Ilkka-lehti Kalevalan päivänä 2009

Katkelma Kalevalasta oikialla murtehella
Ilkka-lehti, lauantai 28.02.2009

Näinä perhevväkivallan aikoona voimma ottaa elämänohojeeta Kalevalasta, johona joskus kyllä akkaa kurmootethan kovallakin kärellä, mutta yleensä kohorellahan niinkun ihimistä pruukathan. Seuraavan neuvon saa Pohojolan häis Ilamarinen:

Ylykä Ilamarinen, pirä helluas hyvänä,
anna arvo ainualles, kehuv vaimos vanhempia
ja sem muutakin sukua, ylistä ylen hyväksi,
silitäs sirua päätä, pistäp poskellem pusuja,
useen hellästi halaale, kuttuj joskus keijuksikin.

Älä päästäm morsianta kaikkien käpäältäväksi,
kujillek kulukemahan, nurkkihin nuhajamahan,
hääräälemähän hämäräs.
Kotonakin se on ollu kaikkien silimään alla:
aamut mamman aurinkona, väev valona keskipäivät,
illap pappansa ilona.

Niin sanottu pakkoraitis

Olen ollut jonkin vuoden uudessa olotilassa,
lääkärini määräämänä, niin sanottu pakkoraitis,
eikä hullumpi tilanne.
Ota oppi Aulikselta, ei oppi ojahan kaada,
pikemminkin pois ojasta:

Tammikuun tipattomana, huikatonna helmikuunkin,
maaliskuussa maistamatta, huhtikuun humalatonna,
tuopitonna toukokuussa, kesäkuussa kännitönnä,
hutikatta heinäkuussa, elokuun kulauksetta,
koko syyskuun kaljatonna, lokakuun kupittomana,
marraskuussa raivoraitis, juomatonna joulukuunkin.

Puhuu rauta Kauhavalta

Seuraavaj juhularunon esitin Kauhavam puukkoovestivaaliilla 16.6.2001. Taharor runollani viisata, kuinka justihij jetsullensa kalevalaanen nuatti istuu paikallishem murteheshen ja kuinka oikia trossoo onnistuu kaikista parahiten tällä kiälimuarolla.

Samas tilaasuures kertoolim puukoosta ja muista teräaseesta sekä rauraj ja teräksen synnystä Kalevalas. Eepokses toimitethan, kuinka rauta petti lupauksensa ollav veistämätä veliitänsä, lastuamata äireensäl lasta, kun seppä Ilamarinen tyhymyyksisnänsäp päästi rauran ahajostansa, kitumasta tulen kirasta. Varsinkin Etelä-Pohojammaalla rauta - niin ku historia toristaa - on useen kajonnu ihimisel lapsehen, niin kun täs runohnanikin käyy.

Puukkoovestivaaliej järiestäjät eivät oikeen ollu innostunehia säkehier raakasta sisällöstä. Se on ymmärrettävääkin, kun halutham myirät teräaseeta. Eihän nyp puukkootehtaalun imakohon enää voik kuulua, notta ihimisiä tapethan tualla lailla puukoolla, niin kun ennevvanhaan.

Mutta luulen, notta puukkoovirmojenkin pikkujouluus Rannajjärviä laulethav viälä täyreltä lairalta. Alahalla oleva runoni o hyvä näytelmäkappales, mutta varootan, nottei vaan tulsir rumihia! Ainakaan esittäjään ei saisi ollap pöhönäs. Yleensäkkiv väkivallan aijat om menny ohitte, tai ainakin niin kuvitellahan, vaikka viäläkij jokku ihaaloo häjyjä, aikansat terroristia. Mutta kansamperintehen historiasta tätä raakuutta ei hetkes pyhiitän niiv vaam pois.

P. S. Uurej ja suurentuvan Kauhavav (Härmät + Kortesjärvi) vaakunasta jäi muutoom puukkoo kokonansap pois vuaren 2009 aluusta, notta rauhaa kohti ollaham menos näis imakoasiooskin.
_________________________
Huom! Seuraavaa ei saal lukiat tavanomaasesti, vaan se pitää höväätä äänehen, elil laulaa omatekoosella, vaikka härkävainaan nuatilla.

PUHUU RAUTA KAUHAVALTA

Nym mä kerroj ja kuvaalen, kuinka täälä Kauhavalla,
puukkoojunkkariem maalla, laajalla lakeurella,
viätettihim mahtihäitä, juhulia julumetuuta,
pirun suuria pitoja.

Siit' on aikaa jo kulunu, jopa vuasikymmeniä.
M'olin silloom piäni poika, tuskin Oskarin kokoonen.

Häät oli tosi komiat, niin kun täälä pruukatahan.
Eipä ollum moittimista syämä- eikä juamapuales,
eikä muuskaan trahteeringis, olihan nua naitettavat
varsiv vöyrästä sukua, molemmat ökytaloosta.

Mihinä ne häät olivat, kekkä viätihiv vihiillen?

Suluhanen Sippoolasta, väkevä, komia poika,
oikeen suuresta taloosta.
Morsian Ylikylästä, toresta koria flikka,
ei sekääm mökistä ollu.
Häät oli morsiamen kotona.

