Saitko aamulla kalua?

Kävin Vienan Karjalan kuulussa Vuonnisen runokylässä jokin vuosi sitten. Kysyin majatalomme pihassa kalaa perkaavalta nuorelta naiselta kalevalaisittain:
- Saitko aamulla kalua?
- A, tieämpä mitä pakajat, ylen äijä sain kalua.

Kalevi Wiikin Suomen murteiden kartastosta (v. 2006) löytyy yhteensä yhdeksän kala-sanan partitiivimuotoa:
kalaa
kallaa
kalloo (Savo)
kaloo (Ylä-Satakunta)
kalloa (Kannaksen Karjala, Etelä-Savo, Etelä-Karjala, Kainuu)
kallua (Inkerinmaa)
kaloa (Etelä-Lappi, Kainuu)
kalua (Venäjän Karjala, Päijät-Häme)
ka-la (Lounais-Suomi)

Väinö soittaa kantelesta

Suaristeli sormiansa, norjisteli, notkisteli,
järiesti juluppiansa, pyhkii toisem peukalonsa,
kuivas keskisormiansa, viiksikarvoja kohenti,
niisti noukkansa hiahan, istahti kisakivelle.

Soittovärkim maasta nosti, kalalluisen kantelhensa
allep partansa asetti, päällep pattipoloviensa.

Vaikka vanha jo olikin, sormet juaksi joutuusasti,
vikevää vilistiväkkin, hypähteli hauven hammas,
joikuuvat orihij jouhet, runoolivat ruunaj jouhet,
Hiiren hallavan hevoosen.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva: Eero Heikkinen

Pohjanmaalta kerätty suhteellisen vähän kansanrunoja. Miksi?

Miksi Länsi-Suomesta, varsinkin Pohjanmaalta on kerätty melko vähän kansanrunoja? Jo katolinen kirkko ja myöhemmin 1500-luvun lopulta lähtien Suomessa hitaasti vakiintunut luterilainen kirkko suhtautuivat vihamielisesti noituuteen ja sen harrastajiin. Noidat, velhot, shamaanit, tietäjät, parantajat käyttivät loitsuissaan ja manauksissaan yleensä mytologista äidinkieltämme, kalevalakieltä, joka kielimuoto jo sinänsä kirkon mielestä oli itse perkeleestä.

Polttoroviot roihusivat 1600-luvulla erityisesti Pohjanmaalla, jossa poltettiin suhteellisesti paljon enemmän "noitia" kuin Suomessa keskimäärin - puolisen sataa. Idässä päin ortodoksinen kirkko suhtautui kansanperinteen eri muotoihin suopeammin. Vienan-Karjala ja Kantelettaren osalta myös Suomen puoleinen Karjala olivatkin kerääjien aarreaittoja Kannaksen Karjalaa lukuun ottamatta.

Kun muun Euroopan noitavainoissa surmattavat olivat enimmäkseen naisia, Suomessa heistä suurin osa oli miehiä. Kuka hyvänsä saattoi vaikkapa naapurin ilmiannosta joutua noituudesta syytteeseen, josta oli yleensä vaikea vapautua. Ei siis ihme että kansan omat laulut ainakin Pohjanmaalla vaikenivat pitkiksi ajoiksi näin raskaan jyrän alla. Tuskinpa parikymppiset kerääjät, yliopiston opiskelijat, Pohjanmaalle olisivat ulkaltautuneetkaan kiihkeimpänä keräilyaikana eli 1800-luvulla, puhumattakaan sitä ennen. Olisivat kai saaneet puukosta.

Toisaalta luterilainen kirkko kehotti pappeja panemaan muistiin kansan viljelemiä runoja, olihan sielunvihollisen elkeet tunnettava. Etelä-Pohjanmaalta on esim. merkitty muistiin 1700-luvun alussa kansanrunoutemme vanhimpaan kerrostumaan kuuluvan Pyhän Henrikin surmavirren kaksi ensimmäistä toisintoa - vasta myöhemmin runon tapahtuma-alueelta, Lounais-Suomesta.

Annamari Sarajas arvelee seuraavan runon Pohjanmaan seitsemästä kivikirkosta muistiinmerkitsijäksi Limingan kirkkoherraa Christiern Gisselkorsia 1700-luvun alkupuolelta. Runomuotokin on melko puhdasta vanhaa suomalaista mittaa:

Kemis on kiwinen kircko, toinen kircko Torniossa,
kolmes Cockolan kylässä, Neljes neito Niemen Päässä,
Wides Wasan Caupungissa, Cuudes Kyron kangahalla,
Seitzemäs Nerpion nenällä.

