ELINAN SURMA

Runo sisältyy toimittamaani kalevalamittaiseen antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla. Pilot-kustannus v. 2004

(Kantelettaren runon pohjalta nykykieliseksi muokattu ja
runomitta korjattu. Säkeitä runsaat 460, Kantelettaren runossa 400)

Vesilahden valtaherra Klaus Kurki oli isäntä
kuulun Laukon kartanossa. Hän oli vouti ja ritari,
aatelinen arvoltansa.

Tuomioitansa jakeli käräjiä käydessänsä
aina Pohjanmaata myöten, vaikka ne omatkin synnit
veriruskeat olivat: kaulan katkoi vaikka keltä,
jos vain sattui sille päälle; minkäpä hänelle mahtoi,
ylimmälle tuomarille, kuninkaiden ystävälle.

Klaus hän synnissä eleli vaimonsa sisaren kanssa,
kera Kirstin, kaunokaisen, Vääksyn kartanon perijän,
Flemingin sukua suurta.

Edellinen - kuollut vaimo, Kaarina iki-ihana,
ajat kaiket kummitteli, kolisteli ullakolla,
liikehti levottomana, syksyöinä myrskyisinä,
häiriten ilonpitoa. Oli kuollut Kaarinakin
omituisella tavalla.

Kovin kansa kummasteli helvetillistä menoa,
paheksuivatpa papitkin, tosin he vain muodon vuoksi,
sillä raskahat rikokset tuottivat tuhottomasti:
kirkko myi aneita paljon pyhimystensä nimissä,
se sai siitä suuret summat.

Myös Laukon rakastavaiset ostivat rahalla synnit,
omantuntonsa takia, vaan ei sielu rauhoittunut.

Mutta sitten herra Kurki kohtasi Elina-neidin,
käydessänsä Suomelassa, aivan Laukon naapurissa.
Klaus tuo tuli pihalle sata huovia muassa,
sata ratsua, urosta.

Heti Klaus havaitsi kuinka Elinainen, neiti nuori,
viatonkin vielä täysin, kedon kukkasen näköinen,
meni aittahan mäelle keinuvilla askelilla,
vaskivakka kainalossa.

Klaus ihastui kohta tuohon, ja siitä tupahan astui,
miekalla oven avasi, tupellansa kiinni tunki.

Emännältä hän kyseli:
- Onko teillä neittä mulle, piika kaunis katsottuna,
kotihini vietäväksi?

- Ei ole meillä neitosia eikä piikoja varalla,
piiat on meillä piskuisia, kaikki kesken kasvuisia.

- On sulla vähä Elina, anna se Elina mulle.

Rukoili Elina-neiti:
- Älä anna minua Klaulle!

Sanoi Suomelan emäntä:
- Ei taida vähä Elina panna työhön palkollista,
ruokkia sun perhettäsi, kaita tarhakarjojasi.

- Eihän tarvitse Elinan; onhan siellä Kirsti piika.
Minä annan Kirsti piian panna työhön palkolliset,
ruokkia talon perettä, kaita karjalaumojani.

Tuumasi vähä Elina:
- Mutta kyllä Kirsti-piika, se Laukon nykyinen nainen,
minut polttaisi tulessa, tappaisi kiduttamalla.

- Ei ole Kirsti, ei ikinä, ketään polttanut tulessa,
kovin tuskin kuolettanut, ei ole ennen eikä vasta.

Sanoi Suomelan emäntä:
- No niin, käykääpä taloksi, tupa on meillä sulhon tulla,
tupa tulla, toinen mennä, talli on hevoset panna,
vaja varsat virvoitella.

Niin oli Elina hullu, jos ei hullu, sitten hupsu:
otti kihlat, suikkas suuta, lähti Laukon kartanohon
Klaun kanssa käsi kädessä.

