Kauko Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen oli äitinsä neuvosta paennut Pohjolan isännän surmaa kaukaiseen saareen. Siellä hän viihtyi erinomaisesti. Katkelma kirjasta Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi v. 2006. Piirros P. A. Manninen.
Hämärissä hiiviskeli, ulki tölleistä taloihin,
kartanoista kartanoihin, jopa linnoissa löhöili,
impiä ilahduttaen, neitosia naurattaen.
Ilopoika Lemminkäinen osallistui intomielin
nuorten naikkosten kemuihin.
Ja kun Kauko käänsi päätä, joku tyttö suuta suikki,
ja pusun kun itse antoi, se oli jo toinen tyttö.
Ja kun hän käden ojensi, kolmas kimma tuohon tarttui,
kun hän yöksi maata painui, oli neljäs vierellänsä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Käydessänsä öitsimässä rattopoika Lemminkäinen
kellisti kenen hyvänsä naisen, saarella asuvan,
tutki monta morsianta, lempi leskiä satoja,
melko määrän mummeleita, kouri kaikki kultakutrit,
tummat neitoset tykitti.
Miesväki ei vain suvainnut, häntäheikin hillumista,
muukalaisen mahtailua.
Tulivat kateellisiksi, melkein mustasukkaisiksi.
”Sehän köyrii kohta kaikki, naidut että naimattomat.
Se panee sisariamme, äitiä, anoppiakin,
vielä mummoja lisäksi, se vie meiltä morsiamet.
Tästä kyllä tehdään loppu, katkaisemme siltä kaulan,
saamme rauhan saarellemme."