Jotkut kirkkoherrat ja kappalaiset, esim. Kauhajoella ja Ilmajoella, jopa sympatisoivat kansanrunoja, vaikka tämä kirkonmiehiltä periaatteessa oli kiellettyä. Kirkonmiehet ja muut oppineet itsekin kirjoittelivat onnittelu- ja muistorunoja toisilleen kansanrunon muotoon. On muistettava, että kalevalainen runous on ollut uuden ajan alussa, vielä 1600-luvulla, yleistä joka puolella Suomea (esim. Matti Kuusi).

Pohjalaiset ovat kyllä laulullista ja runollista väkeä: Esim. rikas eteläpohjalainen riimiin perustuva kansanlauluperinne (rekilaulut) hakee vertaistaan muista maakunnista.
(Lönnrotin aikaa varhaisemmasta runoharrastuksesta ja runojen keruusta, myöskin Pohjanmaalta, saa tarkempaa tietoa A. Sarajaksen kirjasta Suomen kansanrunojen tuntemus 1500 - 1700-lukujen kirjallisuudessa).

Lönnrot ja muut kerääjät olivat Pohjanmaan ja muunkin Länsi-Suomen suhteen siis jo pahasti jälkijunassa. Kantelettarensa esipuheessa Lönnrot totesi, että runonkeruu hänen aikanaan ei ollut ainakaan liian aikaista: "Varahinen ei siis taida olla'kaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavasti kylläki myöhänen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikohin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata."

Samassa esipuheessa Lönnrot valittelee, että "Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista , kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan."

Suomen Kansan Vanhat Runot –sarjassa, sen numerossa XI (Etelä-Pohjanmaan runot, SKS 1933) on kuitenkin Etelä-Pohjanmaan jokaisesta pitäjästä yhteensä noin 2700 runoa tai runonpätkää, jotka ovat enemmän tai vähemmän kalevalamittaisia. Runot ovat etupäässä juuri noita kirkon vihaamia loitsuja ja manauksia, jotka oli tarkoitettu ”hyötykäyttöön”, tauteja ja onnettomuuksia vastaan.

Näytteeksi SKVR:sta Ylihärmästä 1800-luvulla poimittu ähkytaudin parantamiseen tarkoitettu synty- ja samalla manausloitsu (runo nro 1165):

Ähky puhku puhmeroonen, Toinen poika tohmeroonen,
Kolomas kovan nokinen, Sysipuista synnytetty
Pantu raitaan pakkuroosta, Koivun kaarista ko’ottu.
Otanpa kokolta kourat, Harakalta haaruttimet,
Linnulta lihanpitimet.
Kovemmat on mulla kourat, Kun on kourat kontiolla.
Kiverämmät on mulla kynnet, Kun on kynnet ilveksellä;
Jolla mä konnan kouristelen.

Kullervon huria kosto

Hairas puukkoonsa framille, helavyältänsäv vetääsi,

sillä kyrsäänsäk kokeeli.

Turhaa ei epääly ollu:
terä kraapaasi kivehen, kohta kimmahti takaasin

ja samas rusahti poikki, kahavan tyvestä katkes.

Kullervo, kolokko poika, kattoo kauvam puukkojansa,

piaj jo itkua tuherti, sanoo hynginnän seasta:

"Veittev verrav velieyttä, raurav verrar rakkautta,

arvokas isäm perintö, kalu ainua kotua,

senkin katkaasin kivehen, leivänkyrsähän kovahan,

akallutkal leipomahan.

Kuinka kostaasin häpiän, naisen nauruj ja pilakan,

häjyn ämmäm paistannaasen, ankian ateriani?"

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

Jouko ampuu Väinämöistä

Äitimuorinsa kyseli:
“Ketä kyttäät Jouko-poika, mitä saalista halajat,
miksi sihtailet selälle suurella sota-aseella?“

Sanoi siihen Joukahainen:
“Tapan hullun Väinämöisen, paskanjauhajan pahaisen,
pois mailta maleksimasta, tekemästä tyhmyyksiä,
leuhkimasta lauluillansa.“

Emo poikaansa varoitti:
"Älä ammu laulumiestä, hävitä hyvänimistä,
Väinölän kylän parasta, sehän on sukua suurta,
jumalallinen olento, lankomiehen veljen poika.
Jos nyt ammut Väinämöisen, tapat tietäjäuroksen,
loppuu laulu Väinölästä, ilo pois Kalevalasta.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Mitä hyötyä tästäkin on?