Kirsti katseli lasista:
- Minä en sitä suvaitse, että tuo Elina neiti,
lapsi, vasta kuudentoista, köyhäkin ja oppimaton,
saisi nyt emännän paikan, anastaisi sen minulta.
Se ei taida onnistua, mä en luovuta hevillä
vyöltäni avaimiani, tottele en tuon ikäistä,
en tuon käskystä kävele.

Niin vain Kurki vei vihille mielitietyn naapurista,
ihanan Elina neidin, joka miehen rauhoittaisi,
sovittaisi suuret synnit.

Mutta Kirsti, jalkavaimo, suunnitteli julman juonen.
Kertoi Klaulle uutisensa, näkemänsä, kuulemansa:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, vähänpä sinäkin tiedät
uudesta emännästäsi. Nyt mä tuon totuuden julki:
Uolevi, Elinan sulho, varhaisilta vuosiltansa,
tuo Laukon ylimystrenki, makasi Elina-rouvan.

- Oh, mun Kirsti piikaseni, jos tuon vain valehteletkin,
minkä saattelit sanoiksi, silloin henkesi menetät.
Totuuden jos tuot esille, vielä sun verassa käytän,
Elinan tulessa poltan. Viisi verkaista hametta
annan sulle käydäksesi, saat myöskin talon avaimet
ynnä kaiken käskyvallan.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni, aja Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle. Sano kauas kulkevasi,
monet viikot viipyväsi käräjissä Pohjanmaalla.
Niin mä tuottelen todeksi, minkä saattelin sanoiksi.

Klaus lupasi lähteäkin, lausui vielä vaimollensa:
- Oh, Elina, armahani, viillä voita vakkasehen,
survo säkkihin evästä, siankinkkua kosolti,
ja kori kananmunia, pitkä on minulla matka
käräjihin Pohjanmaalle.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni, elä viivy kauan siellä:
viikot on viimeiset minulla, pian on aika synnytyksen.
Käänny puolessa välissä, saavat muut perille mennä,
puhu puolilla sanoilla, voivat toisetkin puhua,
juo vain puoli tuopillista, saavat muutkin kylläksensä,
ja sinä pikemmin pääset Pohjan noitien parista.

Elina vähä emäntä sulloi säkkihin evästä,
veisti voita vakkasehen, siivuja sianlihasta,
korihin kananmunia. Niin Klaus lähtikin ajohon:
tuli Aumasten ladolle, Pikkuniittusten likelle.

Kirsti pyykille menevi, pikkuvaatteiden pesulle,
paitojen Elina rouvan. Kuului kolkkina kodasta;
kävi rouva katsomahan:
- Oh, mun Kirsti piikaseni, mitä kolkitset kodassa,
paukutat patojen luona?

- Huoran huopia virutan, pahan vaimon vaattehia.

- Elä, Kirsti piikaseni, kolki niitä niin kovasti.

Kirsti härnätä halusi: kolkki vieläki kovemmin.

- Elä kolki, Kirsti huora, paitojani niin pahasti.
Ei ole niitä täällä tehty, toin ne äitini kotoa.

- Huoria hyvätkin piiat, vaan ei portot puoletkana.
Enkä mä pidä väliä, jos minua, palkollista,
haukuttaisi huoraksikin; jopa ylpeät emännät
ovat Uolevin lumoissa, pitkäparran hurmiossa.

Itkusilmässä Elina tuli rannalta tupahan.
Kirsti kiiruhti perässä:
- Oh, mun rouva kultaseni, ottakaamme orjat työstä,
heikot härkien perästä; pidämme pitoset pienet,
kekkerit, komeat kestit, niin kuin ennenki on tehty,
kun oli matkoilla isäntä.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, tee vain itse, kuinkas tahdot,
niin kuin teit minua ennen; tyhjentele tynnyreitä,
jätä yksi koskematta, se on pantu minua varten.

Kirsti kiusata halusi: rouvan tynnyrin tuhosi.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, toisin teitkin kuin mä käskin.

