Pohjanmaalta kerätty suhteellisen vähän kansanrunoja. Miksi?

Miksi Länsi-Suomesta, varsinkin Pohjanmaalta on kerätty melko vähän kansanrunoja? Jo katolinen kirkko ja myöhemmin 1500-luvun lopulta lähtien Suomessa hitaasti vakiintunut luterilainen kirkko suhtautuivat vihamielisesti noituuteen ja sen harrastajiin. Noidat, velhot, shamaanit, tietäjät, parantajat käyttivät loitsuissaan ja manauksissaan yleensä mytologista äidinkieltämme, kalevalakieltä, joka kielimuoto jo sinänsä kirkon mielestä oli itse perkeleestä.

Polttoroviot roihusivat 1600-luvulla erityisesti Pohjanmaalla, jossa poltettiin suhteellisesti paljon enemmän "noitia" kuin Suomessa keskimäärin - puolisen sataa. Idässä päin ortodoksinen kirkko suhtautui kansanperinteen eri muotoihin suopeammin. Vienan-Karjala ja Kantelettaren osalta myös Suomen puoleinen Karjala olivatkin kerääjien aarreaittoja Kannaksen Karjalaa lukuun ottamatta.

Kun muun Euroopan noitavainoissa surmattavat olivat enimmäkseen naisia, Suomessa heistä suurin osa oli miehiä. Kuka hyvänsä saattoi vaikkapa naapurin ilmiannosta joutua noituudesta syytteeseen, josta oli yleensä vaikea vapautua. Ei siis ihme että kansan omat laulut ainakin Pohjanmaalla vaikenivat pitkiksi ajoiksi näin raskaan jyrän alla. Tuskinpa parikymppiset kerääjät, yliopiston opiskelijat, Pohjanmaalle olisivat ulkaltautuneetkaan kiihkeimpänä keräilyaikana eli 1800-luvulla, puhumattakaan sitä ennen. Olisivat kai saaneet puukosta.

Toisaalta luterilainen kirkko kehotti pappeja panemaan muistiin kansan viljelemiä runoja, olihan sielunvihollisen elkeet tunnettava. Etelä-Pohjanmaalta on esim. merkitty muistiin 1700-luvun alussa kansanrunoutemme vanhimpaan kerrostumaan kuuluvan Pyhän Henrikin surmavirren kaksi ensimmäistä toisintoa - vasta myöhemmin runon tapahtuma-alueelta, Lounais-Suomesta.

Annamari Sarajas arvelee seuraavan runon Pohjanmaan seitsemästä kivikirkosta muistiinmerkitsijäksi Limingan kirkkoherraa Christiern Gisselkorsia 1700-luvun alkupuolelta. Runomuotokin on melko puhdasta vanhaa suomalaista mittaa:

Kemis on kiwinen kircko, toinen kircko Torniossa,
kolmes Cockolan kylässä, Neljes neito Niemen Päässä,
Wides Wasan Caupungissa, Cuudes Kyron kangahalla,
Seitzemäs Nerpion nenällä.

Jotkut kirkkoherrat ja kappalaiset, esim. Kauhajoella ja Ilmajoella, jopa sympatisoivat kansanrunoja, vaikka tämä kirkonmiehiltä periaatteessa oli kiellettyä. Kirkonmiehet ja muut oppineet itsekin kirjoittelivat onnittelu- ja muistorunoja toisilleen kansanrunon muotoon. On muistettava, että kalevalainen runous on ollut uuden ajan alussa, vielä 1600-luvulla, yleistä joka puolella Suomea (esim. Matti Kuusi).

Pohjalaiset ovat kyllä laulullista ja runollista väkeä: Esim. rikas eteläpohjalainen riimiin perustuva kansanlauluperinne (rekilaulut) hakee vertaistaan muista maakunnista.
(Lönnrotin aikaa varhaisemmasta runoharrastuksesta ja runojen keruusta, myöskin Pohjanmaalta, saa tarkempaa tietoa A. Sarajaksen kirjasta Suomen kansanrunojen tuntemus 1500 - 1700-lukujen kirjallisuudessa).

Lönnrot ja muut kerääjät olivat Pohjanmaan ja muunkin Länsi-Suomen suhteen siis jo pahasti jälkijunassa. Kantelettarensa esipuheessa Lönnrot totesi, että runonkeruu hänen aikanaan ei ollut ainakaan liian aikaista: "Varahinen ei siis taida olla'kaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavasti kylläki myöhänen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikohin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata."

Samassa esipuheessa Lönnrot valittelee, että "Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista , kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan."

Suomen Kansan Vanhat Runot –sarjassa, sen numerossa XI (Etelä-Pohjanmaan runot, SKS 1933) on kuitenkin Etelä-Pohjanmaan jokaisesta pitäjästä yhteensä noin 2700 runoa tai runonpätkää, jotka ovat enemmän tai vähemmän kalevalamittaisia. Runot ovat etupäässä juuri noita kirkon vihaamia loitsuja ja manauksia, jotka oli tarkoitettu ”hyötykäyttöön”, tauteja ja onnettomuuksia vastaan.

Näytteeksi SKVR:sta Ylihärmästä 1800-luvulla poimittu ähkytaudin parantamiseen tarkoitettu synty- ja samalla manausloitsu (runo nro 1165):

Ähky puhku puhmeroonen, Toinen poika tohmeroonen,
Kolomas kovan nokinen, Sysipuista synnytetty
Pantu raitaan pakkuroosta, Koivun kaarista ko’ottu.
Otanpa kokolta kourat, Harakalta haaruttimet,
Linnulta lihanpitimet.
Kovemmat on mulla kourat, Kun on kourat kontiolla.
Kiverämmät on mulla kynnet, Kun on kynnet ilveksellä;
Jolla mä konnan kouristelen.