HIIDENKIVI-LEHDEN SUHTAUTUMISESTA RUNOHARRASTUKSEEMME
Hiidenkiven etusivulta: ”Lehdessä on artikkeleita ja uutisia Suomen historiasta ja nykypäivästä sekä suomen kielestä ja kirjallisuudesta.”
SKS (Wikipedia): "Seuran tarkoituksena on harjoittaa ja edistää suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön – erityisesti kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen - tallentamista, tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä."
Itse olen pyrkinyt tekemään tunnetuksi Kalevalaa ja tutkimaan sen kieltä, jota voi käyttää sujuvasti tänäkin päivänä. Mutta tälläkään harrastusalalla "ei ole matkoa hyveä, ei aivan pahintakana: yks' on juoni juostaksesi - naisten neulojen neniä, tuosta toinen käyäksesi - miehen miekan tutkaimia, kolmas koikutellaksesi - uron tapparan teriä." (Väinämöisen matka Vipuselle)
Hiidenkivi-lehti (jonka julkaisija on mm. SKS) jatkaa tylyä tyyliänsä runokielen viljelyn suhteen, onpa toimituksen antipaattisesta asenteesta alkanut muodostua jo kalevalakielisen runoharrastuksemme eräänlainen tulppa, minkä seuramme jäsenetkin ovat panneet merkille. (Ks. toisaallakin tällä sivustolla Hiidenkiven suhtautumisesta.)
Lehdessä ei käsitellä lainkaan kansalliseepoksemme metrisiä ilmaisukeinoja, ja suorastaan kiellettyjä näyttävät olevan viittauksetkin kalevalakielen nykyharrastukseen. Yleensäkin lehti voisi laskeutua norsunluutornistaan ja lähentyä tavallista kansaa. Lehti voisi järjestää kalevalamittaisen runon kirjoituskilpailuja ja siinä voisi olla kalevalakielinen runopalsta, johon halukkaat voisivat lähettää säkeitään. Lehden nykyinen taloustilannekin voisi kohentua tilaajamäärän kasvaessa.
Lehti on totaalisesti vaiennut minun ja Harri Perälän kehittämästä Trokeemankelista, joka jo yli kymmenen vuoden ajan on opettanut menestyksellä kalevalaiselle kansallemme vanhaa runokieltämme, myös kouluissa äidinkielen tunneilla.
Lehti on vaiennut kokonaan Karusen laajasta, uraauurtavasta kalevalakielen tutkimuksesta.
Lehti ei ole noteerannut millään tavalla lajissaan maailman ainoata kirjaani Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle (v.1999), jonka käsikirjoitusta tarjosin turhaan SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarelle.
Lehti on vaiennut täysin tekemästäni maailman ensimmäistä kalevalakielisestä satukirjasta Hölmöläisten valtakunta (v. 2005).
Lehti on vaiennut tyystin Karusen jäsenen, hiljattain kuolleen inkeriläistaustaisen Risto Variksen tuotannosta. Variksen runot vetävät hyvinkin vertoja Larin Parasken runosäkeille sekä määrässä (40 000 säettä) että laadussa.
Lehti on ollut hiljaa Paavo Turakaisen ja Kyösti Kettusen ja monen muun karuselaisen runoniekan voitoista suurissa, jopa valtakunnallisissa runokisoissa. Kun Kyösti Kettunen julkaisi ensimmäisenä koko Kalevipoegin suomeksi v. 2005, lehdessä oli kirjasta aika vaikeatajuinen arvostelu, tyrmääväksi tarkoitettu? Mutta ei mitään mainintaa siitä, että vähän sen jälkeen Kettunen sai urotyöstään Kreutzwald-mitalin, jonka sitä ennen oli saanut Lennart Meri. (SKS työnsi heti "kostoksi" kirjakauppoihin uusintapainoksena Helmer Winterin tynkä-suomennoksen vuodelta 1957.)
Lehti on vaiennut totaalisesti ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta kansalliseepoksemme kalevalamittaisesta murreversiosta, kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on saanut hyvät arvostelut (mm. Tuomo Tuomi, Lassi Saressalo). Edes maninnan arvoinen ei lehdessä ole ollut Matti Lehmosen kirja Kalevala savon kielellä v. 1999 (ei kalevalamittainen), joka tekee tehokkaalla tavalla "oikeata" Kalevalaa tunnetuksi.
