Lönnrotin Kalevalassa satoja säkeitä eteläpohjalaisella murteella

Yhteinen vanhakantainen vokaalienvälinen h

Kuten tiedämme, Kalevalan runosäkeet on kerätty pääosin Vienan Karjalasta. Vienalaismurteille ja eteläpohjalaiselle murteelle on yhteistä vanhakantainen, jo kantasuomesta periytyvä vokaalienvälinen h: kuulemahan, uimahan, tulkohon, lovehen. Suotta ei prof. Kalevi Wiik ole nimittänyt tuota välivokaalia "kalevalaiseksi h:ksi" (Suomen murteiden kartasto 2006).

Varsin usein vienalaismurteissa kuitenkin h:n jälkeinen äänneaines jää pois, jolloin sanat ovat h-loppuisia: otettih, ajoh, pirttih, naitih, annetah, itäh, kotih, uimah, suuh, kuulemah, ajamah, ajetah, tulkoh, loveh, nostamah, vietih, uimah, mentih, tagomah, pannah, tappamah, haukkumah, männäh, kekoh.

Runomitallisesti h-loppuiset sanat eivät ole kovin kelvollisia, eikä sellaisia Kalevasta löydykään. Lönnrot ratkaisi tämän kielellisen ”puutteen” turvautumalla eteläpohjalaiseen malliin, jossa sanat sanotaan h:llisina loppuun asti: otettihin, ajohon, pirttihin, naitihin, annetahan, itähän, kotihin, uimahan, suuhun, kuulemahan, ajamahan, ajetahan, tulkohon, lovehen, nostamahan, vietihin, uimahan, mentihin, takomahan, pannahan, tappamahan, haukkumahan, mennähän, kekohon.

Satoja eteläpohjalaissäkeitä

Väli-h:n ”ansiosta” Kalevalasta löytyy satoja säkeitä selvällä EP:n murteella. Eepoksen runoista 1 – 5 löytyvät ainakin seuraavat säkeet:

sukuvirttä suoltamahan - lajivirttä laulamahan - sormet sormien lomahan - Kerän pistin kelkkahani - virsilippahan viritän - se kuuksi kumottamahan - uros aaltojen sekahan - manterehen puuttomahan - vesat nuoret nousemahan - katajahan kaunis marja - tämä tammi taittamahan - Tulin tammen taittamahan - puun murskan murentamahan - pääsi päivät paistamahan - pääsi kuut kumottamahan - pilvet pitkin juoksemahan - linnut puuhun laulamahan - siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon - Osmon pellon penkerehen - heitit koivun kasvamahan - siementä sirottamahan - sekä varret varttumahan - sai sanomat Pohjolahan - kourin ilmahan kovahan - aivan aaltojen sekahan -kourin ilmahan kovahan - laulan laulajan parahan - käki päällä kukkumahan - Siitä siinä seisotahan - seisotahan, mietitähän - mies on miestä oppimahan - toinen toista voittamahan - eikä miehen naisekkahan - läävän nurkkahan nutistan - katetahan kasvavana - sai sanomat Pohjolahan - kourin ilmahan kovahan - astu aittahan mäelle
alle vaaran vaapukkahan - vei ne aittahan mäelle - sukkahansa suistujalla - karahkahan kaatujalla - ikä tulla Tuonelahan - ruokoranta vastahansa - paasi pohjahan pakeni - panko vettä taikinahan - kukas nyt sanan saatantahan - pitkäkorva piippomahan - ristisuu ripottamahan - tulen tuojaksi tupahan - huoli armahan alenti - Virsihin Vipunen kuoli - alle kaunihin katoksen - kirjattu kivihin kirjat
kun on merta kynnettihin - louhet luotihin kokohon - tiesi tielle tullehensa - peräytän lauseheni - ennätti meri etehen - kilahti kivi vetehen - kala otti onkehensa - lohi loimahti merehen - vaskisehen vakkasehen - Teenkö tuulehen tupani - munat vierähti vetehen - manterehen puuttomahan - näki miehen muuttunehen - kuutehen kovasimehen - lehvät suurehen suvehen - koipehen kesäoravan - vierehen Kalevan kaivon - Osmon pellon penkerehen - teetti kirvehen terävän
Viestit vierähti suvehen - suin lumehen, päin vitihin - kivihintahat kätehen - kun tulit tuhmasti etehen - matkallen osannehensa - voittelohon, laulelohon - sen nuoli alentakohon - Tuohon lietohon merehen - sorran sontatunkiohon - ne on partasuun urohon - kaunihisen kartanohon - sormet kullansormuksihin - Aamulla ani varahin - loppu kaunihin kanasen -
sukuhuni suurta miestä - otti ongen taskuhunsa - vääräsääri vääntämähän - kiven kirjavan sisähän - puu paha hävittämähän - rasian rahin nenähän - tähtiä tähyämähän - tähtiä tähyämähän - kenpä maita kylvämähän - toukoja tihittämähän - sep' on maita kylvämähän - toukoja tihittämähän - Tyven työnnytti itähän - maa väkevä vääntämähän - lähtemästä Väinölähän - jos ne piennä peitetähän