Vaikka häät oli komiat, täm' on surkia retuutti,
eikä liänen nauramista, juurikaan iloottemista
jumalattomis juhulis.

Kuinka niin, mikä vikana?

Kyllä kait on kerrottava kerralla koko retuutti,
tua juttu alakuloonen, kun hiano juhulahuanes
muuttuukin surutalooksi.

Jo kolomev voorokautta oli kuppia kumottu
aika reirumpualoosesti, iloliäntä litkuteltu,
niitä korven kyyneliä, nuaremparin kunniaksi,
välis kyllä syätihinkin.
Niin oli tapana ennen.

Alakoo olla aamuyätä, koittamas kolomas päivä.
Niin usiat viarahista, olletikkim miähempualet,
makaskij jo laattialla kum mötiääsep pöhönäs.
Niinpä ennem pruukattihin.













Viimmeesillä voimillansa Erkki konttii laattialla
kohti sahtitynnöriä, liki pontikkamukia.
Ylähäppäiv vaan yritti, vaikka kaatuuli välillä.
Täs jo hiamam painittihin, tuas kättä väännettihin,
niinkum meillä pruukatahan.

Niilo kurkusta kuristi, parasta kaveriansa,
piam päätä taas silootti.


Pekka mittaali haloolla
Jaakoon kallon kestävyyttä.
Härihnänsäj Jaakkoo parka
siappas puntarin framillen.

Yrjö nyrkillä hyvääli naapurinsal leukaluita.
Tosin kaikes ystävyyres, niim me ennem pruukasimma.
Muut jalakeella olijat jatkoovat metelöömistä,
mökellystä, möyrästystä.

Antti akkaansa ylisti, Tauno trossas tammallansa,
källäs Kaalepin konia, leveeli lehemillänsä.
Paavo jankutti rahoosta, niistä maksamattomista
ikivanhoosta veloosta.

Kalle puukoolla kututti veliipoijam poskipäitä,
kokeeli teräm pitua, oliko rauta karkaastua.
Sulo sönkötti sorasta, reisuusta Venäjäm maallen,
rysssän kans rypemisistä.
- Häjyt tuloo, joku jo huuti.

Piampa juhulapaikas rupeskir rytäjämähän,
ovi auki potkaastihin, tryykäs miäs tuvan ovesta
aivan arkiverhoohnansa, hikisis ja haiseviskin,
suarahan navettatöistä, krannir riuska trenkipoika,
vanha hellu nuaren frouvan, äsköön naitetun emännän.

- Häjyt tuloo, akat taas huuti.

Ei muita häjyjä tullu,
tuli vaan se toiskam poika.
Trenki keskilaattialla,
aika lailla kans pöhönäs,
kariaasi kaikiv voimin:



- Hypäkköhöm pöyräm päällen, joka om mua parempi!

Huuti pian isäntä itte,
vastanainuv viisasteli,
purevalla pilakallansa:
- Jumalauta, turpa kiinni,
näjittäkö, kuulittako,
huamasko koko porukka,
mikä pääsi miähen suusta?
Jokahinen om parempi
kun tua köyhä trengirretku,
hiarojan äpäräkersa!

Pahoon suuttuu toiskam poika,
trenki naapuritaloosta,
helavyätänsä hapuuli, hairas puukkoonsat tupesta,
veittev vyältä jo vetääsi, huikkas äänellä häjyllä:

- Ei tästä pirop parane, jonsei viarahat vähene!

Sitten kans taloon isäntä tuppiroskaansa tavootti,
kopelootti puukkojansa, kariaasten kauhiasti:

- Se aluuksi lähteköhön, jok'on kuakkaviarahana,
sä oot tulluk kuttumata, käskemätä, pyytämätä,
vasiten häjyylemähän, kehumahan, trossaamahan.
Janottaako vanha suala?
Nyt on myähäästä kosia, me kävimmä jo vihiillä!

Jo paloo miäheltä pärehet, kiahahti veri sakia.
Trenki naapuritaloosta, orpoopoika, lehtolapsi,
helapäätä heilahutti, ilamas väläji veitti,
teräs täytti tehtävänsä, puhuu rauta Kauhavalta.

Näkyy jo Laitilammäjellä vallehmanni miähinensä.
Kohta ne pihallen tryykäs kaharella hoijakalla,
kaharen hevoosen kyyris.
Kahalehet vaan kilaji, kun ne vei sen toiskam poijan
piremmäller reisullensa.










Porstuasta porraspäähän, veri virtana valuen
piar rumista kannettihin, vastanainehen isännän,
leski krääkyej jälies.

Aulis Rintala, kuvat: Pentti Tynkkynen

Suuren tammen kaataminen

Pimeni jo päivän paiste, kuihtui kuutamon kumotus,
sammui tähdet taivahalta, pimeyttä kaikkialla.

Väinämöinen kantoi huolta oman kansan kohtalosta:

Eihän täällä voi asua koko Väinölän kylässä,

hämärässä hyssytellä, pimennossa piileskellä.

Eikö löytyisi urosta, tosi miestä tarmokasta,

joka tammen taivuttaisi, kaataisi tuon puun tukevan

maankuorta pimittämästä, eloamme estämästä?

Onkohan veden väessä ketään siihen kelvollista?