Onko päätoimittaja saanut tässä asiassa ohjeistuksen lehden julkaisijalta SKS:lta? Onko Karuse astunut julkeasti SKS:n tontille? Sille tontille, josta se itse ei ole pystynyt huolehtimaan. Tässähän tuntee itsensä suorastaan rikolliseksi.
LEHTI HYLKÄSI RUNOMITTA-ARTIKKELINI
Tämän luvun lopussa oleva, mielestäni täysin asiallinen kommenttini ei mahtunut lehteen, vaikka kyse olikin vain metriikasta. Keskutelua runomitasta ei sallita. Astuinko liian isoille varpaille? Päätoimittaja Pirkko Leino-Kaukiainen oli keksinyt aika oudot epäämisen (TEKO)syyt:
1) "Kirja on jo arvioitu lehdessämme (Hiidenkivi 2/2009), ja emme julkaise kahta arviota samasta kirjasta."
2) "Emme julkaise arvioita, jotka käsittelevät vain osaa kirjasta."
3) "Emme julkaise tekstejä, jotka on julkaistu jo muualla (tämä teksti mm. Ilkassa)."
4) Jo aiemmin olen saanut Leino-Kaukiaiselta ilmoituksen, että "Hiidenkivessä ei arvostella kaunokirjallisia teoksia".
Edellisen johdosta:
1) Hiidenkiven journalistisen etiikan mukaan 600-sivuisen kirjan arvosteluksi riittää siis yksi kerta, yksi totuus, se mikä sopii Hiidenkiven rikkumattomaan idylliin, vailla mitään riitasointuja.
******
2) Omituista, ettei kirjan yhtä osaa, aihekokonaisuutta, saa arvostella lainkaan. Mihin sellainen sääntö perustuu? Itse Leino-Kaukiainen kuitenkin rikkoi omaa sääntöään, kun Hiidenkivessä (5/2006) oli arvostelu Kalevala nykysuomeksi -kirjani esipuheesta, siis vain muutamasta sivusta, pienestä OSASTA. Itse kirjani sisällöstä, noin 18 000 runosäkeestä ei mainittu mitään. (Kyseinen tynkäarvostelu löytyy tältä blogisivustolta.)
3) Arvostelua ei ole julkaistu Ilkassa eikä muussakaan lehdessä.
4) Hiidenkiven nrossa 5/2006 oli siis arvostelu (vastoin päätoimittajan omaa ilmoitusta) "kaunokirjallisesta" teoksestani Kalevala nykysuomeksi (siis esipuheesta). Tyrmäävä tynkäarvostelu oli tehty yhteistyössä Karusen pitkäaikaisen häirikön, turhautuneen kadehtijan, nimimerkki Niilo Naakan kanssa. Allekirjoittajaksi oli saatu Naakan tuttu, nuori opiskelijatyttö Riikka Kiuru. Oletankin, että päätoimittaja onkin silloin ja sen jälkeenkin ollut niin lumoutunut Niilo Naakasta, että hän tässä hurmiossa on hylännyt minun asialliset kirjoitukseni. Päätoimittajalta tällainen puolueellisuus on mielestäni suuri virhe.
*****
Olisin vain halunnut herättää keskustelun runokielen nykykäytöstä, sillä mitään siihen viittaavaa en ole lehdessä aiemmin nähnyt. Ja olisihan minulle vastineenkin voinut joku tehdä, ja mahdollisesti mitätöidä väitteeni. Sana ei ole lehdessä suinkaan vapaa, vaan kaikki toisinajattelu kitketään kuten neukuissa aikanaan.
Monta vuotta SKS:n jäsenenä olleena tunnen itseni väärin kohdelluksi. Minusta päätoimittajan tehtävä on puolueettomana "tuomarina" pikemminkin yllyttää keskusteluun kuin tukahduttaa sitä. Vaikuttaisiko tällaiseen ankaraan torjuntaan sekin, että päätoimittaja, valtiotieteilijä Pirkko Leino-Kaukiaisella ei ole kielitieteen eikä kirjallisuuden alan koulutusta.