Vaikka edellä lueteltujen säkeiden toistoja ei ole luetteloon merkitty, kertyy EP:n murteen mallin mukaisia säkeitä jo tässäkin otoksessa toista sataa. Kun Kalevalan runoissa 1 – 5 on yhteensä noin 2200 säettä, voi päätellä, että koko eepoksen 22 795 säkeen joukossa eteläpohjalaissäkeitä on useita satoja, ehkä tuhatkuntakin.

Aulis Rintala

Väinö laulaa Joukon suohon

Joukahainen jo tajusi

tappionsa taistelussa,

älysi hävinnehensä,

paremman tavannehensa.
Näin hän pyysi ja rukoili:

“Voi sä viisas Väinämöinen,

ikilaulaja parahin,

peruuta pyhät sanasi,

ota taikasi takaisin,

laske pois minut jo täältä,

päästä tästä pintehestä,

paikasta pirullisesta,

annan aarteeni sinulle!"

Sanoi viekas Väinämöinen:

"No, mitähän mulle annat,

jos mä sun nevasta nostan,

päästän tästä pyydyksestä?"

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Väinämöisen synty

Kun ei kuusta kumppania,

auringosta ei apua,
vanha vauva Väinämöinen,

sikiömme syntymätön,

koski kohtua kädellä,

portinpieliä raotti

varpaalla vipuamalla,

lukon luisevan avasi

sormea sovittamalla.

Saikin aukon aikaiseksi,

revityksi pienen reiän,

kömpi kohdun kynnykselle,

siitä vierähti vetehen,
koitti pinnalla pysyä

keskellä merisen myrskyn.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Kauppalehdessä Kalevala EP

Kalevala eteläpohjalaisella murteella näyttävästi esillä Kauppalehdessä (nettiversio).
Katso:
http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2008/11/16617&sort=false

Punahilkka kalevalakielisenä (nykysuomi)

Oli kerran pieni tyttö, Punahilkaksi sanottu.
Hänestä pitivät kaikki, eniten rakasti häntä
tytön mummo, jo iäkäs, ja vähäinen voimiltansa.

Punahilkkakin rakasti yli kaiken mummoansa,
olihan hän lahjoittanut pienelle punaisen hilkan,
sametista valmistetun.
Sitä tyttö sitten kantoi kultaisilla kutreillansa
päivät pitkät, illallakin.
Siitä hän nimensä saikin: Punahilkka, mummon kulta.

Sitten kerran syyskesällä, ani varhain aamusella,
äiti sai ikävän viestin:
Nyt on mummo sairastunut, makaa kuumeessa kovassa
yksin tautivuoteellansa.