Mitä hyötyä kalevalakielen taidosta on? Näin kysyvät nykyisetkin utilitaristit, hyötynäkökohtia korostavat. Toimiessani suomen kielen maikkana oppilaani kysyivät usein, että mitä hyötyä tästäkin on, kun yritin jotakin opettaa.

Voidaan tietenkin kysyä, onko omaleimaisen kulttuurin vaaliminen näinä maapalloistumisen aikoina hyödyllistä. Mitä suomalaiseen identiteettiin tulee, niin eiköhän kalevalakieli ole juuri osa itseämme, vuosituhantista geeniperimäämme. Ollakseni runollinen, pateettinenkin, se on Suomen sydämen kieltä, sitä suomalaisen sanan sinfoniaa. Ainutlaatuista kalevalaista koodiamme ovat ihastelleet kielentutkijat kautta maailman.

Oppilaiden kielellisen kehittymisen kannalta ajatellen kalevalakielen opiskelu on sukeltamista syvälle suomen kielen olemukseen. Äidinkielemme sana äänteineen joutuu oppilaan perusteellisen analyysin kohteeksi. Pohtiessaan kalevalakieleen olennaisesti kuuluvaa alkusointua ja muuta äänneharmoniaa oppilas huomaa äidinkielensä sointuisuuden, äänteellisen kauneuden. Etsiessään synonyymisia ja/tai analogisia ilmauksia kertosäkeisiin oppilas huomaa, että asia voidaan sanoa ynonyymisesti, monella tapaa toisin, vielä kauniimmin. Mikä onkaan parempi keino hankkia sanottavalleen ilmeikkyyttä, monipuolisuutta. Useinhan kielen ammattilaiset varoittavat meitä sanavaraston köyhtymisestä.

Kalevalakielen harrastus on kielellä leikkimistä, sanaseppoilua ja sitähän suomalaiset rakastavat. Televisiossa ja radiossa järjestetään kaikenlaisia sanataituruuden kisoja. Kalevalasäkeiden sepittely muistuttaa hyvin paljon sanaristikon täyttöä: molemmissa synonyymi- ja analogiataju on tärkeällä sijalla. Kalevalakieli pakottaa oppimaan tiivistämisen taitoa: sanoma on saatava mahtumaan säkeen kahdeksaan tavuun. Kalevalakieli on äännetaidetta, tavutaidetta, säetaidetta, sanataidetta - kielen taidetta.

Aulis Rintala, tavutaiteilija

Kalevipoegin runomitasta

Monet ehkä luulevat, että virolaisten kansalliseepos, Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, jonka hänen kaimansa Friedrich Robert Faelmann pani hyvälle alulle ennen kuolemaansa, on Kalevalan tapaan runoiltu kalevalamitalla. Kuitenkin eepos on pääosin etelävirolaista rekimittaa (regivärss), jossa murtosäkeet ovat perin harvinaisia ja jossa runojalan nousussa on yleisesti lyhyt ensitavu. Runomitta on puisevan tuntuista, kaukana kalevalamitan elastisuudesta.

Tutkijat eivät ole varmoja siitä, onko Etelä-Virossa edes koskaan esitettykään runoja kalevalaisella poljennolla, niin kuin Pohjois-Virossa ja Suomen seuduilla. Pistän näkyviin noin 80-säkeisen runon Kaleva-kuningas, eepoksen lyhennetystä laitoksesta, sen ensimmäisestä luvusta (Esimene lugu). Kalevalamitasta poikkeavat kohdat olen vahventanut. Helmer Winterin suomennos (v.1958) on vieressä. Se on taas tuttua, moitteetonta kalevalamittaa.

