Nuorisokielen trokeiset säkeet

(Tohtori, suomen kielen dosentti Irmeli Pääkkösen arvostelu ollut Kaleva-lehden kulttuuriosastossa)

Opaskirja
Aulis Rintala: KALEVALAMITAN OPAS URBAANILLE RUNONIEKALLE
Kalevalaisen Runokielen Seura, Tampere 1999. 117 s.

Kalevalaisen runokielen harrastus on viime vuosina elänyt uutta kukoistuskautta. Eipä kalevalakielen käyttö ole Suomessa koskaan lakannutkaan: kun suullinen runonlaulu luku- ja kirjoitustaidon levittyä vähitellen siirtyi maantieteelliseen ja yhteiskunnalliseen periferiaan ja alkoi unohtua, osuivat paikalle sopivasti ne erilaiset aatesuunnat, joiden kannattajat halusivat tallettaa arvokkaana pidettyä kansanviisautta ja kansallista perintöä.

Runonkerääjien kertoman mukaan heidän kiertämissään runokylissä vielä "vanha runo kaikui kaikkialla", mikä ehkä merkitsi aikansa ja paikkansa äänimaailmassa vähintään samaa kuin meillä nykyisin sähköisten viestimien kautta kuuluva musa ja tavaratalojen musiikki.

Ruotsin vallan ajan suomalaisen kirjallisuuden tutkijat ovat myös todenneet, ettei kalevalainen runokieli jäänyt oppineille täysin oudoksi. Tilapäisrunojen sepittäjät, Turun akatemiassa kasvaneet oppineet ja seurakunnissa vaikuttavat pappismiehet, käyttivät usein kotipuolessaan oppimaansa kalevalakieltä, toiset koko lailla taitavastikin. Saavutusten huippuna lienee mainittava Matias Salamniuksen "Ilolaulu Jeesuxesta".

Näissä teksteissä kalevalamitta oli tullut uuteen käyttöön, se esiintyi kirjallisena, ei enää vain auditiivisesti vastaanotettavana. Sen vanha funktio: tiedon säilyttäminen ja siirtäminen muistiystävällisen kielen avulla seuraaville sukupolville ja toisiin kyliin, ei enää ollut ensisijainen. Kirjoitettu kieli oli toki ketterämpi tiedon säilyttäjä ja siirtäjä.

Mutta kalevalaisen runokielen hioutunut muotokieli houkutteli niin oppineita runoniekkoja kuin myöhäisemmän ajan rahvaanrunoilijoitakin. Sitten tuli Elias Lönnrot ja yhdisti eri murrealueilta keräämänsä runot Kalevalaksi, antoi niille loogisena jatkuvan juonenkulun lisäksi myös rikkeettömän ja yhtenäisen runoasun, jossa eri murteiden variaatioita ei enää näkynyt. Näin syntyi Kalevalan kieli.

Uusi kalevalakieli on viime vuosikymmeninä voimistunut, ehkä etnisten perinnepääomien tultua muutenkin muotiin, ehkä joidenkin yksilöiden innokkaan ja vaikutusvaltaisen toiminnan avulla.
Paljon varmaan merkitsi Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlavuosi 1985, jolloin Kalevala-harrastusta levitettiin kouluihin ja Yleisradiossa oli parikin ohjelmasarjaa, joissa käsiteltiin kalevalaisen runomitan käyttöä ja runonlaulua. Runoraati arvosteli sille lähetetyt sepitteet nimenomaan tuon yhtenäisen, Kalevalasta tutun runomitan säännösten mukaan. Pieni vihkonen, jonka Pentti Leino oli laatinut, levisi tuolloin laajalle opastamaan kalevalamitalla yrittäjiä.

Runonlauluharrastus on sittemmin vahvistunut myös ääneen kuultavaksi. Jo jonkin aikaa on järjestetty runonlaulun mestaruuskilpailuja. Vienan Karjalan Ystävät ry:n julkaisema Petri Niikon Iskevän ikimitan opas on ilmestynyt parina painoksena. Kirjanen on ammentanut innoituksensa nykykareliaanisista maisemista, ovathan Vienan runokylät auenneet uudelleen.