Äiti tyttären herätti suloisesta yöunesta,
pienimmälleen näin puheli:
- Punahilkka, tyttöseni, menisitkö mummon luokse.
Mummo on kovin kipeä, yksin hän vilustuneena
makaa tautivuoteellansa.

- Tässä on vähän evästä, siinä on kananmunia,
mukana myös maitopullo, älä sitten särje niitä,
muuten mummo ei parane.
Tässä vielä vehnäsiä, panin kaikki ne korihin.

- Sano paljon terveisiä meiltäpäin, kotoväeltä,
ja pikaista paranemista!
Älä poikkea polulta, kulje vain tutulla tiellä
niin kuin ennenkin monesti.
Äläkä ala puhua aivan ventovierahille,
tuiki tuntemattomille.

Punahilkka, mummon kulta, teki työtä käskettyä,
äitiä piti totella.

Hän lähti iloisin mielin rakkaan mummonsa mökille,
tepsutteli, tanssahteli, muhkuraisella polulla.
Pitkästi piti kävellä, mummon mökkihän sijaitsi
puolen tunnin matkan päässä.

Vielä vallitsi hämärä, muttei pikkuinen pelännyt,
tie oli tuttu, turvallinen, tutut puut, kivet ja kannot,
eläimetkin ystäviä.

Joku liikkui puun takana, harmaa häntä vain vilahti.
Susihukka siellä vaani tämän aamun saalistansa
virnistellen viekkahasti,nuoleskellen huuliansa.

Mielin kielin näin puheli, lipevästi lirkutteli,
tekeytyen ystäväksi:
- Punahilkka, terve, terve, mistäs tyttö on tulossa,
taikka minnekä menossa hienossa pyhäpuvussa
aamulla ani varahin, kovin kaukana kotoa?"

- Menen mummoni mökille, se on siellä sairastunut,
vien sille vähän evästä, jospa siitä virkistyisi.

Susihukka näin kyseli, maanitteli maireasti:
- Mitäs sulla on korissa, onko herkkuja hyviä?

- Pullo maitoa, munia, sen lisäksi vehnäsiä,
niistä mummo on pitänyt.

Susihukka taas uteli huuliansa nuoleskellen:
- Sanoisitkos ystävälle, tutulle susisedälle
ja hyvälle naapurille, missä päin on mummon mökki,
onko vielä pitkä matka?

Eipä tyttö aavistanut suden aikeita pahoja,
juurta jaksaen selittireitin mummonsa mökille:
- Kosken poikki päästyäsi poikkea sivupolulle,
sitä juokse virstan verran, pian tulee punainen mökki
katveessa komean koivun, seinustalla on sireeni
koreana, kukkivana.

- Kiitos, tyttö, tiedoistasi, taidanpa minäkin käydä
sairasta piristämässä.
Anteeksi, on hieman kiire, sinä kyllä ehdit sinne,
vaikka vielä viivyttelet, heippa taas, pian tapaamme!

Susi juosta jolkotteli, metsän korpehen katosi.
Peto mietti mennessänsä:
- Tuo on oiva jälkiruoka, nyt on alkuruuan aika.

Aurinko oli jo noussut, lintuset visertelivät.
Kieloja oli kosolti polun varren kahta puolta.
Punahilkka kiinnostuikin niistä kauniista kukista,
mummoa ilahduttaisi saada kunnon kielokimppu.

Niin hän loittoni polulta edemmäksi, kauemmaksi,
muisti kyllä äidin kiellon: ei saa poiketa polulta.

Punahilkan poimiessa kukkakimppua kokohon
hukka juosta hölkötteli mummo ressukan mökille.
Sitten sinne päästyänsä se koputti tuvan ovelle,
varovasti, vaimeasti.

- Kuka siellä? mummo huusi äänellä väräjävällä.

- Punahilkka, mummon kulta, tulin tuomahan evästä:
maitoa, kananmunia, herkkujasi vehnäsiä,
olet kuulemma kipeä.