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Sepän akka kuallehena

Hoksas kauhian asian, tevoon törkiän toristi:
rumihina nuari vaimo, riutunhena rakkahansa.
Makas aivan oikoosena, kerolla ketarap pystys,
sääret suarana sojotti lypsyhaav veräjäv viäres.

Siinä seppä seisoskeli, syrämmellä synkiällä,
rupes yäksi krääkymähän, päiväksi porajamahan,
viikoksi vänäjämähän, miäli mustempi nokia,
ei hiiltä valakiampi.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

Äiti neuvoo Väinämöistä

Varsin vanha Väinämöinen, naisasioissa tohelo,
valitti tilannettansa:
"Enää mä en oikein tiedä, kuinka olla ja elellä
näillä Väinölän ahoilla, nyt kun Ainokin katosi,
raukeni rakastettuni.
Jospa äitini olisi, äitini, veden emonen,
synnyttäjäni suloinen, niin se neuvoisi minua,
ohjailisi onnetonta."

Ihme kyllä, Väinö kuuli veden alta ääntelyä.
Kuiskutteli Ilman impi, veden henki näin puheli
ohuella äänellänsä:
"Lähde, poika, Pohjolahan, siellä on kyllin tyttäriä,
aika monta morsianta, Ainoa parempiakin,
valitse parahin niistä.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Aino rookaa Väinämöösen

Asteli kotua kohri, sipsutteli saunatiätä.

Kukas muu kuv Väinämöönen, poikamiäs ijänikuunen,

samaa juntua köpötti tukisauvahan nojaten.

Ainon kaukaa jo havaatti, lipevästi lirkutteli:
”Älä muiren tähre, Aino,kum mun itteni takia

rupiak koreelemahan, kannak kaulahnas koruja,

rinnarristiä ripusta, hiuksias palamikootte,

päätäs huivilla sitaase.”

Kopiana vastas Aino:

”En sun tähtes, enkä muiren, pitele hepenehiä,

turhia koristehia.

Höperehrit, äijänköntys, mä em meinaas sullen tulla,
taharon elellät täälä hyvän äiteeni tykönä,
vanhempaani helläs huamas."

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella, kuva: Eero Heikkinen

Kauko kohtaa kokkolinnun

Kuten äiti jo sanoikin, ilmestyi tulinen koski,
koskessa tulinen saari, saaren kukkulan laella
tuijotti tulinen kotka.
Suusta lieskat loimusivat, kipunoita silmät iski,
höyhenet paloi tulessa.

“Minne matka, Kaukomieli?“ kysyi kotka korskeana.

Sanoi suulas Lemminkäinen, peloton Kalevan poika:
“Mitä sellaista kyselet?
Menen Pohjolan pitoihin, julmettuihin juominkeihin,
vaikka kuokkavierahana.
Väistypäs sivulle siitä, anna mennä matkamiehen.“

Kotka julmasti julisti:
“Syötävää odottelinkin, pidän ihmisen lihasta,
kuljet kautta suuni kuivan, läpi kurkkuni kireän.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Väinämöisen jäähyväiset

Väistyi vanha Väinämöinen, meren poika, myrskyn poika,
astui mielin miettiväisin kohti alkujuuriansa,
rakasta, kotoista merta.

Loitsi vaskisen venehen, lauloi purren välkkyväisen,
umpipurren puuntavaisen, ja istahti sen perälle.
Katseli kotokyläänsä haikeana, vaikeana.

Jäähyväisiksi väelle lauloi virren viimeisensä,
lähtöveisunsa veteli:
“Antaa aikojen kulua, vuotten mennä, toisten tulla,
voihan vielä koittaa aika, jolloin kaikuu Suomen laulut,
raikuvat runojen rytmit suomalaisella mitalla,
Kalevalan poljennolla.

Niin voivat säkeet nämäkin, niin saattaa tämäkin soitto,
olla taasen arvossansa.

____________________

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Väinö soittaa kantelesta

Suaristeli sormiansa, norjisteli, notkisteli,
järiesti juluppiansa, pyhkii toisem peukalonsa,
kuivas keskisormiansa, viiksikarvoja kohenti,
niisti noukkansa hiahan, istahti kisakivelle.

Soittovärkim maasta nosti, kalalluisen kantelhensa
allep partansa asetti, päällep pattipoloviensa.

Vaikka vanha jo olikin, sormet juaksi joutuusasti,
vikevää vilistiväkkin, hypähteli hauven hammas,
joikuuvat orihij jouhet, runoolivat ruunaj jouhet,
Hiiren hallavan hevoosen.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva: Eero Heikkinen

Kullervon huria kosto

Hairas puukkoonsa framille, helavyältänsäv vetääsi,

sillä kyrsäänsäk kokeeli.

Turhaa ei epääly ollu:
terä kraapaasi kivehen, kohta kimmahti takaasin

ja samas rusahti poikki, kahavan tyvestä katkes.

Kullervo, kolokko poika, kattoo kauvam puukkojansa,

piaj jo itkua tuherti, sanoo hynginnän seasta:

"Veittev verrav velieyttä, raurav verrar rakkautta,

arvokas isäm perintö, kalu ainua kotua,

senkin katkaasin kivehen, leivänkyrsähän kovahan,

akallutkal leipomahan.

