Punahilkka-satu eteläpohjalaisella (Härmänmaa) murteella
Oli kerram piäni flikka, nimeltä Punahilakku.
Jokahinen siitä tykkäs, sitä kaipaali eniten
isuäitee, jo vanaha, henkilaita, heiveröönen.
Kyllä kans Punahilakku tykkäs palio mummustansa,
joka oli lahajoottanu punaasen hilakun sille,
toresta korian huivin, siliän silikkiliinan.
Sitä flikka kantoo sitten koreella kiharoollansa
päiväp pitkät, illoollakin.
Siitä se nimensäs saikin: se oli Punahilakku.
Sitten kerran syyskesällä, aamulla kovav varahin,
äitee sai ikäväv viästin, notta mummu on kipiä,
se oli kylymettyny, makaa kuumettaurihnansa
yksin siälä sängyhnänsä.
Äitee tyttären heräätti sikiästä yäunesta,
pikkuusellen näin seliitti:
- Kuules nyp Punahilakku, lähtisikkös mummulahan.
Se on kuulemma kipiä, yksistänsä flunssan kouris
tutajaa vaam peiton alla.
Mull om mummullen evästä, nisupullia palio,
siinä on kanammunia, lisäksi krapia kropsu,
pottu maitua föliys, äläkä sitä särie,
muutoon ei isu parane.
Evähäp panin korihin.
Sanok kans isullen sitten lämpöösiä tervyysiä
meiltä päin, kotoväjeltä, ja pikaasta paranemista!
Tuata juntua kulie, älä poikkiap poluulta,
pysyv vaan tutuulla teillä, niin kun sä oop pruukannukkin.
Älä rupiat toimittelhon kellekkään ihimisille,
varsinkaan ei viarahille.”
Flikka innostunehena tormootti heti pihallen
ohojehet miälehnänsä.
Se lähti iloosim miälin isuäiteensäm mökille,
tanssahrellen, tepsutellen muhkuraasta mettätiätä.
Olikin kulukemista; mummum mökkihän sijaatti
syriääsellä larvamaalla, mettätaipalhen takana.
Vaikk oli hämärä viälä, flikkaa ei peliättäny,
olihaj juntu aika tuttu, kaikki puut, kivet ja kannot,
eläämekkin ystäviä.
Joku liikahti lepikos, musta häntä vaav vilahti.
Susihukka kyttäs siälä tämän aamun einestänsä,
virnisteli viakkahasti, nualeskeli huuliansa,
miälin kiälin toimitteli, tekeentyen tuttavaksi,
ja hyväksi ystäväksi.
- Tervehrys, Punahilakku, mitäs kuuluu krannin flikka?
Hyvä notta rookasimma, mihkäs sä meet näiv varahin,
melekeen om pimiä viälä?
- Mä meem mummuni mökillen, se on aika heikos kunnos,
viän sillev vähän evästä, jos se vaikka virkuaaskin.
Susi höylisti hövääten kautta rantaan nuan kyseli:
- Mitäs sulla on korihnas, onko herkkuja hyviä?
- Pottu maitua, munia, nisupullia palio
ja yksi krapia kropsu.
Niistä on isu ikänsä tykännyn niir raavahasti.
Susihukka taas uteli huuliansan nualeskellen,
pitkää kiältänsäl lipoen:
- Sanoosikkos ystävällen, tutullen susiserällen,
toiskam poijallen hyvällen, mihinä om mummum mökki,
onko viälä pitkä matka?"
Eipä flikka aavistanu suren aikeeta pahoja,
juurta jaksaan se seliitti mutkat mummunsam mökille:
- Kun pääsek koskesta ohitte, poikkias sivupoluulle,
sitä juaksev virstav verran, pian tuloo punaanem mökki
kalavhes komian koivun, klasin alla on sireeni
koriana, kukkivana.
- Ohojehet oli hyviä, nyt om mullen tiä selevä,
oot hyvä seliittämähän, tairampa minäkim mennä
mummus tyäk kyläälemähän, voi se siitä friskaantua.
