Pysy poissa, pyllypoika!

Seuraava lyyrinen, herkkä runo sopinee hyvin, ainakin runomitaltaan, opetusrunoksi. Siinä on kohdallaan runojalkojen rytmiset suhteet, alkusointu ja muu änneharmonia, jopa kalevalainen kerto.

Pysy poissa, pyllypoika,
parisuhdesuutelija,
kaukana minun kotoa,
mun televisiostani!

Kamala mun on katella
sitä hinttien himoa,
sitä ihme irstailua.

Miksi kaapista tulitte?
Kaappi on parahin paikka
peräpuolen pussaajalle,
peräsuolen survojalle,
peräputken penkojalle.

Pysykää poteroissanne,
kuksikaa komeroissanne!
En kaipaa erityisemmin
paskaista panemistanne,
sontaista sohimistanne.

Jos on rietas mun runoni,
rivompaa on ruudullamme,
jonka nuoretkin näkevät,
lapset vielä kasvavaiset.

Tarjotaanko seuraavaksi
eläimeensekaantumista?
Mitä mieltä on Mikael,
suuri johtaja YLESSÄ?

Samasta aiheesta:

Homoilu on "taiteessa" niin myyvää, ettei sitä haluta kieltää televisiossakaan. Turha on minunkin ehdottaa julkisen miesperäisen rakkauden suitsimista minkään lehden yleisönosastossa, ei edes kirkon lehdessä. Alla oleva hillitympi versio aiheesta sentään ilmestyi ruutuun eräällä keskutelupalstalla, nimittäin:

Tarjolla on telkkarissa
pyllypoikarakkautta,
miesperäistä penkomista.

Mitä mieltä on Mikael,
YLEN päällikkö paätevä,
onko tarjolla piankin
eläimeensekaantumista?

Seuraaville Kalevalan mahdollisille tulkitsijoille annankin rahanarvoisen vinkin: tehkää Väinämöisestä HOMO! Ottakaa esimerkkiä Katariina Lillqvistin Homo-Mannerheimista.

Kirjan menekki olisi taattu. Ja eikö sillä Väinämöisella ollutkin vähän niitä elkeitä! Aina vain pelehti miesten kanssa; Ainoakin tavoitteli aika veltosti, lähti pakoon Pohjan akkaa ja Pohjolan tyttäriä, ja kosikin heitä vain muodon vuoksi, koska Ilmarinenkin kosi.

********************************************
Miesperäistä penkomista voi nähdä esim. kolmiosaisessa sarjassa Luvaton leikki 27.3.,4.4. ja 11.4. parhaaseen katseluaikaan eli klo 22 - 23. Näin se menee:
Vedetään valkoista huumetta kumpaankin sieraimeen oikein hartaasti, moneen kertaan, sitten lähdetään homobaariin ja isketään sieltä homo. Sitten mennään jommankumman kotiin. Jos ei kummankaan kotiin pääse, paneskellaan puistossa. Sitä ennen kuitenkin levitetään liukuvoidetta taskusta löytyvästä putkilosta. Välillä tietenkin keskustellaan, mutta kupletin pääjuoni on tuollainen. Siis ikään kuin opetuselokuva, nuorten parhaaseen katseluaikaan klo 22 - 23.

Homous on myös tuottavaa bisnestä kautta läntisen maailman, ravintoloilllekin. Tampereellakin on pyllypoikien julkinen yökerho, jossa on ns. "pimeä huone", panohuone (Aamulehti 11.4.09). Heteroseksin harrastaminen siellä on kielletty.

Mainittakoon, että en ole uskovainen enkä homoutta, kunhan se tapahtuu "kaapissa".

"Uuudistiko" Eino Leino kalevalamitan?

Useista kirjallisuusoppaista on lähes sata vuotta saatu lukea, että Eino Leino Helkavirsissään (1903 ja 1916) ”uudisti” runomitan. Tällaista esittävät yleensä ne, jotka eivät tunne kalevalakielen metrumia. Onpa väitetty sellaistakin, että Lauri Viita, Matti Rossi ja moni muukin ovat uudistaneet kyseistä mittaa. Itse en pitäisi Leinoakaan varsinaisena uudistajana, sillä ei vuosituhantista kielikoodia niin vain muuteta, korkeintaan siihen voi jokainen lisätä jotain omaa persoonallista esanssiaan.