Kuinka kostaasin häpiän, naisen nauruj ja pilakan,

häjyn ämmäm paistannaasen, ankian ateriani?"

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

Jouko ampuu Väinämöistä

Äitimuorinsa kyseli:
“Ketä kyttäät Jouko-poika, mitä saalista halajat,
miksi sihtailet selälle suurella sota-aseella?“

Sanoi siihen Joukahainen:
“Tapan hullun Väinämöisen, paskanjauhajan pahaisen,
pois mailta maleksimasta, tekemästä tyhmyyksiä,
leuhkimasta lauluillansa.“

Emo poikaansa varoitti:
"Älä ammu laulumiestä, hävitä hyvänimistä,
Väinölän kylän parasta, sehän on sukua suurta,
jumalallinen olento, lankomiehen veljen poika.
Jos nyt ammut Väinämöisen, tapat tietäjäuroksen,
loppuu laulu Väinölästä, ilo pois Kalevalasta.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Väinämöisen synty

Kun ei kuusta kumppania,

auringosta ei apua,
vanha vauva Väinämöinen,

sikiömme syntymätön,

koski kohtua kädellä,

portinpieliä raotti

varpaalla vipuamalla,

lukon luisevan avasi

sormea sovittamalla.

Saikin aukon aikaiseksi,

revityksi pienen reiän,

kömpi kohdun kynnykselle,

siitä vierähti vetehen,
koitti pinnalla pysyä

keskellä merisen myrskyn.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Punahilkka kalevalakielisenä (nykysuomi)

Oli kerran pieni tyttö, Punahilkaksi sanottu.
Hänestä pitivät kaikki, eniten rakasti häntä
tytön mummo, jo iäkäs, ja vähäinen voimiltansa.

Punahilkkakin rakasti yli kaiken mummoansa,
olihan hän lahjoittanut pienelle punaisen hilkan,
sametista valmistetun.
Sitä tyttö sitten kantoi kultaisilla kutreillansa
päivät pitkät, illallakin.
Siitä hän nimensä saikin: Punahilkka, mummon kulta.

Sitten kerran syyskesällä, ani varhain aamusella,
äiti sai ikävän viestin:
Nyt on mummo sairastunut, makaa kuumeessa kovassa
yksin tautivuoteellansa.

Äiti tyttären herätti suloisesta yöunesta,
pienimmälleen näin puheli:
- Punahilkka, tyttöseni, menisitkö mummon luokse.
Mummo on kovin kipeä, yksin hän vilustuneena
makaa tautivuoteellansa.

- Tässä on vähän evästä, siinä on kananmunia,
mukana myös maitopullo, älä sitten särje niitä,
muuten mummo ei parane.
Tässä vielä vehnäsiä, panin kaikki ne korihin.

- Sano paljon terveisiä meiltäpäin, kotoväeltä,
ja pikaista paranemista!
Älä poikkea polulta, kulje vain tutulla tiellä
niin kuin ennenkin monesti.
Äläkä ala puhua aivan ventovierahille,
tuiki tuntemattomille.

Punahilkka, mummon kulta, teki työtä käskettyä,
äitiä piti totella.

Hän lähti iloisin mielin rakkaan mummonsa mökille,
tepsutteli, tanssahteli, muhkuraisella polulla.
Pitkästi piti kävellä, mummon mökkihän sijaitsi
puolen tunnin matkan päässä.

Vielä vallitsi hämärä, muttei pikkuinen pelännyt,
tie oli tuttu, turvallinen, tutut puut, kivet ja kannot,
eläimetkin ystäviä.

Joku liikkui puun takana, harmaa häntä vain vilahti.
Susihukka siellä vaani tämän aamun saalistansa
virnistellen viekkahasti,nuoleskellen huuliansa.

Mielin kielin näin puheli, lipevästi lirkutteli,
tekeytyen ystäväksi:
- Punahilkka, terve, terve, mistäs tyttö on tulossa,
taikka minnekä menossa hienossa pyhäpuvussa
aamulla ani varahin, kovin kaukana kotoa?"

- Menen mummoni mökille, se on siellä sairastunut,
vien sille vähän evästä, jospa siitä virkistyisi.

Susihukka näin kyseli, maanitteli maireasti:
- Mitäs sulla on korissa, onko herkkuja hyviä?

- Pullo maitoa, munia, sen lisäksi vehnäsiä,
niistä mummo on pitänyt.

Susihukka taas uteli huuliansa nuoleskellen:
- Sanoisitkos ystävälle, tutulle susisedälle
ja hyvälle naapurille, missä päin on mummon mökki,
onko vielä pitkä matka?

Eipä tyttö aavistanut suden aikeita pahoja,
juurta jaksaen selittireitin mummonsa mökille:
- Kosken poikki päästyäsi poikkea sivupolulle,
sitä juokse virstan verran, pian tulee punainen mökki
katveessa komean koivun, seinustalla on sireeni
koreana, kukkivana.

- Kiitos, tyttö, tiedoistasi, taidanpa minäkin käydä
sairasta piristämässä.
Anteeksi, on hieman kiire, sinä kyllä ehdit sinne,
vaikka vielä viivyttelet, heippa taas, pian tapaamme!