Tuli kiirus, anteheksi, sä kerkiäk kyllä sinne,
vaikka viälä viivyttelet, rookatahan sitten, heippa!
Susi juasta jolokotteli, katos kohta kuusikkohon.
Peto miättii mennehnänsä:
- Makia jäläkiruaka, este on alakuruaka.
Aurinko oli jo noussu, linnut jo aloottelivat
koko päivän konserttia.
Kialoja oli kosolti, junnuv viäret aivan täynnä.
Punahilakku kiinnostuukin koreesta keväkkukista,
ilahruttaas mummuakin saarak kunnon kukkapuska.
Niin se poukkooli poluulta eremmäksi, kauvemmaksi,
muisti kyllä äireen kiallon: älä poikkiap poluulta.
Kun se siinä koukkii, noukkii, niitä kukkia kokohon
hukka se hölökötteli mummu ressukam mökille.
Pian sinnep päästyänsä se koputti tuvan ovellen,
hitahasti, hillitysti.
- Kuka siälä?" isu huuti vaimialla äänellänsä.
- Vaam piäni Punahilakku, lastellapsistas parahin,
tulin tuamahan evästä: maitua, kanammunia,
pehemoosia nisuja, vähäv viälä lämpöösiä,
ja om mulla kropsuakin, ookko kuinkakin kipiä?
- Oom mä aika huanos kunnos, väännäv vaan ovenkrivasta,
niim pääset sisälles siältä pihalta palelemasta.
Niin teki susi ovela,
Oli kerram piäni flikka, nimeltä Punahilakku.
Jokahinen siitä tykkäs, sitä kaipaali eniten
isuäitee, jo vanaha, henkilaita, heiveröönen.
Kyllä kans Punahilakku tykkäs palio mummustansa,
joka oli lahajoottanu punaasen hilakun sille,
toresta korian huivin, siliän silikkiliinan.
Sitä flikka kantoo sitten koreella kiharoollansa
päiväp pitkät, illoollakin.
Siitä se nimensäs saikin: se oli Punahilakku.
Sitten kerran syyskesällä, aamulla kovav varahin,
äitee sai ikäväv viästin, notta mummu on kipiä,
se oli kylymettyny, makaa kuumettaurihnansa
yksin siälä sängyhnänsä.
Äitee tyttären heräätti sikiästä yäunesta,
pikkuusellen näin seliitti:
- Kuules nyp Punahilakku, lähtisikkös mummulahan.
Se on kuulemma kipiä, yksistänsä flunssan kouris
tutajaa vaam peiton alla.
Mull om mummullen evästä, nisupullia palio,
siinä on kanammunia, lisäksi krapia kropsu,
pottu maitua föliys, äläkä sitä särie,
muutoon ei isu parane.
Evähäp panin korihin.
Sanok kans isullen sitten lämpöösiä tervyysiä
meiltä päin, kotoväjeltä, ja pikaasta paranemista!
Tuata juntua kulie, älä poikkiap poluulta,
pysyv vaan tutuulla teillä, niin kun sä oop pruukannukkin.
Älä rupiat toimittelhon kellekkään ihimisille,
varsinkaan ei viarahille.”
Flikka innostunehena tormootti heti pihallen
ohojehet miälehnänsä.
Se lähti iloosim miälin isuäiteensäm mökille,
tanssahrellen, tepsutellen muhkuraasta mettätiätä.
Olikin kulukemista; mummum mökkihän sijaatti
syriääsellä larvamaalla, mettätaipalhen takana.
Vaikk oli hämärä viälä, flikkaa ei peliättäny,
olihaj juntu aika tuttu, kaikki puut, kivet ja kannot,
eläämekkin ystäviä.
Joku liikahti lepikos, musta häntä vaav vilahti.
Susihukka kyttäs siälä tämän aamun einestänsä,
virnisteli viakkahasti, nualeskeli huuliansa,
miälin kiälin toimitteli, tekeentyen tuttavaksi,
ja hyväksi ystäväksi.
- Tervehrys, Punahilakku, mitäs kuuluu krannin flikka?