Torjunta metriikan tutkimustani, runosäkeitäni ja henkilöänikin kohtaan on niin totaalsiat, että Leino-Kaukiainen hylkäsi viime vuonna jopa folkloristiikan dosentti Lassi Saressalon laatiman arvostelun suuren suosion saaneesta kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella. Toimitus ei olisi halunnut millään ottaa vastaan edes kirjani näytekappaletta kustantajani sitä tarjotessa. Kyseessä on nimenomaan teos, joka pyrkii tekemään tunnetuksi kieltä, kirjallisuutta ja kansanperinnettä.
Tässä on jo tyrannian oireita, sillä Saressalo sattuu olemaan Hiidenkiven toisen julkaisijan eli SKS:n hallituksen jäsen, eikä sillä hyvä, vaan myös lehden toisen julkaisijan, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Arvostelu olikin liian hyvä, siksi se oli hylättävä. Katso arvostelu http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1365
Mistä tämmöinen kammo kumpuaa; enhän edes tunne päätoimittajaa?
En kuitenkaan usko, että Hiidenkiven nykyinen päätoimittaja pystyy leimaamaan koko SKS:aa kansanrunouden viholliseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Hänen toimintansa on pakko muuttua, sillä tällainen diivaileva ja pilkallinen asenne kalevalaiseen kielikulttuuriin myrkyttää ilmapiirin. Meitä runoniekkoja on sentään aika paljon. Edellisen päätoimittaja Koskelan aikana sain minäkin lehdessä mielipiteeni esille.
Näitä mielipiteitäni en suinkaan säilytä pöytälaatikossa, ja keskustelulle on onneksi foorumeita, sekä paperisia että digitaalisia. En ole siis asiani kanssa onneksi yhden lehden varassa.
***************************************************
KELVOTON, HYLÄTTY ARTIKKELI (julkaistaan myöhemmin muussa lehdessä):
Kalevalan kulttuurihistoria, toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen. SKS. Porvoo 2008.
Viime vuonna ilmestyneessä Kalevalan kulttuurihistoriassa kalevalamitta saa palstatilaa (sivulla 304) runsaan YHDEN sivun verran kirjan lähes 600 sivusta! Runomitan hämmästyttävän niukka esittely on kuin suoraan kopioitu jostain vanhasta tietosanakirjasta tai runousopista, osittain vanhentuneine termeineen (esim. murrelmasäe = nykyisin murtosäe, normaalitrokee = nyk. tasasäe), vailla aihealueen sisäistämistä. Jos sen varassa muodostaisimme käsityksen kalevalaisesta runokielestä, niin heikoilla olisimme.
Kerron määritelmä on harhaanjohtava. Artikkelissa sanotaan, että ”Ensimmäisen säkeen kaikille käsitteille, lukuun ottamatta verbejä ja partikkeleita, on toisessa säkeessä esitettävä samaa merkitsevä tai samantapainen tai sitten vastakohtainen vastine”.
Tässä on kerron perussääntö sotkettu. Asia on päinvastoin:Kertosäkeessä ei suinkaan tarvitse tuoda esille ensimmäisen säkeen (pääsäkeen, emosäkeen) kaikkia käsitteitä, vaan usein vain ensimmäisen säkeen jokin osa. Kertosäkeestä puuttuu siis usein monia pääsäkeen elementtejä, esim. substantiiveja (jotka usein ovat pääsäkeessä subjektina tai objektina):
luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria (ei siis tarvitse esittää vastinetta adverbiaalille merehen)
nousi karhu kankahalta,
petäjäisestä pesästä (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille karhu)
Emo tuossa arvelevi,
itse itkien sanovi (ei siis tarvitse esittää vastineitta subjektille emo eikä adverbiaalille tuossa)
Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat (ei siis tarvitse esittää vastinetta objektille virttä eikä subjektille tuulet)
Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille virteni)
Mutta toisaalta: Kertosäkeen jokaisella sanalla pitää olla vastineensa pääsäkeessä (tätä sääntöä kai on kirjassa tavoiteltu?)
Säkeensisäistä kertoa sivulla ei tuoda esille lainkaan, ei myöskään säerakenteiden kertoa. Moni muu runokielen tyylikeino jää kokonaan kuvailematta. Pentti Leinoltako lienee peräisin jo vanhentunut, outo tapa merkitä nousutavua plussalla (+) ja laskutavua miinuksella (-)?