Ainakaan positiivisena uudistuksena en voi pitää Leinon muutamaa ”säekatkosta” eli pisteen panemista säkeen sisälle.

Myönteisenä metrisenä lisänä runomittaan voisi mainita eräät hänen käyttämänsä kelvolliset säetyypit, joita Kalevalasta ei tapaa. Toisaalta Kalevalassa on sellaisia tyyppejä, joita taas Leino ei käytä. Mainittakoon tässä heti perään, että monia uusia hyväksyttäviä tyyppejä ovat ”keksineet” myös karuselaiset.

Leinon 8-tavuisia omia tyyppejä:

12212 näin kasvot nälän ja kylmän
13112 mies körötti niin kuin köngäs
21212 siinä on tuki ja turva
3212 Mittyinen tämä on neito

Leinon 9-tavuisia:

12213 kuin oli olla Kuun povella
13212 Vaan mikäpä sinun on synty
22113 Mitä sanon ma mies poloinen
1332 en sitoa sinistä tulta
413 Otermalla veli Katerma
63 onnettomuudetkin ohitse

Toisaalta Leino käytti liikaa 9-tavuista säettä, ikään kuin se olisi yleinenkin runomitan tyylikeino. Monet hänen tällaiset säkeensä olivat lisäksi arveluttavan raskasalkuisia:

333 kolkutti portille pyhälle
333 Kuulinko luostarin aholta
333 karhuko kaunihin lähetti
333 karkasi kahdelle jalalle

Vaikka Leino käyttikin pääosin lähes nykyisen kaltaista suomea pitkine vokaaleineen, hän turvautui tiuhaan myös Kalevalan malliseen sanojen ja niiden kirjoitusasujen, esim. väli h:n käyttöön, jopa savolaisuuksiin: karjahan, vieremähän, tietämähän, etsimähän, taivahan, hettehellä, kulkenunna, langennunna, viejeä, lautsat, korjannevi, sammuvi, tekevi, kuuntelevi, naljaeli, heittihe.

Mitan uudistamisena en voi pitää myöskään sitä, että Leino unohti lähes täysin Kalevalan erään parhaimmista tyylikeinoista: kerron.

Leinon kalevalamittainen tuotanto jäi melko lyhyeksi: Helkavirret yhteensä n. 2800 säettä (Vrt. Risto Varis: noin 40 0000 säettä). Kalevalamittaisiksi en laske Leinon muuta tuotantoa, esim. ennen Helkavirsiä ilmestyneitä runonäytelmiään, joissa hän jo toki tavoitteli kalevalaista poljentoa.

Leino on vieläkin nerokkaimpia kirjoitetun kalevalamitan käyttäjä, mutta mitan uudistajan ei häntä voitane pitää.

Kivääriä kiivahampi - tehokkaampi tykkiäkin!

Kalevalamittaisella yhteiskuntarunolla on vankka perinne: jo 1800-luvun ns. rahvaan runoniekat eli talonpoikaisrunoilijat ottivat terävästi kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, tosin enemmän tai vähemmän
ontuvalla runomitallaan. He myös tekivät usein pilkka- tai ylistysrunoja merkkihenkilöistä, kuten kirkonmiehistä ja ninismiehistä. Rautalammilla Savossa vaikutti 1800-luvun alkuopuolella kolmekin
kilpailevaa runoniekkaa: Paavo Korhonen, Pentti Lyytinen ja Juhana Ihalainen. Heistä Korhonen, “Vihta-Paavoksi” kutsuttu, lienee kuuluisin rahvaanrunoilija; ja itse Elias Lönnrot julkaisikin häneltä viisikymmentä runoa. (Korhosen elämää viinapiruineen kuvaa Jouni Tossavainen kirjassaan Vihtapaavo. Like –99.)

Miesten luokse mentiin maksua vastaan teettämään pilkkarunoja virkamiehistä, jotka olivat tehneet vääryyttä kansaa kohtaan. Usein maksuksi kelpasi nestemäinen jumalanvilja. Runopyyntöjä tuli vieraistakin pitäjistä, esim. Maaningalta. Matti Lehmonen, Kalevalan savontaja, jatkaa nykyisin ansiokkaasti rautalammilaista kalevalaista runoperinnettä.

Oman blogisivuni lisäksi myös Kalevalaisen Runokielen Seuran (http://www.karuse.info/) sivuille on kerääntynyt runsaan kymmenen vuoden aikana paljon ns. osallistuvia runoja. Tietäisivätpä mainosmiehet, poliitikot ja papitkin, mikä mahtava ase on kalevalainen säe! Se on ”kivääriä kiivahampi – tehokkaampi tykkiäkin!