Oppaan teksteissä tuntuivat kovin painavilta ja jopa asenteellisilta kirjoittajan maininnat "kielioppikummajaisista" ja "valitettavasta tieteellisestä koukeroisuudesta, joihin tutkijat ja opettajat ovat sortuneet mittaa esitellessään". Ansiokas osio oli runsas runojen valikoima, varhaisten kirjailijoiden runojen lisäksi esim. Urpo Nuorvan Talvisodan kronikka. Tässä onkin tärkein kalevalamitan käyttöön johdattava opiskelumuoto: itsensä altistaminen kalevalakielelle, kalevalaisen runolaulun kuuntelu ja katselu. Varsinaisen kalevalamitan osalta monet oppaan julkaisemat runonsäkeet kyllä herättivät hämmästystä. Lieneekö sitten sanan tavuihin jakamisen taitokin laskettu mainittuihin kielioppikummajaisiin.

Uusin tekijä kalevalamitan opetusalalla on Aulis Rintalan Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Sen oppikirjaluonnetta lujittaa tiukka, numeroitu jäsentely. Pääluvut on otsikoitu kalevalamittaisina: Kielemme kalevalainen; Pohjana trokeinen mitta; Tehokeinoja kosolti; Nyt sinun olisi aika, laatia oma runosi; Tehtävien ratkaisuja. Jopa Sekalaisia säkeitä -liitteen otsikko on nelipolvinen trokee.

Laaja liite sisältää kirjan tekijän kalevalamittaisia runoja. Yksi niistä on Väinämöisen matka nyky-Suomeen, ja useat muutkin käsittelevät ajankohtaisia tapahtumia ja sijoittavat yllättäviäkin nykytermejä kalevalaisiin säkeisiin.

Enpä tullut ennen ajatelleeksi, että esimerkiksi muodikas "hyvinvointivaltiomme" on nelipolvinen trokee. Ja miten hyvin nuorison keskustelukielen voimasanat ja sisällyksettömät sanankäänteet sijoittuvatkaan trokeiseen säkeeseen: "Siinä niinku voivotteli"; "Sillai niinku, kai sä tiijät". Mukana on myös viron kielellä sepitettyjä runoja.

Tiukan numeroidun jäsentelyn vastapainona ovat kirjaa elävöittämässä Jali Jamalaisen piirtämät sarjakuvamaiset ruudut, joita tutkimalla saa perehtyä tarinaan opettaja-Auliksen ja Santtu-pojan kalevalaisesta oppitunnista.

Oppilas valittaa: "Unohdin kynän kotio". Johon opettaja, yhä vain runomitalla: "Se oli hyvin sanottu, tuosta saat minun kynäni." Mutta sitten kiihtyen: "Et tunne tavujakoa, jo on aikoihin eletty! Osaatko edes lukea?" Ja oppilas: "Mulla on kovasti nälkä"; "Janottaakin niin pirusti"; "Tää on liian vaikeata"; "Minä taidan kohta kuolla". Opettaja puolestaan tyytyväisenä: "Se on muuten aivan oikein."
Esipuheessa tekijä ilmaiseekin: "Ihanteenani olisikin tuottaa sellaista runoa, että lukija/kuulija ei ainakaan aluksi edes huomaisi, että kyse on kalevalamitasta."

Rintala julistaa olevansa säännönmukaisen Kalevalan runomitan kannattaja: "On käsittääkseni vain yksi kalevalamitta, Kalevalassa ilmenevä runomitta, muunnelmia ei." Hän lupaa myös: "Nykysuomi suostuu tuohon vanhaan muottiin ja nuottiin melkein yhtä hyvin kuin menneiden vuosisatojenkin kieli."

Rintala haluaa palauttaa vanhalle runolle sen arvon, joka sille kuuluu, ja opettaa "mitallisesti kurinalaista kalevalamittaista runoutta". Tässä hän siis lähtee toisille linjoille kuin mainitsemani Ikimitan opas.

Opetuksen pääpaino näyttäisi olevan kalevalakielen kirjallisen viljelyn puolella. Tosin runon laatijaa kehotetaan ottamaan huomioon vinkkinä, että runoa synnyttäessä on hyvä äännellä, hyräillä, laulaa tai "räpätä" rap-musiikin malliin. Runon sepittäjää auttavat myös harjoitustehtävät, joita on jokaisen jakson kohdalla.