Hyvä notta rookasimma, mihkäs sä meet näiv varahin,
melekeen om pimiä viälä?
- Mä meem mummuni mökillen, se on aika heikos kunnos,
viän sillev vähän evästä, jos se vaikka virkuaaskin.
Susi höylisti hövääten kautta rantaan nuan kyseli:
- Mitäs sulla on korihnas, onko herkkuja hyviä?
- Pottu maitua, munia, nisupullia palio
ja yksi krapia kropsu.
Niistä on isu ikänsä tykännyn niir raavahasti.
Susihukka taas uteli huuliansan nualeskellen,
pitkää kiältänsäl lipoen:
- Sanoosikkos ystävällen, tutullen susiserällen,
toiskam poijallen hyvällen, mihinä om mummum mökki,
onko viälä pitkä matka?"
Eipä flikka aavistanu suren aikeeta pahoja,
juurta jaksaan se seliitti mutkat mummunsam mökille:
- Kun pääsek koskesta ohitte, poikkias sivupoluulle,
sitä juaksev virstav verran, pian tuloo punaanem mökki
kalavhes komian koivun, klasin alla on sireeni
koriana, kukkivana.
- Ohojehet oli hyviä, nyt om mullen tiä selevä,
oot hyvä seliittämähän, tairampa minäkim mennä
mummus tyäk kyläälemähän, voi se siitä friskaantua.
Tuli kiirus, anteheksi, sä kerkiäk kyllä sinne,
vaikka viälä viivyttelet, rookatahan sitten, heippa!
Susi juasta jolokotteli, katos kohta kuusikkohon.
Peto miättii mennehnänsä:
- Makia jäläkiruaka, este on alakuruaka.
Aurinko oli jo noussu, linnut jo aloottelivat
koko päivän konserttia.
Kialoja oli kosolti, junnuv viäret aivan täynnä.
Punahilakku kiinnostuukin koreesta keväkkukista,
ilahruttaas mummuakin saarak kunnon kukkapuska.
Niin se poukkooli poluulta eremmäksi, kauvemmaksi,
muisti kyllä äireen kiallon: älä poikkiap poluulta.
Kun se siinä koukkii, noukkii, niitä kukkia kokohon
hukka se hölökötteli mummu ressukam mökille.
Pian sinnep päästyänsä se koputti tuvan ovellen,
hitahasti, hillitysti.
- Kuka siälä?" isu huuti vaimialla äänellänsä.
- Vaam piäni Punahilakku, lastellapsistas parahin,
tulin tuamahan evästä: maitua, kanammunia,
pehemoosia nisuja, vähäv viälä lämpöösiä,
ja om mulla kropsuakin, ookko kuinkakin kipiä?
- Oom mä aika huanos kunnos, väännäv vaan ovenkrivasta,
niim pääset sisälles siältä pihalta palelemasta.
Niin teki susi ovela, narahtaan ovi jo aukes,
peto pääsi porstuahan,
peto pääsi porstuahan,
ja siitä tupahan asti,
näki mummun sängyhnänsä,
näki mummun sängyhnänsä,
päällänsäk kaharet fällyt,
kiskoo mummulta pyjaman,
kiskoo mummulta pyjaman,
siappas siltä myssym päästä ja
– jutuj julumin kohta:
– jutuj julumin kohta:
pisti mummum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Susi mummun syätyänsä kariaasi kauhiasti,
puki päällensäp pyjaman, myssynkin syvällep päähän.
Sitten se pani makuullen, veti fällyk korvihinsa,
näkyvihij jäi vaan naama.
Näliihnänsäj ja väsyksis Punahilakku saapuu sitten
isuäiteensäm mökille föliyhnänsäk kukkapuska.
S’oli eksynyv välillä, kun oli poikennup poluulta.
Flikka niin ihimetteli, kun oli ovi avoonna,
melekeen seliällänsä, ja vähäm peliättikin
astuam mökin sisälle, nyt oli vinos jotakin,
hämäräkin alakas olla.
- Hyvää päivää! flikka huuti, vaan ei saanuv vastausta.
Omituusta, kummallista.