Kyseli kavala Kirsti:
- Oh, mun rouva kultaseni, minne vuoteen valmistaisin,
teenkö uutehen tupahan, ylimmäisen portin päälle?

- Elä uutehen tupahan, ylimmäisen portin ylle;
tee sija Kla’un tupahan, niin kuin teit tätäkin ennen!

Kirsti varsin vastusteli:
- Siell' on pyssyt paukkuvaiset, siellä miekat välkkyväiset,
sua raudat raatelevat, terävät teräasehet.

- Pyssyt on surmana sodassa, miekat miehillä käsissä;
turvana ovat tuvassa, kamarissa kaunihina.
Tee vaan sinne yösijani, pane kahdet villavaipat,
kanna kahdet korvatyynyt, kahdet liinaiset lakanat.

Kirsti tahtoi toisin tehdä: pisti viidet villavaipat,
veikin viidet korvatyynyt, viidet pellavalakanat.
Elina levolle lähti.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, etpäs tehnyt, niin kuin käskin!
Panit viidet villavaipat, sekä viidet korvatyynyt,
viidet liinaiset lakanat.

Kirsti läksi kammarista, meni Uolevin tupahan:
- Uolevi, ylimystrenki, tulkaa nyt Kla’un tupahan!
Siellä teitä tarvittaisi, Elina-emäntä pyysi,
kovin kutsui kiiruhusti.

Trenki tuota ihmetteli:
- Mitähän mä siellä tehnen?

Uolevi tulikin kohta ja meni emännän luokse.
Kirsti kiiruhti perässä, yhdeksät ovet lukitsi,
takaportin kymmenennen; juoksi Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, jo nyt tuottelen todeksi,
minkä saattelin sanoiksi; Uolevi on nytkin siellä,
rouvan kanssa kammarissa.

Klaus kohta kotio riensi, alla päin, pahoilla mielin,
otti tulta tervaksehen, sitten tuohuksen sytytti,
tuikkasi sen nurkan alle, valoi vielä valkiata.

Elinainen, nuori rouva, pisti sormensa lasisista,
vihkisormusta osoitti:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, elä sormustas kadota,
vaikka kantajan kadotat!

Klaus Kurki, kurja poika, veti miekkansa tupesta,
raappas raudan kiiltäväisen, sormen poikki jo sivalti.

Elina, emäntä nuori, piti lasta akkunassa,
hädissänsä huutavaista:
- Ohoh, Klaus, mun armahani, elä polta poikalastas,
vaikka poltat poijan tuojan.

- Pala, portto, poikinesi, kylän lutka lapsinesi!
Minun ei ole se poika, se on Uolevin tekoja.

Elinainen, nuori rouva, Herra Kiesusta rukoili:
- Oh, Jumala taivahassa, Herra Kiesus, anna että
vielä äitini näkisin! Palakohot kaikki paikat,
tämä vielä säilyköhön, että äidin nähdä saisin!
Ohoh, Uoti veikkoseni, juokse joutuin Suomelahan,
käske äidin tänne tulla, älä puhu tulipalosta!

Uoti otti mennäksensä, vikkelästi viiletteli,
joutuin juoksi järven poikki, saapui sinne Suomelahan:
- Ohoh, muori kultaseni, tyttärenne teitä kutsui
sinne Laukon kartanohon.

Muori nousi vuotehelta, puki päälle vaatepartta.
- Voi, minua, vaimo vanha, kun sotken pukimiani,
hamekin ylösalaisin, kuinka on laita tyttäreni?

- Hyvin kyllä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo kurja, kuinka sukkani sekoitan,
ne sikin sokin menevät, miten lienee tyttärellä?

- Hyvin hällä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo valju, kuinka kenkäni asetan,
väärinpäin ne taas menevät, miten lie mun tyttärellä?

- Hyvin vielä, äiti kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vanha vaimo, kuinka laitan liinojani,
sykkyröitsen sinne tänne, kuinka liekään tyttäreni?

- Hyvin nytkin, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!
Sieltä Laukko jo näkyykin.

