Hänestä pitivät kaikki, eniten rakasti häntä
tytön mummo, jo iäkäs, ja vähäinen voimiltansa.
Punahilkkakin rakasti yli kaiken mummoansa,
olihan hän lahjoittanut pienelle punaisen hilkan,
sametista valmistetun.
Sitä tyttö sitten kantoi kultaisilla kutreillansa
päivät pitkät, illallakin.
Siitä hän nimensä saikin: Punahilkka, mummon kulta.
Sitten kerran syyskesällä, ani varhain aamusella,
äiti sai ikävän viestin:
Nyt on mummo sairastunut, makaa kuumeessa kovassa
yksin tautivuoteellansa.
Äiti tyttären herätti suloisesta yöunesta,
pienimmälleen näin puheli:
- Punahilkka, tyttöseni, menisitkö mummon luokse.
Mummo on kovin kipeä, yksin hän vilustuneena
makaa tautivuoteellansa.
- Tässä on vähän evästä, siinä on kananmunia,
mukana myös maitopullo, älä sitten särje niitä,
muuten mummo ei parane.
Tässä vielä vehnäsiä, panin kaikki ne korihin.
- Sano paljon terveisiä meiltäpäin, kotoväeltä,
ja pikaista paranemista!
Älä poikkea polulta, kulje vain tutulla tiellä
niin kuin ennenkin monesti.
Äläkä ala puhua aivan ventovierahille,
tuiki tuntemattomille.
Punahilkka, mummon kulta, teki työtä käskettyä,
äitiä piti totella.
Hän lähti iloisin mielin rakkaan mummonsa mökille,
tepsutteli, tanssahteli, muhkuraisella polulla.
Pitkästi piti kävellä, mummon mökkihän sijaitsi
puolen tunnin matkan päässä.
Vielä vallitsi hämärä, muttei pikkuinen pelännyt,
tie oli tuttu, turvallinen, tutut puut, kivet ja kannot,
eläimetkin ystäviä.
Joku liikkui puun takana, harmaa häntä vain vilahti.
Susihukka siellä vaani tämän aamun saalistansa
virnistellen viekkahasti,nuoleskellen huuliansa.
Mielin kielin näin puheli, lipevästi lirkutteli,
tekeytyen ystäväksi:
- Punahilkka, terve, terve, mistäs tyttö on tulossa,
taikka minnekä menossa hienossa pyhäpuvussa
aamulla ani varahin, kovin kaukana kotoa?"
- Menen mummoni mökille, se on siellä sairastunut,
vien sille vähän evästä, jospa siitä virkistyisi.
Susihukka näin kyseli, maanitteli maireasti:
- Mitäs sulla on korissa, onko herkkuja hyviä?
- Pullo maitoa, munia, sen lisäksi vehnäsiä,
niistä mummo on pitänyt.
Susihukka taas uteli huuliansa nuoleskellen:
- Sanoisitkos ystävälle, tutulle susisedälle
ja hyvälle naapurille, missä päin on mummon mökki,
onko vielä pitkä matka?
Eipä tyttö aavistanut suden aikeita pahoja,
juurta jaksaen selittireitin mummonsa mökille:
- Kosken poikki päästyäsi poikkea sivupolulle,
sitä juokse virstan verran, pian tulee punainen mökki
katveessa komean koivun, seinustalla on sireeni
koreana, kukkivana.
- Kiitos, tyttö, tiedoistasi, taidanpa minäkin käydä
sairasta piristämässä.
Anteeksi, on hieman kiire, sinä kyllä ehdit sinne,
vaikka vielä viivyttelet, heippa taas, pian tapaamme!
Susi juosta jolkotteli, metsän korpehen katosi.
Peto mietti mennessänsä:
- Tuo on oiva jälkiruoka, nyt on alkuruuan aika.
Aurinko oli jo noussut, lintuset visertelivät.
Kieloja oli kosolti polun varren kahta puolta.
Punahilkka kiinnostuikin niistä kauniista kukista,
mummoa ilahduttaisi saada kunnon kielokimppu.
Niin hän loittoni polulta edemmäksi, kauemmaksi,
muisti kyllä äidin kiellon: ei saa poiketa polulta.
Punahilkan poimiessa kukkakimppua kokohon
hukka juosta hölkötteli mummo ressukan mökille.
Sitten sinne päästyänsä se koputti tuvan ovelle,
varovasti, vaimeasti.
- Kuka siellä? mummo huusi äänellä väräjävällä.
- Punahilkka, mummon kulta, tulin tuomahan evästä:
maitoa, kananmunia, herkkujasi vehnäsiä,
olet kuulemma kipeä.