Sitten hiipii jo likemmäs isuäireen nähräksensä.
- Uneshan tua taitaa olla, kun se kuarsaa niin kovasti,
myssy pääs ja fällyk korvis, vähän naamaa on näkyvis.
- Herääppäs ny, mummu kulta, voi kauhiaa, kun silimäs
om palio suurentunu!
Kuuluu ääni fällyn alta:
- Näjen niillä sum paremmin!
- Minkähäj jukelin tähre, sulla on niin pitkäk korvat,
kovav viälä karvaasekkin?
- Notta kuulisim paremmin, mitä sä höpäjät mullen.
- Entäs kuinka, mummo kulta, sullon niin isook kärekkin?
- Nopiammin saan sun kiinni.
- Mutta voi voi, minkä tähre suus on tullus suuremmaksi,
hampahaskin hirviäksi, teräviksi kun surella?
- Mä voin syäräs sum paremmin!
Niim pisti peto katala Punahilakum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Syämisestä kyllääsenä peto röyhtääsi rumasti,
sitten oikaasi petillen ja kääntyy kyliellensä,
alakas kuarsatak kovasti, niij jotta tupa täräji.
Se kuuluu pihallen asti.
Meni tiällä mettästäjä suuri haulikko olaalla.
Miäs kuulikin kuarsauksen, ihimetteli itteksensä:
Kyllä hornaa hirviästi, se on tainnus sairastua.
Kun se miäs meni sisälle, se huomas surem makaavan
isuäireen sängym päällä, peittona kaharet fällyt.
Se otti olaalta pyssyn, osootteli jo petua,
mutta mettämiäs epääli: susi on tainnus syäräm mummun,
se löytyy surem mahasta.
Niim miäs jätti ampumisen.
Varovasti mettästäjä veti saapahvarrestansa
mahrottoman suuret sakset.
Susi nukkuu niin syvästi, nottei se sitä tajunnu,
mitä siinä häärättihin.
Niimpä saattoo mettästäjä leikatal levollisena
suren suurev vattan auki.
Pian näkyy punaanen huivi, isuäireen ompelema,
suren sualien seasta.
Punahilakku ponnisteli pimiästä piilostansa,
siältä paikasta pahasta, mummukin tuli framillen
koko lailla friskis kunnos.
Niin pelastuuvat molemmat vahingoottumattomina
kauhialta kualemalta.
Flikka haukkoo henkiänsä, yhä viäläkiv vavaaten,
henkihiäveris seliitti:
- Kyllä mua peliättikin, ahtahas mahas oleelu,
luulin kohta kualevani.
Sitten kiltti mettästäjä kantoo kauheeta kiviä,
jykeviä järkäleetä, sulloo ne suren sisällen,
kun se nukkuu kaikes rauhas.
Kun susi heräs unesta, se pyrkii heti pakohon
nähresnänsäm mettästäjän ja tämän olaalla pyssyn.
Vaan ei oikeen onnistunu rosvolta pakohol lähtö:
kompastuu omaam mahaansa, jok’ oli kiviä täynnä,
jykeviä järkäleetä.
Siihen kaatuu kuallehena kerollen ketarap pystys.
Kaikki kolome riamastuuvat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, mettästäjä, sai suresta nahkaturkin,
mummu sai munat ja mairon, nisupullia palio,
kropsuakin kaupam päälle.
Mutta se Punahilakku oli kaikista iloosin:
flikka sai isun takaasin, ja sen tautikim parani.
Olihan tämä retuutti mummun kullallen opiksi:
Aikuusta tuloo totella, eikä poiketap poluulta,
viarasta pitää varua, ei ollal liika luottavaanen.
©Aulis Rintala
nialaasi puraasemata.
Susi mummun syätyänsä kariaasi kauhiasti,
puki päällensäp pyjaman, myssynkin syvällep päähän.
Sitten se pani makuullen, veti fällyk korvihinsa,
näkyvihij jäi vaan naama.
Näliihnänsäj ja väsyksis Punahilakku saapuu sitten
isuäiteensäm mökille föliyhnänsäk kukkapuska.