Susi juosta jolkotteli, metsän korpehen katosi.
Peto mietti mennessänsä:
- Tuo on oiva jälkiruoka, nyt on alkuruuan aika.

Aurinko oli jo noussut, lintuset visertelivät.
Kieloja oli kosolti polun varren kahta puolta.
Punahilkka kiinnostuikin niistä kauniista kukista,
mummoa ilahduttaisi saada kunnon kielokimppu.

Niin hän loittoni polulta edemmäksi, kauemmaksi,
muisti kyllä äidin kiellon: ei saa poiketa polulta.

Punahilkan poimiessa kukkakimppua kokohon
hukka juosta hölkötteli mummo ressukan mökille.
Sitten sinne päästyänsä se koputti tuvan ovelle,
varovasti, vaimeasti.

- Kuka siellä? mummo huusi äänellä väräjävällä.

- Punahilkka, mummon kulta, tulin tuomahan evästä:
maitoa, kananmunia, herkkujasi vehnäsiä,
olet kuulemma kipeä.

- Käännä vain kädensijasta, niin pääset sisälle sieltä
pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela, ovi kohta aukenikin.
Peto hiippaili sisälle, näki mummon sängyssänsä,
kiskoi mummolta pyjaman, sieppas siltä myssyn päästä,
ja - juttumme julmin kohta:
pisti mummon poskehensa, hotkaisi pureksimatta.











Susi mummon syötyänsä röyhtäisi tosi rumasti,
puki päällensä pyjaman ja vetäisi myssyn päähän.
Sitten se pani makuulle, kiskoi peiton korvihinsa,
näkyville jäi vain naama sekä karvaiset käpälät.

Oltuansa eksyksissä Punahilkka saapui vihdoin
sinne mummonsa mökille paljon kieloja korissa.

Punahilkka ihmetteli, kun oli ovi avoinna.
Vähän häntä jo pelotti astua mökin sisälle,
jotakin oli vinossa, hämäräkin alkoi olla.

- Hyvää päivää! tyttö huusi, vaan ei saanut vastausta,
omituista kerrassansa.
Tyttönen meni lähemmäs nähdäksensä rakkahansa.

- Mummonihan on unessa, makaa siinä myssy päässä,
näkyvissä on vain naama.
Herääpäs nyt, mummo kulta, mutta voi, voi kauheata,
kun sun silmäsi on suuret!

Kuului ääni peiton alta:
- Niillä näen sinut paremmin!

- Mutta miksi, mummo kulta, sulla on niin suuret korvat,
kovin vielä karvaisetkin?

- Jotta kuulisin paremmin, sen mitä puhelet mulle.

- Entä kuinka, mummo kulta, kätesikin on niin suuret?

- Saan sinut paremmin kiinni.

- Miksi on sinulla, mummo, suukin tullut suuremmaksi,
hampaasi pelottaviksi, teräviksi kuin sudella?

- Siten syön sinut paremmin!

Niin pisti peto kavala Punahilkan poskehensa,
nielaisi pureksimatta.
Syömisestä kylläisenä peto oikaisi petille,
kääntyi sitten kyljellensä ja alkoi kuorsata kovasti,
niin että tupa tärisi.

Se kuului pihalle saakka.
Ohi kulki metsästäjä suuri haulikko olalla.
Tämä kuuli kuorsauksen, ihmetteli itseksensä:
kyllä kuorsaakin kovasti, mummo lienee sairastunut?
Siitä siirtyikin sisälle, huomasi suden unessa
isoäidin sängyn päällä.

Hän otti olalta pyssyn ja jo tähtäsi petoa,
mutta metsämies epäili:
susi lienee syönyt mummon, hän on kai pedon mahassa.
Niin hän jätti ampumisen.
Varovasti metsästäjä veti saapasvarrestansa
mahdottoman suuret sakset.

Susi nukkui niin syvästi, ettei se mitään tajunnut
tämän maailman menosta.
Siispä saattoi metsästäjä leikata levollisena
suden suuren vatsan auki.

Pian näkyi punainen hilkka, isoäidin ompelema,
suden suolien seasta.
Punahilkka ponnisteli pimeästä piilostansa,
mummokin tuli esille.
Niin pelastuivat molemmat vahingoittumattomina
kauhealta kuolemalta.

Tyttö haukkoi henkeänsä, yhä vieläkin vapisi,
säikähtyneenä selitti:
- Kyllä mua pelotti olla ahtaassa suden mahassa,
luulin loppuni tulevan.

Sitten kiltti metsästäjä haki suuria kiviä,
jykeviä järkäleitä, sulloi ne suden sisälle,
tämän vielä nukkuessa.
Kun sitten susi heräsi siitä pitkästä unesta,
se pyrki heti pakohon nähdessänsä metsästäjän
ja tämän kädessä pyssyn.

Vaan ei oikein onnistunut pedon pötkiä pakohon:
kompastui mahansa kanssa, täynnä raskaita kiviä,
ja kaatui kuolleena kedolle.

Kaikki kolme riemuitsivat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, metsästäjä, sai sudesta nahkaturkin,
mummo sai munat ja maidon sekä vielä vehnäsiä.