Suomen suurin runoniekka, Elias Lönnrot?

Tutkija Eino Kiuru toteaa Hiidenkivessä (1/2009), ettei Kalevala olekaan puhtaasti kansan suusta kerättyjen muinaisten runojen kokoelma eli kansaneepos. Kiuru arvelee, että se on suurelta osin Lönnrotin runoilema kirja, jopa juonikin on hänen omansa. Lönnrot olisi Kiurun mukaan käyttänyt Kalevalassaan vain viitisen prosenttia kansanrunojen säkeitä. Tämän torjuu ehdottomasti Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela (Hiidenkivi 2!2009). Hän vetoaa tutkija Väinö Kaukosen selvityksiin, joiden mukaan Lönnrot sepitti Kalevalaansa vain harvoja säkeitä.

Mene ja tiedä. Mutta kun vertaa SKVR:n sivuilla olevilta maineikkaimmilta runolaulajilta kuten Juhana Kainulaiselta, Ontrei Maliselta, Vaassila Kieleväiseltä, Martiska Karjalaiselta, Arhippa Perttuselta muistiin merkittyjä runosäkeitä (löytyvät myös internetistä) Kalevalan säkeisiin, tuntuu että Lönnrot on sormeillut lähes jokaista alkuperäistä säettä, jos ei muuten niin ainakin muoto-opillisesti ja runomitallisesti. Esim. Malisen, ehkä tärkeimmän laulajan, runomitta on kovin alkeellista, Perttusen taas vähän parempaa.

Itse uskonkin, että Lönnrot laati Kalevalansa täysin mielensä (mielikuvituksensa) mukaan valtavan aineiston pohjalta. Omien sanojensa mukaa hän olisi voinut niiden pohjalta laatia ”seitsemän kappaletta Kalevaloja, kaikki erilaisia”. Vaatimattomana hän ei kuitenkaan pannut nimeään alle mihinkään Kalevalaansa.

Itse pidän Lönnrotia parhaana runoniekkana. Hän ensimmäisenä oivalsi kiteyttää kielikoodin idean, ja pystyi muovaamaan saamastaan aineistosta millaisen säkeen halusi. Varsin usein hän sieppasi säkeen omasta päästään.

Kalevala-juhlinnan kritiikkiin on aihettakin (Ilkka 13.3,09)

Yhdyn Kalevala-juhlinnan kritiikkiin, jota Kalevalaseuran puheenjohtaja Seppo Knuuttila (11.3.) oli havainnut. On hyvä, että Kalevalaa tuodaan esille kaikin keinoin. Mutta hämmästelen, että eepostamme juhlitaan jälleen, ikään kuin se olisi jokin kuva- ja säveltaiteen hedelmä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteellinen tuotos, jää pahasti juhlista paitsi.

Eepoksemme pihvi, ainutlaatuinen kalevalainen runokieli, saa vain runsaan yhden sivun verran palstatilaa Kalevalaseuran tuoreessa jättiteoksessa, lähes 600-sivuisessa Kalevalan kulttuurihistoriassa!

Knuuttilan mukaan kaikki kaksikymmentä kuva- ja säveltaiteilijaa rupesivat halukkaasti tekemään Taiteilijoiden Kalevalaa - työtä saadakseen. Lehtitietojen perusteella monet noista taiteilijoista ottivat Kalevalan käteensä ensimmäistä kertaa. Onko sellaisilla tilaustaiteilijoilla aitoa annettavaa?

Mitä laajempi kaupallinen taideteollisuus Kalevalan ympärillä pyörii, sitä vähemmän itse kirjaa luetaan. Omasta puolestani olen yrittänyt tehdä vierasmurteista Kalevalaa tunnetuksi tekemällä siitä runomuotoiset helppolukuiset versiot nykysuomeksi ja eteläpohjalaisella murteella.