S’oli eksynyv välillä, kun oli poikennup poluulta.
Flikka niin ihimetteli, kun oli ovi avoonna,
melekeen seliällänsä, ja vähäm peliättikin
astuam mökin sisälle, nyt oli vinos jotakin,
hämäräkin alakas olla.
- Hyvää päivää! flikka huuti, vaan ei saanuv vastausta.
Omituusta, kummallista.
Sitten hiipii jo likemmäs isuäireen nähräksensä.
- Uneshan tua taitaa olla, kun se kuarsaa niin kovasti,
myssy pääs ja fällyk korvis, vähän naamaa on näkyvis.
- Herääppäs ny, mummu kulta, voi kauhiaa, kun silimäs
om palio suurentunu!
Kuuluu ääni fällyn alta:
- Näjen niillä sum paremmin!
- Minkähäj jukelin tähre, sulla on niin pitkäk korvat,
kovav viälä karvaasekkin?
- Notta kuulisim paremmin, mitä sä höpäjät mullen.
- Entäs kuinka, mummo kulta, sullon niin isook kärekkin?
- Nopiammin saan sun kiinni.
- Mutta voi voi, minkä tähre suus on tullus suuremmaksi,
hampahaskin hirviäksi, teräviksi kun surella?
- Mä voin syäräs sum paremmin!
Niim pisti peto katala Punahilakum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Syämisestä kyllääsenä peto röyhtääsi rumasti,
sitten oikaasi petillen ja kääntyy kyliellensä,
alakas kuarsatak kovasti, niij jotta tupa täräji.
Se kuuluu pihallen asti.
Meni tiällä mettästäjä suuri haulikko olaalla.
Miäs kuulikin kuarsauksen, ihimetteli itteksensä:
Kyllä hornaa hirviästi, se on tainnus sairastua.
Kun se miäs meni sisälle, se huomas surem makaavan
isuäireen sängym päällä, peittona kaharet fällyt.
Se otti olaalta pyssyn, osootteli jo petua,
mutta mettämiäs epääli: susi on tainnus syäräm mummun,
se löytyy surem mahasta.
Niim miäs jätti ampumisen.
Varovasti mettästäjä veti saapahvarrestansa
mahrottoman suuret sakset.
Susi nukkuu niin syvästi, nottei se sitä tajunnu,
mitä siinä häärättihin.
Niimpä saattoo mettästäjä leikatal levollisena
suren suurev vattan auki.
Pian näkyy punaanen huivi, isuäireen ompelema,
suren sualien seasta.
Punahilakku ponnisteli pimiästä piilostansa,
siältä paikasta pahasta, mummukin tuli framillen
koko lailla friskis kunnos.
Niin pelastuuvat molemmat vahingoottumattomina
kauhialta kualemalta.
Flikka haukkoo henkiänsä, yhä viäläkiv vavaaten,
henkihiäveris seliitti:
- Kyllä mua peliättikin, ahtahas mahas oleelu,
luulin kohta kualevani.
Sitten kiltti mettästäjä kantoo kauheeta kiviä,
jykeviä järkäleetä, sulloo ne suren sisällen,
kun se nukkuu kaikes rauhas.
Kun susi heräs unesta, se pyrkii heti pakohon
nähresnänsäm mettästäjän ja tämän olaalla pyssyn.
Vaan ei oikeen onnistunu rosvolta pakohol lähtö:
kompastuu omaam mahaansa, jok’ oli kiviä täynnä,
jykeviä järkäleetä.
Siihen kaatuu kuallehena kerollen ketarap pystys.
Kaikki kolome riamastuuvat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, mettästäjä, sai suresta nahkaturkin,
mummu sai munat ja mairon, nisupullia palio,
kropsuakin kaupam päälle.
Mutta se Punahilakku oli kaikista iloosin:
flikka sai isun takaasin, ja sen tautikim parani.
Olihan tämä retuutti mummun kullallen opiksi:
Aikuusta tuloo totella, eikä poiketap poluulta,
viarasta pitää varua, ei ollal liika luottavaanen.
©Aulis Rintala