Punahilkka ehkä heistä oli kaikista iloisin:
hän sai mummonsa takaisin paha tautikin parani.

Myös oli tämä tapaus mummon kullalle opiksi:
Aikuista tulee totella, eikä poiketa polulta,
vieraita pitää varoa, ei olla liian luottavainen.
Elämässä on hyvyyttä, mutta paljon myös pahuutta.

(Ks. seuraava runo: Puhahilkka eteläpohjalaisella murteella)

Punahilkka kalevalakielisenä (eteläpohjalainen murre)

Punahilkka-satu eteläpohjalaisella (Härmänmaa) murteella

Oli kerram piäni flikka, nimeltä Punahilakku.
Jokahinen siitä tykkäs, sitä kaipaali eniten
isuäitee, jo vanaha, henkilaita, heiveröönen.

Kyllä kans Punahilakku tykkäs palio mummustansa,
joka oli lahajoottanu punaasen hilakun sille,
toresta korian huivin, siliän silikkiliinan.

Sitä flikka kantoo sitten koreella kiharoollansa
päiväp pitkät, illoollakin.
Siitä se nimensäs saikin: se oli Punahilakku.

Sitten kerran syyskesällä, aamulla kovav varahin,
äitee sai ikäväv viästin, notta mummu on kipiä,
se oli kylymettyny, makaa kuumettaurihnansa
yksin siälä sängyhnänsä.

Äitee tyttären heräätti sikiästä yäunesta,
pikkuusellen näin seliitti:

- Kuules nyp Punahilakku, lähtisikkös mummulahan.
Se on kuulemma kipiä, yksistänsä flunssan kouris
tutajaa vaam peiton alla.

Mull om mummullen evästä, nisupullia palio,
siinä on kanammunia, lisäksi krapia kropsu,
pottu maitua föliys, äläkä sitä särie,
muutoon ei isu parane.
Evähäp panin korihin.

Sanok kans isullen sitten lämpöösiä tervyysiä
meiltä päin, kotoväjeltä, ja pikaasta paranemista!
Tuata juntua kulie, älä poikkiap poluulta,
pysyv vaan tutuulla teillä, niin kun sä oop pruukannukkin.
Älä rupiat toimittelhon kellekkään ihimisille,
varsinkaan ei viarahille.”

Flikka innostunehena tormootti heti pihallen
ohojehet miälehnänsä.
Se lähti iloosim miälin isuäiteensäm mökille,
tanssahrellen, tepsutellen muhkuraasta mettätiätä.
Olikin kulukemista; mummum mökkihän sijaatti
syriääsellä larvamaalla, mettätaipalhen takana.

Vaikk oli hämärä viälä, flikkaa ei peliättäny,
olihaj juntu aika tuttu, kaikki puut, kivet ja kannot,
eläämekkin ystäviä.

Joku liikahti lepikos, musta häntä vaav vilahti.
Susihukka kyttäs siälä tämän aamun einestänsä,
virnisteli viakkahasti, nualeskeli huuliansa,
miälin kiälin toimitteli, tekeentyen tuttavaksi,
ja hyväksi ystäväksi.

- Tervehrys, Punahilakku, mitäs kuuluu krannin flikka?
Hyvä notta rookasimma, mihkäs sä meet näiv varahin,
melekeen om pimiä viälä?

- Mä meem mummuni mökillen, se on aika heikos kunnos,
viän sillev vähän evästä, jos se vaikka virkuaaskin.

Susi höylisti hövääten kautta rantaan nuan kyseli:
- Mitäs sulla on korihnas, onko herkkuja hyviä?

- Pottu maitua, munia, nisupullia palio
ja yksi krapia kropsu.
Niistä on isu ikänsä tykännyn niir raavahasti.

Susihukka taas uteli huuliansan nualeskellen,
pitkää kiältänsäl lipoen:
- Sanoosikkos ystävällen, tutullen susiserällen,
toiskam poijallen hyvällen, mihinä om mummum mökki,
onko viälä pitkä matka?"

Eipä flikka aavistanu suren aikeeta pahoja,
juurta jaksaan se seliitti mutkat mummunsam mökille:
- Kun pääsek koskesta ohitte, poikkias sivupoluulle,
sitä juaksev virstav verran, pian tuloo punaanem mökki
kalavhes komian koivun, klasin alla on sireeni
koriana, kukkivana.

- Ohojehet oli hyviä, nyt om mullen tiä selevä,
oot hyvä seliittämähän, tairampa minäkim mennä
mummus tyäk kyläälemähän, voi se siitä friskaantua.
Tuli kiirus, anteheksi, sä kerkiäk kyllä sinne,
vaikka viälä viivyttelet, rookatahan sitten, heippa!

Susi juasta jolokotteli, katos kohta kuusikkohon.
Peto miättii mennehnänsä:
- Makia jäläkiruaka, este on alakuruaka.

Aurinko oli jo noussu, linnut jo aloottelivat
koko päivän konserttia.
Kialoja oli kosolti, junnuv viäret aivan täynnä.
Punahilakku kiinnostuukin koreesta keväkkukista,
ilahruttaas mummuakin saarak kunnon kukkapuska.

Niin se poukkooli poluulta eremmäksi, kauvemmaksi,
muisti kyllä äireen kiallon: älä poikkiap poluulta.