Opas noudattaa hyvää oppikirjatapaa: keskeiset käsitteet määritellään ja tehdään selväksi. Näin opitaan pää- ja sivupaino, tavurajan löytäminen sekä lyhyen ja pitkän tavun määritelmät, diftongit ja vokaaliyhtymät. Nämähän ovat välttämättömiä käsitteitä, jos kalevalamittaista runoa sepitetään tiedostaen tai jos korjataan pikaisesti improvisoituja säkeitä korrektille mitalle.

Esimerkiksi murrelmasäkeen selittäminen luulisi olevan mahdotonta muulla tavoin. Tietenkin varhaisten runonlaulajien oma kielikorva tuotti ne erehtymättä, mutta tässä ei opastetakaan valiorunoilijoita vaan pyritään saamaan jonkinmoinen kalevalakielen taito jokaisen opinhaluisen ulottuville. Kovin raskaalta tuntuu luku 2.5, jossa käydään läpi kaikki mahdolliset tavumäärät säkeen alusta ja lopusta laskien. Aivan uteliaisuuttani katsoin, millainen voisi olla "seitsentavu säkeen lopussa" -tapaus. Tällainen: Pään pärisemättömäksi. Eipä tunnu kovin tavalliselta tarpeelta tällaisen säkeen käyttötaito.

Ansiokkaasti on käsitelty nykyajan runoniekkaa askarruttava kysymys pitkän vokaalin käyttämisestä kauempana sanassa. Vokaalien välisen h:n säilyttämistä (katsomahan) tekijä luonnehtii mitä olennaisimmaksi kalevalamitan piirteeksi. Onhan se eräillä murrealueilla nykyisinkin käytössä. Vaikka "jos vakaalienvälinen h sinua tympii, runoilu on kyllä mahdollista ilman sitäkin, tosin huomattavasti vaikeampaa."

Tätä kohtaa lukiessani syntyi sentään ajatus: eikö innokkaille kalevalakielen harrastajille voisi opettaa edes sen verran kielihistoriaa, että määriteltäisiin tavujen supistumisen käsite? Sen kauttahan avautuvat monet kalevalakielen lait loogisina.

Kalevalaiseen runomittaan keskeisinä kuuluvat kertokuviot on Rintalan teoksessa esitelty melko monipuolisesti. Tehokeinoista mainitaan vielä eräät kielikuvat, antiteesit ja kieltokuviot. Näille on kuitenkin varattu vähemmän sivuja kuin esimerkiksi mainitsemalleni, jotenkin uuvuttavalle 2.5-luvulle.

Jonkin verran oudoksun oppaan pyrkimystä yksinkertaisimpaan mahdolliseen nykysuomeen, niin että todetaan: "Näistä fossiileista ei ole sinulle esikuvaksi" ja esimerkkeinä "fossiileista" mainitaan muutamia itämurteissamme vieläkin käytössä olevia muotoja: loi-monikko (pilvilöiksi), essiivimuotoinen toinen partisiippi (lähtenynnä) ja ihana, verbiemme muotosarjaa täydentävä refleksiivitaivutus (kallistihe ja veäite). Mielestäni myös taitava sanan typistäminen (miel'aloille) olisi pikemminkin ansio kuin vältettävä ominaisuus. Voihan ajatella, että joku itäsuomalainen ei-urbaani kieliniekka myös suosisi kalevalamittaa.

Otsikkonsa ja esipuheensa mukaisesti Rintalan opas pyrkii opettamaan nykyaikaista ja urbaanista kalevalaista runomittaa. Tämän ohjelman vuoksi on ymmärrettävä pidättäytyminen eräästä kalevalaisen runon kannalta olennaisesta alueesta.

Varsin niukasti, jos lainkaan, on nimittäin kiinnitetty huomiota sanastokysymyksiin. Perinteisen kalevalakielen todella rikas sanavarasto jää kätköön runoniekan mahdollisuuksia kirjattaessa. Hyvä on, että nykyaikaisen urbaanikeskustelun muotisanoja osataan viljellä kalevalakielessä. Olisiko silti ollut syytä korostaa vanhan sanaston avaamia rikkaita maailmoja? Onhan melkein jokaisessa Kalevala laitoksessa sanojen selityksiä, ja tavoittamattomissa ei ole keneltäkään Aimo Turusen kiehtova teos Kalevalan sanat ja niiden taustat.

Jospa runonlaatija asettaisikin tavoitteensa niin korkealle, että totuttaisi rikastamaan runokieltään laajemmaksi kuin urbaanisuomi?

IRMELI PÄÄKKÖNEN