Kalevalaseura samoin kuin SKS:kin pyrkivät lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eivätkä mitenkään edistä sen nykykäyttöä. Mitään kielellistä estettä mitan käytölle ei ole. Sen todistavat seuramme sivuston kymmenettuhannet säkeet. Knuuttilan jos kenenkään luulisi ymmärtävän ikivanhan kielikoodin arvon; onhan hän niitä harvoja kalevalakielentaitoisia korkeakouluopettajia maassamme; lähettänyt monena vuonna Joensuusta opiskelijoidensa runoja seuramme kotisivuille. Niistä kiitos.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura ry:n perustaja, kunniapuheenjohtaja

Kotoutumisapua uussuomalaisille (Aamulehti 10.3.09)

Tosiasia on, että maahamme muuttaa yhä enenevässä määrin pysyvästi asumaan ulkomaalaisia, joita voitaisiin paremman ilmaisun puutteessa alettu nimittää uussuomalaisiksi. Heidän mahdollinen syrjäytymisensä ei ole kenenkään etu, joten heidän kotoutumisensa on tärkeää.

Kotoutumisohjaus voisi olla yhdistyspohjaista vapaaehtoistyötä, mallina vaikkapa Mummon kammarin toiminta. Uskoisin, että valveutuneiden eläkeläisten parista löytyisi vapaaehtoisia tähänkin harrastukseen.

Tärkein asia kotoutuksessa on ilman muuta suomen kielen harjoittelu arkitilanteissa. Pitkäkestoinen kahdenkeskinen kommunikointi uussuomalaisen kanssa on monin verroin tehokkaampaa kielenopiskelua kuin kursseilla käyminen ja tulee yhteiskunnallekin edulliseksi.

Sitä paitsi teoreettinen ryhmäopetus ei kaikille uussuomalaisille sovi, usein alkeiskoulutuksen puuttumisen vuoksi. ”Seuralaisen” ei kuitenkaan tarvitse olla kielenopettaja, mutta esim. englannin taito ei ole pahitteeksi. Kielen lisäksi seuralainen perehdyttää tulokasta muutenkin suomalaiseen elämänmenoon.

Kaavailemani uussuomalaisten kotoutumisapu on mielestäni ainakin yhtä tärkeätä kuin esim. hädässä olevien kissojen auttamistyö.

Aulis Rintala

Onko Karuse perustettu liian myöhään?

Jossittelu ei johda mihinkään, mutta tekee mieli kysyä, onko Kalevalaisen Runokielen Seura perustettu liian myöhään? 1900-luvun loppupuolella tällainen seura olis saanut henkistä tukea ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiivijäseneltä, kalevalakielen tuntijalta, akateemikko Matti Kuuselta.

Nykyäänhän tuon seuran taholta tarjotaan harrastuksemme tueksi vain kylmää kättä, jos sitäkään. Onkohan verovaroin toimivassa suuressa laitoksessa yhtään kalevalakielen taitoista?

Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tätä ohjetta KaRuSe yrittää sinnikkäästi noudattaa, vaikka seura saakin yhteiskunnan tukea saman verran kuin Huussiseura ry eli 200 euroa vuodessa.

Raittiuskin on nyt päivitetty (Ilkka-lehti 30.3.09)

Sanalla raittius ei ole enää pitkään aikaan ollut entistä positiivista merkitystään; se ei ole enää ”siistiä”. Raittiuskin on päivitetty. Varsin usein se on alkoholiin ystävällisesti suhtautuvien toimittajien vitsailun kohde.

Viitaten Matti Vanhasen ja Lauri Ihalaisen eläkeikäkiistaan eräs Aamulehden kolumnisti kirjoitti 7.3.09 raittiutta irvaillen otsikokseen: ”Raittiiden kirvesmiesten kiista sotkee koko maan asiat”. Tästä tuleekin mieleeni kysyä, että juovuksissako päätökset pitäisi tehdä, nnin kuin Breznevin aikaan, ja että pysyyyköhän kirves toimittajien käsissä.

125 vuottaan juhlivan Tampereen Raittiusseuran varapuheenjohtaja ja Raittiusseurasäätiön puheenjohtaja - jääköön nimi mainitsematta - sanoi Aamulehden haastattelussa 19.3.09, että hän kuuluu siihen ryhmään, joka käyttää alkoholia ”hauskasti ja hallitusti” ja että ”kohtuukäyttö ei aiheuta terveydellistä ja taloudellista haittaa”.

Ole siinä sitten raittiina. Nykyään ei enää kouluissakaan puhuta raittiuskavatuksesta, vaan päihdekasvatuksesta!

Entä mitä meidän puhdassydämisten pitäisi ajatella raittiudesta, meidän , jotka saimme muinoin palkintoja raittiuskilpakirjoituksissa - paheksumalla Turmiolan Tommia?

http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=411839