- Käännä vain kädensijasta, niin pääset sisälle sieltä
pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela, ovi kohta aukenikin.
Peto hiippaili sisälle, näki mummon sängyssänsä,
kiskoi mummolta pyjaman, sieppas siltä myssyn päästä,
ja - juttumme julmin kohta:
pisti mummon poskehensa, hotkaisi pureksimatta.











Susi mummon syötyänsä röyhtäisi tosi rumasti,
puki päällensä pyjaman ja vetäisi myssyn päähän.
Sitten se pani makuulle, kiskoi peiton korvihinsa,
näkyville jäi vain naama sekä karvaiset käpälät.

Oltuansa eksyksissä Punahilkka saapui vihdoin
sinne mummonsa mökille paljon kieloja korissa.

Punahilkka ihmetteli, kun oli ovi avoinna.
Vähän häntä jo pelotti astua mökin sisälle,
jotakin oli vinossa, hämäräkin alkoi olla.

- Hyvää päivää! tyttö huusi, vaan ei saanut vastausta,
omituista kerrassansa.
Tyttönen meni lähemmäs nähdäksensä rakkahansa.

- Mummonihan on unessa, makaa siinä myssy päässä,
näkyvissä on vain naama.
Herääpäs nyt, mummo kulta, mutta voi, voi kauheata,
kun sun silmäsi on suuret!

Kuului ääni peiton alta:
- Niillä näen sinut paremmin!

- Mutta miksi, mummo kulta, sulla on niin suuret korvat,
kovin vielä karvaisetkin?

- Jotta kuulisin paremmin, sen mitä puhelet mulle.

- Entä kuinka, mummo kulta, kätesikin on niin suuret?

- Saan sinut paremmin kiinni.

- Miksi on sinulla, mummo, suukin tullut suuremmaksi,
hampaasi pelottaviksi, teräviksi kuin sudella?

- Siten syön sinut paremmin!

Niin pisti peto kavala Punahilkan poskehensa,
nielaisi pureksimatta.
Syömisestä kylläisenä peto oikaisi petille,
kääntyi sitten kyljellensä ja alkoi kuorsata kovasti,
niin että tupa tärisi.

Se kuului pihalle saakka.
Ohi kulki metsästäjä suuri haulikko olalla.
Tämä kuuli kuorsauksen, ihmetteli itseksensä:
kyllä kuorsaakin kovasti, mummo lienee sairastunut?
Siitä siirtyikin sisälle, huomasi suden unessa
isoäidin sängyn päällä.

Hän otti olalta pyssyn ja jo tähtäsi petoa,
mutta metsämies epäili:
susi lienee syönyt mummon, hän on kai pedon mahassa.
Niin hän jätti ampumisen.
Varovasti metsästäjä veti saapasvarrestansa
mahdottoman suuret sakset.

Susi nukkui niin syvästi, ettei se mitään tajunnut
tämän maailman menosta.
Siispä saattoi metsästäjä leikata levollisena
suden suuren vatsan auki.

Pian näkyi punainen hilkka, isoäidin ompelema,
suden suolien seasta.
Punahilkka ponnisteli pimeästä piilostansa,
mummokin tuli esille.
Niin pelastuivat molemmat vahingoittumattomina
kauhealta kuolemalta.

Tyttö haukkoi henkeänsä, yhä vieläkin vapisi,
säikähtyneenä selitti:
- Kyllä mua pelotti olla ahtaassa suden mahassa,
luulin loppuni tulevan.

Sitten kiltti metsästäjä haki suuria kiviä,
jykeviä järkäleitä, sulloi ne suden sisälle,
tämän vielä nukkuessa.
Kun sitten susi heräsi siitä pitkästä unesta,
se pyrki heti pakohon nähdessänsä metsästäjän
ja tämän kädessä pyssyn.

Vaan ei oikein onnistunut pedon pötkiä pakohon:
kompastui mahansa kanssa, täynnä raskaita kiviä,
ja kaatui kuolleena kedolle.