Kun se siinä koukkii, noukkii, niitä kukkia kokohon
hukka se hölökötteli mummu ressukam mökille.
Pian sinnep päästyänsä se koputti tuvan ovellen,
hitahasti, hillitysti.

- Kuka siälä?" isu huuti vaimialla äänellänsä.

- Vaam piäni Punahilakku, lastellapsistas parahin,
tulin tuamahan evästä: maitua, kanammunia,
pehemoosia nisuja, vähäv viälä lämpöösiä,
ja om mulla kropsuakin, ookko kuinkakin kipiä?

- Oom mä aika huanos kunnos, väännäv vaan ovenkrivasta,
niim pääset sisälles siältä pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela,

narahtaan ovi jo aukes,
peto pääsi porstuahan,

ja siitä tupahan asti,
näki mummun sängyhnänsä,

päällänsäk kaharet fällyt,
kiskoo mummulta pyjaman,

siappas siltä myssym päästä ja
– jutuj julumin kohta:

pisti mummum poskehensa,
nialaasi puraasemata.

Susi mummun syätyänsä kariaasi kauhiasti,
puki päällensäp pyjaman, myssynkin syvällep päähän.
Sitten se pani makuullen, veti fällyk korvihinsa,
näkyvihij jäi vaan naama.

Näliihnänsäj ja väsyksis Punahilakku saapuu sitten
isuäiteensäm mökille föliyhnänsäk kukkapuska.
S’oli eksynyv välillä, kun oli poikennup poluulta.

Flikka niin ihimetteli, kun oli ovi avoonna,
melekeen seliällänsä, ja vähäm peliättikin
astuam mökin sisälle, nyt oli vinos jotakin,
hämäräkin alakas olla.

- Hyvää päivää! flikka huuti, vaan ei saanuv vastausta.
Omituusta, kummallista.
Sitten hiipii jo likemmäs isuäireen nähräksensä.
- Uneshan tua taitaa olla, kun se kuarsaa niin kovasti,
myssy pääs ja fällyk korvis, vähän naamaa on näkyvis.
- Herääppäs ny, mummu kulta, voi kauhiaa, kun silimäs
om palio suurentunu!

Kuuluu ääni fällyn alta:
- Näjen niillä sum paremmin!

- Minkähäj jukelin tähre, sulla on niin pitkäk korvat,
kovav viälä karvaasekkin?

- Notta kuulisim paremmin, mitä sä höpäjät mullen.

- Entäs kuinka, mummo kulta, sullon niin isook kärekkin?

- Nopiammin saan sun kiinni.

- Mutta voi voi, minkä tähre suus on tullus suuremmaksi,
hampahaskin hirviäksi, teräviksi kun surella?

- Mä voin syäräs sum paremmin!

Niim pisti peto katala Punahilakum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Syämisestä kyllääsenä peto röyhtääsi rumasti,
sitten oikaasi petillen ja kääntyy kyliellensä,
alakas kuarsatak kovasti, niij jotta tupa täräji.

Se kuuluu pihallen asti.
Meni tiällä mettästäjä suuri haulikko olaalla.
Miäs kuulikin kuarsauksen, ihimetteli itteksensä:
Kyllä hornaa hirviästi, se on tainnus sairastua.

Kun se miäs meni sisälle, se huomas surem makaavan
isuäireen sängym päällä, peittona kaharet fällyt.

Se otti olaalta pyssyn, osootteli jo petua,
mutta mettämiäs epääli: susi on tainnus syäräm mummun,
se löytyy surem mahasta.
Niim miäs jätti ampumisen.
Varovasti mettästäjä veti saapahvarrestansa
mahrottoman suuret sakset.

Susi nukkuu niin syvästi, nottei se sitä tajunnu,
mitä siinä häärättihin.
Niimpä saattoo mettästäjä leikatal levollisena
suren suurev vattan auki.

Pian näkyy punaanen huivi, isuäireen ompelema,
suren sualien seasta.
Punahilakku ponnisteli pimiästä piilostansa,
siältä paikasta pahasta, mummukin tuli framillen
koko lailla friskis kunnos.

Niin pelastuuvat molemmat vahingoottumattomina
kauhialta kualemalta.

Flikka haukkoo henkiänsä, yhä viäläkiv vavaaten,
henkihiäveris seliitti:
- Kyllä mua peliättikin, ahtahas mahas oleelu,
luulin kohta kualevani.

Sitten kiltti mettästäjä kantoo kauheeta kiviä,
jykeviä järkäleetä, sulloo ne suren sisällen,
kun se nukkuu kaikes rauhas.

Kun susi heräs unesta, se pyrkii heti pakohon
nähresnänsäm mettästäjän ja tämän olaalla pyssyn.

Vaan ei oikeen onnistunu rosvolta pakohol lähtö:
kompastuu omaam mahaansa, jok’ oli kiviä täynnä,
jykeviä järkäleetä.
Siihen kaatuu kuallehena kerollen ketarap pystys.

Kaikki kolome riamastuuvat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, mettästäjä, sai suresta nahkaturkin,
mummu sai munat ja mairon, nisupullia palio,
kropsuakin kaupam päälle.