Murtosäettä kuvattaessa artikkelissa mainitaan, että "yksi- ja kolmitavuiset sanat muuttavat säettä niin, että sanan pääpainollinen tavu ja mitan korko eivät satu päällekkäin". Tämä on vajavaisesti määritelty, joten pari täydennystä:
1. Varsin usein murtosäkeissä on myös 5-tavuisia sanoja: särkiä sapikkahia - lauloaksemme hyviä - aiaksiksi asettelevi. Onpa Kalevalan eräässä murtosäkeessä 7-tavuinenkin sana: pään pärisemättömäksi
2. Yksi- ja kolmitavuiset sanat eivät VÄLTTÄMÄTTÄ muuta säettä murtosäkeeksi, vaan aika usein se säilyy tasasäkeenä:
Olipa impi ilman tyttö - Lähe nyt kanssa laulamahan - Ei ole tammi kasvanunna - Minua on vyötty miehen vyöllä - Et ollut suuri etkä pieni - Melatar on mielivaimo - Koirat ei ne koissa maanne - Kovin äijä kun on kolme - Itse en nyt tieäkänä - Kamala on kaksi naista
Alkusointukin esitellään vajavaisesti eikä muusta äänneharmoniasta mainita mitään.
Huomiotta vaille jää myös, että Lönnrotin Kalevalassa, jonka pohjalta mitan nykyinen normisto on luotu (vrt. mm. Matti Kuusi), ei mikään säe pääty pitkään vokaaliin.
Yhdeksäntavuisen säkeen mahdollisuuksia runokielen tyylikeinona (jota meillä Karusessa on paljonkin pohdittu) ei tuotu esiin lainkaan.
Kun on kyse historiateoksesta, olisi ollut paikallaan katsaus kalevalakielen parituhatvuotiseen kehityshistoriaan. Siitäkin on olemassa tutkimusaineistoa.
Vähän vertailua:
En tiennytkään, että laittomana lakkautettu Lotta Svärd -järjestö on Kalevalan kulttuurihistoriassa niin keskeinen, että se saa palstatilaa lähes kaksitoista sivua, kalevalamitta siis vähän toista sivua. Eikö ikivanha kalevalakieli kuulukaan kalevalaiseen kulttuuriin?
Miksi kirjaan ei tilattu Kalevalaisen Runokielen Seurasta laajempaa ja asiantuntevampaaa runomitta-artikkelia? Karusen parissa jo kymmenen vuoden ajan suoritettu, Kalevalaan perustuva runomitan tutkimus, samoin kuin laaja runotuotantomme on ohitettu tyystin. Sivun marginaalissa mainitaan kyllä (tarkoituksella?) jokin, ainakin minulle tuntematon: Karjalaisen Runokielen Seura.
Kirjan alussa mainitaan, että teos on SKS:n nimeämien "asiantuntijoiden tarkastama". Olisi mielenkiintoista tietää, kuka kyseisen luvun on tarkastanut.
Artikkelissa sanotaan epämääräisen arvoituksellisesti, että "mitasta voi kehitellä myös yksilöllisiä muunnoksia, sitä voi uudistaa ja joskus rikkoakin". Jos SKS ja Kalevalaseura todella ovat lähteneet tälle vesityslinjalle, tämä näkemys on tuotava kyllin selvästi esille koko kalevalaiselle kansallemme. Silloinhan on yhdentekevää, millaisia ohjeita mitasta annetaan. Silloin tulee ymmärrettäväksi kyseisten tahojen nuiva suhtautuminen mielestämme arvokkaaseen kulttuuriharrastukseemme. Ja silloin näillä minun kommenteillanikaan ei ole mitään arvoa. Kiitoksia nyt kumminkin tästä yhdestä sivusta lähes 600-sivuisessa kirjassanne!
Arvostan kuitenkin korkealle kirjan toimittajia, laaja-alaisia kulttuuritoimijoita Pekka Laaksosta, Seppo Knuuttilaa ja Ulla Pielaa, joista viimeksi mainittu vastaa kyseisestä Kalevalamitta-artikkelista. Metriikan alueella Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Piela ei mielestäni ole omimmalla alueellaan, mutta se ei missään nimessä vähennä hänen ansioitaan muussa kulttuurityössä.