- Voi, voi minua, vaimo vanha, savu Laukosta kohoovi,
patsas Kurjen kartanosta, mitä tuolla touhutahan,
savun noin sakean kanssa?

- Kukon kaulat katkotahan, kananpoijat kaltatahan,
lampahia lahdatahan, sianpäitä syltytähän,
pienen rinssin ristimiksi, poikasen pitoja varten.

Niinpä Suomelan emäntä saapui Kurjen kartanolle,
pani maahan polvillensa vävypoikansa etehen:
- Oh, sä Klaus mun kultaseni, ota pois tulesta poika,
nuori vaimo valkiasta!

- Poltan porton poikinensa, julkilutkan lapsinensa.

- Elä polta, herra Kurki, anna mennä muille maille,
elkiänsä piilemähän, töitänsä häpeämähän!

Tuli Kirsti kiiruhusti: - Elä päästä, Klaus, tulesta!
Pane jauhoja, jyviä, tervatynnyrin lisäksi;
heitä ne tulen sekahan, niin rajummin roihuaisi!

- Voi Elina, tyttäreni, ohoh, lapsi parkaseni!
Neuvoihinko luotit lutkan, noudatit puhetta porton?

- Ohoh, äiti kultaseni, ei ole vikaa minussa
syytä neulan silmättömän. Teinhän kaikki, minkä taisin,
vielä päällekin vähäisen. Pala nyt, tämäkin paikka,
koska vielä viimeiseksi, kovan kuoloni edellä,
sain nähdä emoni silmät, oman äidin armahaisen.

Jäähyväiset jäivät kesken, olisihan hällä vielä ollut
paljonkin sanottavata itkevälle äidillensä.
Raukka raukesi samassa, lensi liekkien sisähän,
vaipui ilmivalkiahan.

Se oli kuolo nuoren rouvan, Elinan iki-ihanan,
jok' oli kaunis kasvoiltansa, kaunis kaikella tavalla.
Kauan sinua kaivatahan, iät kaiket itketähän;
itku ei Laukosta lakanne, Vesilahdesta valitus.
Se oli Elinan loppu, kanssa pienen poikalapsen.

Tuon kaiken koettuansa, nähtyänsä, kuultuansa,
Klaus miekalla sivalti Kirsti huoran kaulan katki.

Kului tuskin puoli kuuta, taikka kaksi viikkokautta,
hevosia tallin täysi, nautoja navetan täysi,
kuoli kaikki korsi suussa, kaurojakin kaukalossa.

Klaus Kurki, kurja huovi, mies niin kolkko ja kamala,
istui aitan kynnyksellä, sekä istui että itki.
Kiesus äijänä käveli:
- Mitä itket, herra Kurki?

- Kyll' on syytä itkemistä, vaivoja valittamista:
poltin puolison parahan, sytytin syleni täyden,
paloi pieni poikaseni, vastakannettu katosi.

- Tiedän mä Elina-rouvan, missäs on Elina rouva?

- Tuolla on Elina-rouva taivahan Isän talossa,
ylisessä ymmärkissä, Herran huomassa hyvässä,
jalan juuressa Jumalan, kuuden kynttilän edessä,
kultakirjanen kädessä, pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven edessä.

- Klaus Kurjen tiedän myöskin, missäs lienee herra Kurki?
Tuolla kulkee Kurki huovi, alimmassa helvetissä,
kannukset vähän näkyvät, jalat alta häämöttävät.
Tuolla horjuu Kirsti huora, alisessa helvetissä,
alimmaisen portin alla, palmikot vähän näkyvät,
kultarihmat kuumottavat.

Klaus tuosta ajohon lähti, pisti pillit säkkihinsä,
soitti suolla mennessänsä, kajahutti kankahalla,
jyrähytti järven päässä; ajoi päin sinistä merta,
alle aaltojen syvien.

Se oli loppu nuoren miehen, tuho nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org