Mutta se Punahilakku oli kaikista iloosin:
flikka sai isun takaasin, ja sen tautikim parani.

Olihan tämä retuutti mummun kullallen opiksi:
Aikuusta tuloo totella, eikä poiketap poluulta,
viarasta pitää varua, ei ollal liika luottavaanen.

©Aulis Rintala

Ei kai sentään yks Obama?

Eihän sentäs yks Obama ole ihmeidentekijä,
vaikkon vaaleilla valittu, ja vaikka on ruskettunut.

Kyllähän Amerikassa rikkaiden sukujen klaanit
määrää marssijärjestyksen, on pomo kuka tahansa.
Olihan se Clintonikin demokraattipuolueesta,
kasvoikohan kansanvalta?

Köyhät kyykyssä pysyvät, puristavat nyrkkiänsä,
tosin - tietty - taskussansa.

Siten on siellä mantereella, kehdossa kapitalismin,
niin kai aina on oleva.

Iltahetket iskän kanssa

Yhdessä isi ja Ilkka, viksu poika, viiden vanha,
nauttivat tavattomasti kunnon räiskintäpeleistä.

Taisteluiden tuoksinassa

voi olla kuten kuningas,
jopa kuin jumala itse;

on mukava tehdä päätös,
kenet ampuu pois pelistä,

kuka voi pelata vielä.

Hymysuin isi ja Ilkka, posket innosta palaen,
istuvatkin iltakaudet harrastuksensa parissa.

Iltahetket iskän kanssa

tuovat Ilkalle iloa,
viihdettä isukillekin,

ja onhan harrastus pojalle tehokasta kasvatusta,

siitä hän saa miehen mallin.

On todella hieno hetki, silloin kun saa täysosuman,
ja veri, elämän neste, hurme purppuranpunainen,
vuotaa uhrista pihalle.

Aina ei peli huvita, isi käy kipaisemassa
ostarin valikoimasta toimintaelokuvia.
Mieluista on kummallekin massamurhaajavideot,
niissä ei vetelehditä, se on miehistä menoa.

Lipponen Irakiin töihin!

Muistatko mitä lupasit Yrjölle Amerikassa
(vuonna kakstuhattakolme) silloin siellä käydessäsi
Suomen pääministerinä:
- Kyllä me sitten siivoamme sotaretken seuraukset,
antaa tykkien jylistä, kanuunoiden kalkatella.

Ei ole yhtään suomalaista Irakissa vain näkynyt.

Nyt olis, Paavo, näytön paikka.
Unohda Putinin putki, jätä se Gasumin kaasu,
ja lähde avustustyöhön savuaville raunioille.
Niin kuittaat lupauksesi.

© Aulis Rintala

Ydinvoimainsinöörit (Etelä-Suomen Sanomat 19.9.08)

Ydinvoimainsinöörit, yli-ihmiset etevät,
hallitsevat luonnonlaitkin: maaperämme mullistukset,
mannerlaattain liikkumiset, jääkaudet, järistyksetkin,
tulivuorten purkaukset ja vesien virtaukset.

Suursodat on jo sodittu, ennustavat insinöörit.
Vaikka syttyiskin sotia, voimaloita ei tuhota,
ne kyllä pystyssä pysyvät, vahingoittumattomina,
täysin koskemattomina, vaikka muu rakennuskanta
tuusan nuuskaksi menisi, romuksi romahtelisi.

Ei edes atomipommit vaikuttaisi voimaloihin,
ne on niin lujasti tehty.
Ei myöskään reaktoreita terroristit voi tuhota,
intoilevat insinöörit, kaiken tietävät kaverit.

Vahinkoja voimaloissa tietystikään ei tapahdu,
se on täysin mahdotonta, tekniikka on pettämätön,
ihminen erehtymätön, ilmoittavat insinöörit.
Aulis Rintala

Syövän manaus

Siirry syöpä sielustani, irtoa koko kehosta.
Häivy tauti tappamasta, ruokoton remuamasta,
irtoa heti minusta.

Mene kauas kalvamasta, suksi vaikka suonselille
kaatopaikalle katoa soluja tuhoamasta,
ruumistani ruhjomasta, mieltäni musertamasta.

Enpä tiedä kuinka kauan povellani kyytä vaalin,
tätä lieroa elätin, syötin tuota hylkiötä,
tuota loista luonnotonta, siitä täysin tietämättä.

Paljon jo tuhoa teitkin, surmasit sisarenikin,
sait tätini tuonen teille.
Niin, minäkö seuraavaksi, nytkö sä minua vaanit,
mielit päätäni vadille?

Se ei onnistu ikinä, mä tiedän sinusta kaiken,
tunnen syntymäsijasi koko surkean sukusi,
arvaan alkujuuresikin, lähtösi läpikotaisin.

Sisälläni sä sikisit, mielen mustissa mujuissa.
Synnyit suurista suruista, ankeista ajatuksista,
painajaisista pahoista, ainaisesta arkuudesta
liian pitkästä pelosta, häpeästä kätketystä,
vihasta vapisevasta, viiltäväisestä kivusta.

Saatanan sekasikiö, sinä muodoton mutantti,
kiroan sinun nimesi.
Juuri nyt katoa, kelmi, äläkä tule takaisin!

Aulis Rintala