Tuo oli Anna, tumma tyttö,
kaukaisesta Afrikasta,
etäisestä maanosasta,
missä tanner verta vuoti,
sota julmasti jylisi,
pahoin pommit paukahteli,
viilsivät veriset veitset.
Isä, äiti ammuttihin,
suku suuri surmattihin
tosi raa’alla tavalla,
tyttö itse raiskattihin.
Kidutusta sai kokea, toki säästyi henkiriepu.
Vain hyvällä onnellansa, armosta jalon Jumalan,
pääsi pois sodan jaloista, taistelujen tuoksinasta,
turvahan tulen kidasta.
Niinpä Anna Afrikasta joutui maille vierahille,
oudoille asuinsijoille, orpona, avuttomana,
rahatonna, ruuatonna.
Tämä Anna, tumma tyttö virui sitten vuosikaudet
leireillä levottomilla, piikkilankojen sisällä
köyhyydessä, kurjuudessa, kärsi nälkää ja vilua
ja oli vähällä tulla pahan taudin tappamaksi.
Ohimennen Anna kerran, leirillä lojuessansa,
piikkilankojen sisällä oli kuullut Suomenmaasta
tuolla Pohjolan perillä, missä ihmiset elävät
aivan täydessä sovussa.
Ei sodita, ei tapeta, ei loppuisi ruoka, juoma.
Vain hyvällä tuurillansa, taasen aivan sattumalta,
Anna tyttö Afrikasta pääsi paikasta pahasta,
leiristä levottomasta, piikkilankojen sisästä.
Tuli tänne Pohjolahan, sai kuin saikin turvapaikan
suloisesta Suomestamme, armaasta isäimme maasta,
jossa on hyvin asiat, eikä tarvitse pelätä
aina henkensä edestä.
Hyvillänsä, toivemielin saapui Anna Suomenmaahan,
esimerkkivaltioomme.
Nytpä orvolle tytölle koittaisi ajat paremmat,
poissa entinen elämä, kaukana vilu ja nälkä,
piikkilangat pistäväiset sekä kalterit koleat.
Kuinka Suomi vastaanotti orpolapsen Afrikasta?
Eipä ollut tervetullut tähän maahan muukalainen.
Näin sanoivat suomalaiset, nämä mallikansalaiset,
Pohjolan ihannemaassa, äreällä äänellänsä,
töykeällä tyylillänsä:
- Nokikeppi ja apina, elintasopakolainen,
mene, häivy ja katoa sinne mistä oot kotoisin,
sä viet meiltä ruuan suusta, työpaikankin ja asunnon,
senkin siivelläeläjä.
- Pysy vain omassa maassa, me ei tarvita sinua,
mutakuono, häivy, häivy!
Mieli murtui nuoren naisen, katkesi kamelin selkä,
järki jätti, pää sekosi.
Liian suuri painolasti oli yhdelle tytölle.
On kolea Suomen talvi, puhaltavat pohjatuulet,
kylmänkalseat kesätkin.
Siksikö on Suomen kansa kylmä myös sydämeltänsä?
©Aulis Rintala
Och desamma på svenska:
Afrikanska Anna
Anna, mörk i hyn, den tösen ifrån Afrika var flyktad,
ifrån fjärran kontinenten.
Genomdränkt av blod låg marken, krigets larm i luften genljöd,
besinningslösa bombkrevader, knivblad drypande av blodet.
Fadern skjuten, liksom modern, stora släkten gjord till intet,
nu brutalt de togs av daga.
Våldtagen ock blev den tösen, illa pinad samt torterad,
gav dock inte upp sin anda.
Det var rena rama turen, måhända Guds barmhärtighet,
att hon kunde undfly kriget, vimlet, larmet och tumultet,
undgå slukas upp av elden.
Därför afrikanska Anna hamnade i fjärran länder,
boningar, förunderliga, ensam, värnlös, hjälplös bliven,
hungrande, förutan medel.
Denna Anna, svarta tösen dvaldes åravis i läger,
i de rysligaste läger, fängslad inom taggtrådsstängsel,
tillvaro så miserabel.
Hungrande och frostbenupen höll hon på att duka under
i en svår och elak farsot.
Så en dag fick Anna höra, sysslolös och fylld av svårmod,
innanför sitt taggtrådsstängsel, talas om ett fjärran Finland,
under Polstjärnan belägen, mannen där, han inte strider,
fastmera skall endräkt råda.
Ingen krigar eller mördar, mat och dryck lär inte saknas.
Åter hade Anna turen, händelse såg ut som tanke,
afrikanska Anna-tösen kunde plötsligt sig befria
från sitt oroliga läger, omgärdat av taggtrådsstängsel.
Anlände så hit till Norden, fick asylen sig beviljad
i vårt ljuvligaste Finland, fosterlandet oss så kära,
välbeställt där allting synes, ingen hotar dig till livet,
fruktan därför ingen känner.
Full av hopp och glad i hågen kom så Anna fram till Finland,
till vårt mönsterland, förmenta.
Bättre tider skulle randas, nu föräldralösa flickan
kunde glömma forna livet, slippa sarga sig på taggtråd,
köld och hunger vore fjärran, liksom iskallt gallerfönster.
Hur blev tösen emottagen,flickan, den föräldralösa?
Välkommen var inte Anna, fågel, främmande i landet.
Talte mången elak tunga, dessa ädla dygdemönster,
föredömen framför andra, med sin vresigaste stämma,
burdus, ful och brysk var stilen:
- Svarting, eller hellre, apa, jagande vår levnadsstandard,
vi vill se dig återvända, pysa dit, där du hör hemma,
du berövar oss ju maten, jobbet, hus och hem tillika,
åker snålskjuts hela dagen.
Hemma borde du ha stannat, vad har vi av dig för nytta,
klokast gör du om du pyser!
Unga kvinnan blev förkrossad, ryggen knäcktes av kamelen,
flickan miste helt förståndet.
Alltför stort blev nu betrycket för en ensam stackars flicka.
Städse kulen synes vintern, nordanvind i Finland viner,
så ock sommarn ofta gråkall.
Månne däri finns förklaring, att vi kalla är om hjärtat.
Kääntänyt Antti Kempas Ruotsista
Översatt av Antti Kempas av Sverige
