin murrealueemme, joka maini­taan murretieteellisessä kirjallisuudessa ainoana yksikössä. Toki tästä murteesta nauttii varmasti eniten kaltaiseni syntyperäinen eteläpohjalai­nen, mutta uskon, että myös muiden murteiden osaajat rakastuvat Rin­talan tekstiin. Kirjan loppusivujen mittava sanakirja auttaa, jos jokin sana ei muusta yhteydestä avaudu.

Kirjakielellä näivetetty lukija on ehkä aluk­si hiukan ymmällään, kun Rintala kirjoittaa tekstin nimenomaan siten kun se on puhuttu ja yhä edelleenkin puhutaan.Tuntuu hiukan oudolta näh­dä kirjoitettuna: Ui sittev vähän eremmäs / väliemmillev vesille. Jäin miet­timään, millaista kirjakielemme olisi, jos nämä puhekielen konsonantit olisikin sovittu merkittäviksi aina näkyviin!

Hyvän mielen Rintala tuottaa lukemattomia kertoja lukijalleen, kun hän rohkeasti käyttää väkeviä ja kuvaavia murresanoja. Asiat sanotaan suoraan ja lyhyesti, mutta iskevästi. Jos vertaa Rintalan tekstiä vaikkapa alkuperäiseen Kalevalaan toteaa helposti, kuinka pohjalainen murre on särmikkäämpää ja rehevämpää. Lönnrotin Kalevala on ehkä kiltimpi, lyyrisempi, mutta eteläpohjalainen teksti saattaa juuri suoraviivaisuutensa ansiosta kohdata lukijansa suoraan syvälle silmiin katsoen, turhia koru­lauseita karttaen.

Arvokas ja hieno lahjakirja vaikkapa juhlivalle veteraaniopettajalle, ol­koonpa hän miltä murrealueelta tahansa!

Kirjaa on saatavana kirjakaupoista tai kustantajalta, kustantajan suosi­tushinta on 36,50 €. Yhteys: Lumo Kustannus, PL 40, 33541 Tampere, (03) 261 1612, info@lumokustannus.fi

Pekka Varismäki
*****************************************************

Lipponen Irakiin töihin!

Muistatko mitä lupasit Yrjölle Amerikassa
(vuonna kakstuhattakolme) silloin siellä käydessäsi
Suomen pääministerinä:
- Kyllä me sitten siivoamme sotaretken seuraukset,
antaa tykkien jylistä, kanuunoiden kalkatella.

Ei ole yhtään suomalaista Irakissa vain näkynyt.

Nyt olis, Paavo, näytön paikka.
Unohda Putinin putki, jätä se Gasumin kaasu,
ja lähde avustustyöhön savuaville raunioille.
Niin kuittaat lupauksesi.

© Aulis Rintala

Ydinvoimainsinöörit (Etelä-Suomen Sanomat 19.9.08)

Ydinvoimainsinöörit, yli-ihmiset etevät,
hallitsevat luonnonlaitkin: maaperämme mullistukset,
mannerlaattain liikkumiset, jääkaudet, järistyksetkin,
tulivuorten purkaukset ja vesien virtaukset.

Suursodat on jo sodittu, ennustavat insinöörit.
Vaikka syttyiskin sotia, voimaloita ei tuhota,
ne kyllä pystyssä pysyvät, vahingoittumattomina,
täysin koskemattomina, vaikka muu rakennuskanta
tuusan nuuskaksi menisi, romuksi romahtelisi.

Ei edes atomipommit vaikuttaisi voimaloihin,
ne on niin lujasti tehty.
Ei myöskään reaktoreita terroristit voi tuhota,
intoilevat insinöörit, kaiken tietävät kaverit.

Vahinkoja voimaloissa tietystikään ei tapahdu,
se on täysin mahdotonta, tekniikka on pettämätön,
ihminen erehtymätön, ilmoittavat insinöörit.
Aulis Rintala

Syövän manaus

Siirry syöpä sielustani, irtoa koko kehosta.
Häivy tauti tappamasta, ruokoton remuamasta,
irtoa heti minusta.

Mene kauas kalvamasta, suksi vaikka suonselille
kaatopaikalle katoa soluja tuhoamasta,
ruumistani ruhjomasta, mieltäni musertamasta.

Enpä tiedä kuinka kauan povellani kyytä vaalin,
tätä lieroa elätin, syötin tuota hylkiötä,
tuota loista luonnotonta, siitä täysin tietämättä.

Paljon jo tuhoa teitkin, surmasit sisarenikin,
sait tätini tuonen teille.
Niin, minäkö seuraavaksi, nytkö sä minua vaanit,
mielit päätäni vadille?

Se ei onnistu ikinä, mä tiedän sinusta kaiken,
tunnen syntymäsijasi koko surkean sukusi,
arvaan alkujuuresikin, lähtösi läpikotaisin.

Sisälläni sä sikisit, mielen mustissa mujuissa.
Synnyit suurista suruista, ankeista ajatuksista,
painajaisista pahoista, ainaisesta arkuudesta
liian pitkästä pelosta, häpeästä kätketystä,
vihasta vapisevasta, viiltäväisestä kivusta.