- Käännä vain kädensijasta, niin pääset sisälle sieltä
pihalta palelemasta.
Niin teki susi ovela, ovi kohta aukenikin.
Peto hiippaili sisälle, näki mummon sängyssänsä,
kiskoi mummolta pyjaman, sieppas siltä myssyn päästä,
ja - juttumme julmin kohta:
pisti mummon poskehensa, hotkaisi pureksimatta.
Susi mummon syötyänsä röyhtäisi tosi rumasti,
puki päällensä pyjaman ja vetäisi myssyn päähän.
Sitten se pani makuulle, kiskoi peiton korvihinsa,
näkyville jäi vain naama sekä karvaiset käpälät.
Oltuansa eksyksissä Punahilkka saapui vihdoin
sinne mummonsa mökille paljon kieloja korissa.
Punahilkka ihmetteli, kun oli ovi avoinna.
Vähän häntä jo pelotti astua mökin sisälle,
jotakin oli vinossa, hämäräkin alkoi olla.
- Hyvää päivää! tyttö huusi, vaan ei saanut vastausta,
omituista kerrassansa.
Tyttönen meni lähemmäs nähdäksensä rakkahansa.
- Mummonihan on unessa, makaa siinä myssy päässä,
näkyvissä on vain naama.
Herääpäs nyt, mummo kulta, mutta voi, voi kauheata,
kun sun silmäsi on suuret!
Kuului ääni peiton alta:
- Niillä näen sinut paremmin!
- Mutta miksi, mummo kulta, sulla on niin suuret korvat,
kovin vielä karvaisetkin?
- Jotta kuulisin paremmin, sen mitä puhelet mulle.
- Entä kuinka, mummo kulta, kätesikin on niin suuret?
- Saan sinut paremmin kiinni.
- Miksi on sinulla, mummo, suukin tullut suuremmaksi,
hampaasi pelottaviksi, teräviksi kuin sudella?
- Siten syön sinut paremmin!
Niin pisti peto kavala Punahilkan poskehensa,
nielaisi pureksimatta.
Syömisestä kylläisenä peto oikaisi petille,
kääntyi sitten kyljellensä ja alkoi kuorsata kovasti,
niin että tupa tärisi.
Se kuului pihalle saakka.
Ohi kulki metsästäjä suuri haulikko olalla.
Tämä kuuli kuorsauksen, ihmetteli itseksensä:
kyllä kuorsaakin kovasti, mummo lienee sairastunut?
Siitä siirtyikin sisälle, huomasi suden unessa
isoäidin sängyn päällä.
Hän otti olalta pyssyn ja jo tähtäsi petoa,
mutta metsämies epäili:
susi lienee syönyt mummon, hän on kai pedon mahassa.
Niin hän jätti ampumisen.
Varovasti metsästäjä veti saapasvarrestansa
mahdottoman suuret sakset.
Susi nukkui niin syvästi, ettei se mitään tajunnut
tämän maailman menosta.
Siispä saattoi metsästäjä leikata levollisena
suden suuren vatsan auki.
Pian näkyi punainen hilkka, isoäidin ompelema,
suden suolien seasta.
Punahilkka ponnisteli pimeästä piilostansa,
mummokin tuli esille.
Niin pelastuivat molemmat vahingoittumattomina
kauhealta kuolemalta.
Tyttö haukkoi henkeänsä, yhä vieläkin vapisi,
säikähtyneenä selitti:
- Kyllä mua pelotti olla ahtaassa suden mahassa,
luulin loppuni tulevan.
Sitten kiltti metsästäjä haki suuria kiviä,
jykeviä järkäleitä, sulloi ne suden sisälle,
tämän vielä nukkuessa.
Kun sitten susi heräsi siitä pitkästä unesta,
se pyrki heti pakohon nähdessänsä metsästäjän
ja tämän kädessä pyssyn.
Vaan ei oikein onnistunut pedon pötkiä pakohon:
kompastui mahansa kanssa, täynnä raskaita kiviä,
ja kaatui kuolleena kedolle.
Kaikki kolme riemuitsivat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, metsästäjä, sai sudesta nahkaturkin,
mummo sai munat ja maidon sekä vielä vehnäsiä.
Punahilkka ehkä heistä oli kaikista iloisin:
hän sai mummonsa takaisin paha tautikin parani.
Myös oli tämä tapaus mummon kullalle opiksi:
Aikuista tulee totella, eikä poiketa polulta,
vieraita pitää varoa, ei olla liian luottavainen.
Elämässä on hyvyyttä, mutta paljon myös pahuutta.
(Ks. seuraava runo: Puhahilkka eteläpohjalaisella murteella)
