Satakunta vuotta sitten

Tein seuraavan juhlarunon tilauksesta Tampereen työväenopiston täyttäessä 100 vuotta vuoden 1999 alussa. Runoa tehdessäni jouduin perehtymään 1800-luvun Tampereen teollisuus- ja kouluoloihin. Runo oli opiston lehdessä. Pyrkimykseni oli panna selvää proosaa kalevalamittaan. Sen ei siis ole tarkoitus olla runo perinteisessä mielessä. Mikä se sitten on, kun se ei ole runoa eikä proosaa? Kalevala tuntuu tässä yhteydessä kovin kaukaiselta. Pitäisikö sittenkin kalevalakielen ja -mitan sijasta jälleen alkaa puhua suomalaisesta mitasta? Se olisi kattavampi nimitys.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN

Nytpä kerron ja kuvailen, vanhalla runomitalla,
millaista oli elämä Tammerkosken partahalla,
työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa
satakunta vuotta sitten.
Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.

Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa
tuhansittain työväkeä.
Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä
leveämmän leivän vuoksi.

Kansa raatoi vapriikeissa.
Niitä muun muassa olivat:
pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas,
tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas,
viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas,
Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat, koneista useinkin lähti
helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti.
Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista,
jopa hengenvaarallista.
Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen,
estivät näkemisenkin.

Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima,
varjostivat työntekoa.
Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin,
jos edes sellaiset omisti.
Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati.

Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi,
ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä.
Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin,
lauantait vähän lyhemmät.

Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa.
Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa.
Se toi hieman helpotusta mutta pian oli tilanne:
miehet kaikki juovuksissa ja niin jäivät työasiat.
Silloin mestari komensi kaikki nauttineet kotio
ja pani osaston kiinni.

Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla.
Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä,
yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne.
Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä.
Silakka, peruna, piimä oli köyhän särpimenä.
Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti
tuli kansalle tutuksi.

Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla
kelpasi makuusijaksi.
Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina
väen mennessä levolle.

Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut,
oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti.
Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi;
se oli jo puoliherra.

Eikä ollut harvinaista että viikon palkkasumman
huijasi peliporukka tai sitten raha katosi
kapakassa kaljotellen yhdessä hujauksessa.
Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.

Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä
juuri kannata puhua.
Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä.
Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin,
sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken,
kun saivat jotakin työtä.

Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista.
Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat,
jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä
siinä missä aikuisetkin.

Jopa herrat huolestuivat alamaistensa tilasta,
ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista,
vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista.

Niinpä tehtaiden isännät, yrittivät järjestellä
opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja
sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista,
muutamia koulujakin sunnuntaisin käytäväksi.

Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa:
taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa,
lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa.

Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät,
ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi,
vaarallinen kulkutauti.
Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen,
estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.

Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina,
vaikka itse naukkailivat.
Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi,
koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä,
yleisesti työajalla.

Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta
kaiken kansan keskuudessa.
Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa,
oli maitti mahtavampi tuota aatetta jaloa.

Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä,
opinahjo on tämäkin, Suomalaisella klubilla.
Senaatti epäsi ensin kielsi kertakaikkiansa
opiston aloittamisen.
Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.

Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä.
Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana
opistomme alkaessa.
Ja mikä huvittavinta vielä raittiustalossa!

On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin,
että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota
oppia ja koulutusta.
Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka,
jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista
tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.

Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme,
tähän Sampolan salihin.
Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista.
Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla,
koulutuksemme tasolla.
Mutta missä on SIVISTYS?

© Aulis Rintala
********************************************
Edellisen kalevalamittaisen "runoni" olen seuraavassa pannut teknisesti proosan muotoon, saman sanajärjestyksen säilyttäen. Mielestäni suomenkielinen kirjoitus - puhumattakaan puheesta - hengittää aika paljon kalevalaisen poljennon mukaa . Tarkkailkaapa Suomemme kieltä.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN

Nytpä kerron ja kuvailen vanhalla runomitalla, millaista oli elämä Tammerkosken partahalla, työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa, satakunta vuotta sitten. Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.

Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa tuhansittain työväkeä. Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä leveämmän leivän vuoksi. Kansa raatoi vapriikeissa. Niitä muun muassa olivat: pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas, tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas, viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas, Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat. Koneista useinkin lähti helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti. Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista, jopa hengenvaarallista. Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen, estivät näkemisenkin. Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima, varjostivat työntekoa. Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin, jos edes sellaiset omisti. Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati. Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi, ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä!

Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin, lauantait vähän lyhemmät. Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa. Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa. Se toi hieman helpotusta, mutta pian oli tilanne: miehet kaikki juovuksissa, ja niin jäivät työasiat. Niinpä mestari komensi kaikki nauttineet kotio ja pani osaston kiinni.

Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla. Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä, yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne. Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä. Silakka, peruna, piimä, oli köyhän särpimenä. Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti, tuli kansalle tutuksi. Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla kelpasi makuusijaksi. Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina väen mennessä levolle.

Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut; oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti. Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi; se oli jo puoliherra. Eikä ollut harvinaista, että viikon palkkasumman huijasi peliporukka, tai sitten raha katosi kapakassa kaljotellen, yhdessä hujauksessa. Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.

Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä juuri kannata puhua. Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä. Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin, sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken, kun saivat jotakin työtä. Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista. Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat, jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä, siinä missä aikuisetkin.

Jopa herrat huolestuivat palkollistensa tilasta, ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista, vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista. Niinpä tehtaiden isännät yrittivät järjestellä opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja, sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista, muutamia koulujakin, sunnuntaisin käytäväksi.

Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa: taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa, lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa. Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät, ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi, vaarallinen kulkutauti. Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen, estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.

Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina. Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi, koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä, yleisesti työajalla. Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta kaiken kansan keskuudessa. Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa; jano oli mahtavampi tuota aatetta jaloa.

Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä, opinahjo on tämäkin, Suomalaisella Klubilla. Senaatti epäsi ensin, kielsi kertakaikkiansa opiston aloittamisen. Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.

Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä. Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana opistomme alkaessa. Ja mikä huvittavinta: vielä raittiustalossa. On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin, että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota oppia ja koulutusta. Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka, jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.

Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme, tähän Sampolan salihin. Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista. Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla, koulutuksemme tasolla. Mutta missä on SIVISTYS?

© Aulis Rintala