Saatanan sekasikiö, sinä muodoton mutantti,
kiroan sinun nimesi.
Juuri nyt katoa, kelmi, äläkä tule takaisin!

Aulis Rintala

Jos olisimme Natossa

(ollut Ilkka-lehdessä v. 2004)
Jos olisimme Natossa, olisi hyväksyttävä
Amerikan terrorismi, nykyinen ja entinenkin,
teurastukset muissa maissa, ihmisoikeusloukkaukset,
tuet diktatuurimaille.

Jos olisimme Natossa, saisimme ydinaseita
koto-Suomen maaperälle.
Vieraat joukot vyöryisivät maalla, ilmassa, merellä,
etenkin itärajalla.

Kohta kun kävisi käsky, poikaimme pitäisi mennä
sotimahan sinne tänne, muille maille vierahille,
vailla mieltä, tarkoitusta.
Sotatanterilta sitten sotilaamme saapuisivat
sinkkiarkuissa takaisin.

Jos olisimme Natossa.

© Aulis Rintala

On aika uhoamisen (Ilkka-lehti 18.9.08)

Häkämies, ministerimme:
Kakista ulos nyt kaikki häkä pöntöstä pihalle.
Sano suoria sanoja ryssästä vihapidosta.

Ja samoin Aleksanteri:
Turha sun on kainostella, on aika uhoamisen,
Natohan on turvanamme - yli kaiken Yhdysvallat.

Anna Afrikasta

Tuo oli Anna, tumma tyttö,
kaukaisesta Afrikasta,
etäisestä maanosasta,
missä tanner verta vuoti,
sota julmasti jylisi,
pahoin pommit paukahteli,
viilsivät veriset veitset.

Isä, äiti ammuttihin,
suku suuri surmattihin

tosi raa’alla tavalla,
tyttö itse raiskattihin.
Kidutusta sai kokea, toki säästyi henkiriepu.

Vain hyvällä onnellansa, armosta jalon Jumalan,
pääsi pois sodan jaloista, taistelujen tuoksinasta,
turvahan tulen kidasta.

Niinpä Anna Afrikasta joutui maille vierahille,
oudoille asuinsijoille, orpona, avuttomana,
rahatonna, ruuatonna.

Tämä Anna, tumma tyttö virui sitten vuosikaudet
leireillä levottomilla, piikkilankojen sisällä
köyhyydessä, kurjuudessa, kärsi nälkää ja vilua
ja oli vähällä tulla pahan taudin tappamaksi.

Ohimennen Anna kerran, leirillä lojuessansa,
piikkilankojen sisällä oli kuullut Suomenmaasta
tuolla Pohjolan perillä, missä ihmiset elävät
aivan täydessä sovussa.
Ei sodita, ei tapeta, ei loppuisi ruoka, juoma.

Vain hyvällä tuurillansa, taasen aivan sattumalta,
Anna tyttö Afrikasta pääsi paikasta pahasta,
leiristä levottomasta, piikkilankojen sisästä.

Tuli tänne Pohjolahan, sai kuin saikin turvapaikan
suloisesta Suomestamme, armaasta isäimme maasta,
jossa on hyvin asiat, eikä tarvitse pelätä
aina henkensä edestä.

Hyvillänsä, toivemielin saapui Anna Suomenmaahan,
esimerkkivaltioomme.
Nytpä orvolle tytölle koittaisi ajat paremmat,
poissa entinen elämä, kaukana vilu ja nälkä,
piikkilangat pistäväiset sekä kalterit koleat.

Kuinka Suomi vastaanotti orpolapsen Afrikasta?

Eipä ollut tervetullut tähän maahan muukalainen.
Näin sanoivat suomalaiset, nämä mallikansalaiset,
Pohjolan ihannemaassa, äreällä äänellänsä,
töykeällä tyylillänsä:

- Nokikeppi ja apina, elintasopakolainen,
mene, häivy ja katoa sinne mistä oot kotoisin,
sä viet meiltä ruuan suusta, työpaikankin ja asunnon,
senkin siivelläeläjä.

- Pysy vain omassa maassa, me ei tarvita sinua,
mutakuono, häivy, häivy!

Mieli murtui nuoren naisen, katkesi kamelin selkä,
järki jätti, pää sekosi.
Liian suuri painolasti oli yhdelle tytölle.

On kolea Suomen talvi, puhaltavat pohjatuulet,
kylmänkalseat kesätkin.
Siksikö on Suomen kansa kylmä myös sydämeltänsä?

©Aulis Rintala

Och desamma på svenska:

Afrikanska Anna

Anna, mörk i hyn, den tösen ifrån Afrika var flyktad,
ifrån fjärran kontinenten.
Genomdränkt av blod låg marken, krigets larm i luften genljöd,
besinningslösa bombkrevader, knivblad drypande av blodet.

Fadern skjuten, liksom modern, stora släkten gjord till intet,
nu brutalt de togs av daga.
Våldtagen ock blev den tösen, illa pinad samt torterad,
gav dock inte upp sin anda.