Sõua, laulik lausa suuga - Souda, laula, laulajani,
Sõua laululaevakesta - souda laululaivastasi,
Pajataja paadikesta - venhoasi vierettele
Sõua neid sinna kalda'alle - kaunihille kaltahalle,
Kuhu kotkad kuldasõnu - kunne kokko kultiansa,
Kaarnad hõbekuulutusi - havukat hopeitansa,
Luiged vaskseid lunastusi - valkojoutsen vaskiansa
Vanast ajast varistanud - karistivat kauan sitten,
Muistepäevist pillutanud! - aikoina jo ammoisina.
*
Vilistage, vete lained - Laula, laine, virka, vieno,
Avaldage, tuuled armsad: - armas ilmoita, ahava:
Kus see Kalevite kätki - kussa kätkyt on Kalevan,
Kange meeste kodupaika - koti miesten on komea,
Vikerlaste varjuvalda? - urhojen asuntopaikka?
*
Laula, laulik, miks ei laula - Laula, soita, laulajani,
Miks ei, kulda kuulutele? - miks'et kulta kuuluttele?
Mis ma kukun, kurba lindu - Mitä laulan, kurja lintu,
Mis ma laulan, närtsind nokka?- kuihtunut kujerteleisin?
Noorus närtsinud nõmmessa, - Nuorra kuihduin nurmikolla,
Kolletanud kanarbikku - leinakoivun lehtyenä,
Leinakase lehtedesse. - kanervikkohon katosin.
*
Kaugelt näen koda kasvamas - Kodin näen kasvamassa,
Kalevite kaljulinna - kivisen Kalevan linnan,
Tammed müüridel toeksi - tammet muurien takana,
Kaljurahnud seina katteks - kivet seinän kattehena,
Toomingad toa tagana. - tuomipuut tuvan takana.
*
Sahakeme sõnasida - Sanat nostamme salasta,
Vanajutu jägedelle - sadun sankarin sanomat
Raudse põlve radadelle! - polven rautaisen rajalle!
*
Muiste leiti Kalevalas - Kasvoi kerran Kalevan mailla
Kange meeste kasusida - miesten vetreitä vesoja,
Mitmes külas kasvamassa - kylän kuulun kuulumilla,
Mitmes talus tõusemassa - talojensa tantereilla
Mis kui Taaralaste taimed - Taaran taimina hyvinä,
Võidulaste võsukesed - vesopuina voitollisten,
Sureliku eide sülest - äidin armahan sylistä
Siia ilma siginenud - ilmoille ylennehiä -
Mehed kui tammed tugevad. - miehet kuin tukevat tammet.
*
Põhja piiril seisis pere - Pohjan mailla perhe kasvoi,
Tugev talu kaljudella - turvana talo tukeva
Taara tamme metsa ääres - Taaran tammimetsikössä
Pool veel seisis metsa peidus - puoli puiden peittehessä
Teine pool lausa lagedal. - toinen laidassa lakean.
Peres kasvas kolme poega - Kasvoi kolme poikalasta,
Taaralaste taimekesi - Taaran taimina yleni:
*
Üks neist veeres Venemaale - Yksi vieri Venäjänmaalle,
Teine tuiskas Turjamaale - toinen tuiski Turjanmaalle,
Kolmas istus kotka selga - kolmas se kokon selässä
Põhjakotka tiiva peale. - Pohjan pitkille perille.
*
See, kes veeres Venemaale - Ken se vieri Venäjänmaalle,
Kasvas kauniks kaubameheks - siitä kauppias kasusi,
Poepoortide punujaks. - punapaulojen punoja.
*
See, kes tuiskas Turjamaale - Ken se tuiski Turjanmaalle,
Sirgus vapraks sõjameheks - siitä urho urkenevi,
Tõusis tapri taotajaks - kasvoi tapparan takoja.
*
See, kes sõitis kotka seljas - Kotkalla ken lentelevi,
Põhjakotka tiiva pealla - Pohjan kotkan siiven päällä
Lendas palju, liugles palju - lentelihe, liitelihe,
Lendas tüki lõuna poole - lensi, liiti lounahasen,
Teise tüki tõusu poole - idän ilmoille yleni,
sõitis üle Soome mere - lensi poikki Suomen lahden,
Liugles üle Läänemere - liukui Läänenmerta myöten,
Veeres üle Viru mere - Viron merta vieretteli,
Kuni õnne kohendusel - kunnes onnen kohdatessa,
Jumalikul juhatusel - jumalien johtamana,
Kootkas kõrge kalju peale - kotka heitti kalliolle,
Viskas mehe Viru randa. - Viron rantahan ravisti.
*
Meie maale tulnud meesi - Meidän maalle tultuansa
Riiki kohe rajatanud - kohta kansansa kokosi,
laia valda asutanud - varusteli vallan vankan,
kena koja ehitanud - kodin kaunihin kohotti.
*
Kust ta vägev-volil käsi - Väkevällä voimallansa
Laia valda valitsemas. - vallitsevi vallan laajan.