Det var rena rama turen, måhända Guds barmhärtighet,
att hon kunde undfly kriget, vimlet, larmet och tumultet,
undgå slukas upp av elden.

Därför afrikanska Anna hamnade i fjärran länder,
boningar, förunderliga, ensam, värnlös, hjälplös bliven,
hungrande, förutan medel.

Denna Anna, svarta tösen dvaldes åravis i läger,
i de rysligaste läger, fängslad inom taggtrådsstängsel,
tillvaro så miserabel.
Hungrande och frostbenupen höll hon på att duka under
i en svår och elak farsot.

Så en dag fick Anna höra, sysslolös och fylld av svårmod,
innanför sitt taggtrådsstängsel, talas om ett fjärran Finland,
under Polstjärnan belägen, mannen där, han inte strider,
fastmera skall endräkt råda.
Ingen krigar eller mördar, mat och dryck lär inte saknas.

Åter hade Anna turen, händelse såg ut som tanke,
afrikanska Anna-tösen kunde plötsligt sig befria
från sitt oroliga läger, omgärdat av taggtrådsstängsel.

Anlände så hit till Norden, fick asylen sig beviljad
i vårt ljuvligaste Finland, fosterlandet oss så kära,
välbeställt där allting synes, ingen hotar dig till livet,
fruktan därför ingen känner.

Full av hopp och glad i hågen kom så Anna fram till Finland,
till vårt mönsterland, förmenta.
Bättre tider skulle randas, nu föräldralösa flickan
kunde glömma forna livet, slippa sarga sig på taggtråd,
köld och hunger vore fjärran, liksom iskallt gallerfönster.

Hur blev tösen emottagen,flickan, den föräldralösa?

Välkommen var inte Anna, fågel, främmande i landet.
Talte mången elak tunga, dessa ädla dygdemönster,
föredömen framför andra, med sin vresigaste stämma,
burdus, ful och brysk var stilen:

- Svarting, eller hellre, apa, jagande vår levnadsstandard,
vi vill se dig återvända, pysa dit, där du hör hemma,
du berövar oss ju maten, jobbet, hus och hem tillika,
åker snålskjuts hela dagen.
Hemma borde du ha stannat, vad har vi av dig för nytta,
klokast gör du om du pyser!

Unga kvinnan blev förkrossad, ryggen knäcktes av kamelen,
flickan miste helt förståndet.
Alltför stort blev nu betrycket för en ensam stackars flicka.

Städse kulen synes vintern, nordanvind i Finland viner,
så ock sommarn ofta gråkall.
Månne däri finns förklaring, att vi kalla är om hjärtat.

Kääntänyt Antti Kempas Ruotsista
Översatt av Antti Kempas av Sverige

Kullimunad pillutasin

Nii palju kui ma mäletan

oma kaugest lapsepõlvest,
vana umbes kümme aastat,

ma pojuksena elasin
koos oma isa, emaga.

Seal oma kodu lähedal

märkasime suurta kulli.
Kanakulli hütt asetses

väga kõrge kuuse latvas.
Sinna ma pidin minema,

puu otsa kohe ronima.
Munakesed pillutasin, pildusin pesapuust alla,
segamini, pilla-palla.

Kulli pilk oli vihane, kulli nokk eriti hirmus.
Seda praegugi mäletan, alati tuletan meelde,
kui ma kartsin kulli nokka, kui raiskasin kullimunad,

pillutasin kulli pallid.

(laulukoor laulab:)

Kulli pallid pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.
Mu tegu oli rumalus, seda kaua kurvastasin.
Miks munad ma pillutasin, munad suured suurel kullil.
Kange kulli kallid pallid, need puruks ma pillutasin.

(laulukoor laulab:)

Munakesed pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.
Miks munad ma pillutasin, munad suured suurel kullil.
Suure kulli kallid pallid need puruks ma pillutasin.
Kulli pallid pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.

© Aulis Rintala

Seuraavassa on sama runo suomeksi:

Heittelin (haukan)munat hajalle

Mikäli en väärin muista olin kymmenen ikäinen.
Kultaisessa lapsuudessa, pikkupoikana elelin
äitini, isäni kanssa.

Aivan mökkimme lähellä huomasimme suuren haukan.
Kanahaukka oli pesinyt suuren kuusen latvuksehen.

Pitihän mun sinne päästä heti puuhun kiipimähän.
Munat heittelin hajalle, alas puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

Haukan katse niin vihainen, pelottava linnun nokka,
se on vielä mielessäni, sitä muistelen alati,
se nokka mua pelotti, kun tuhosin haukanmunat,
kanahaukan suuret pallot.

(laulukuoro laulaa:)

Munat heittelin hajalle, alas puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

Tekoni oli niin tyhmä, sitä kauan sain katua.
Miksi viskelin munaset haukan suuren ja väkevän.
Munat linnun urhoollisen palasiksi pirskottelin.

(laulukuoro laulaa:)

Miksi heittelin hajalle, munat puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

© Aulis Rintala