Kaikki kolme riemuitsivat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, metsästäjä, sai sudesta nahkaturkin,
mummo sai munat ja maidon sekä vielä vehnäsiä.

Punahilkka ehkä heistä oli kaikista iloisin:
hän sai mummonsa takaisin paha tautikin parani.

Myös oli tämä tapaus mummon kullalle opiksi:
Aikuista tulee totella, eikä poiketa polulta,
vieraita pitää varoa, ei olla liian luottavainen.
Elämässä on hyvyyttä, mutta paljon myös pahuutta.

(Ks. seuraava runo: Puhahilkka eteläpohjalaisella murteella)

Punahilkka kalevalakielisenä (eteläpohjalainen murre)

Punahilkka-satu eteläpohjalaisella (Härmänmaa) murteella

Oli kerram piäni flikka, nimeltä Punahilakku.
Jokahinen siitä tykkäs, sitä kaipaali eniten
isuäitee, jo vanaha, henkilaita, heiveröönen.

Kyllä kans Punahilakku tykkäs palio mummustansa,
joka oli lahajoottanu punaasen hilakun sille,
toresta korian huivin, siliän silikkiliinan.

Sitä flikka kantoo sitten koreella kiharoollansa
päiväp pitkät, illoollakin.
Siitä se nimensäs saikin: se oli Punahilakku.

Sitten kerran syyskesällä, aamulla kovav varahin,
äitee sai ikäväv viästin, notta mummu on kipiä,
se oli kylymettyny, makaa kuumettaurihnansa
yksin siälä sängyhnänsä.

Äitee tyttären heräätti sikiästä yäunesta,
pikkuusellen näin seliitti:

- Kuules nyp Punahilakku, lähtisikkös mummulahan.
Se on kuulemma kipiä, yksistänsä flunssan kouris
tutajaa vaam peiton alla.

Mull om mummullen evästä, nisupullia palio,
siinä on kanammunia, lisäksi krapia kropsu,
pottu maitua föliys, äläkä sitä särie,
muutoon ei isu parane.
Evähäp panin korihin.

Sanok kans isullen sitten lämpöösiä tervyysiä
meiltä päin, kotoväjeltä, ja pikaasta paranemista!
Tuata juntua kulie, älä poikkiap poluulta,
pysyv vaan tutuulla teillä, niin kun sä oop pruukannukkin.
Älä rupiat toimittelhon kellekkään ihimisille,
varsinkaan ei viarahille.”

Flikka innostunehena tormootti heti pihallen
ohojehet miälehnänsä.
Se lähti iloosim miälin isuäiteensäm mökille,
tanssahrellen, tepsutellen muhkuraasta mettätiätä.
Olikin kulukemista; mummum mökkihän sijaatti
syriääsellä larvamaalla, mettätaipalhen takana.

Vaikk oli hämärä viälä, flikkaa ei peliättäny,
olihaj juntu aika tuttu, kaikki puut, kivet ja kannot,
eläämekkin ystäviä.

Joku liikahti lepikos, musta häntä vaav vilahti.
Susihukka kyttäs siälä tämän aamun einestänsä,
virnisteli viakkahasti, nualeskeli huuliansa,
miälin kiälin toimitteli, tekeentyen tuttavaksi,
ja hyväksi ystäväksi.

- Tervehrys, Punahilakku, mitäs kuuluu krannin flikka?
Hyvä notta rookasimma, mihkäs sä meet näiv varahin,
melekeen om pimiä viälä?

- Mä meem mummuni mökillen, se on aika heikos kunnos,
viän sillev vähän evästä, jos se vaikka virkuaaskin.

Susi höylisti hövääten kautta rantaan nuan kyseli:
- Mitäs sulla on korihnas, onko herkkuja hyviä?

- Pottu maitua, munia, nisupullia palio
ja yksi krapia kropsu.
Niistä on isu ikänsä tykännyn niir raavahasti.

Susihukka taas uteli huuliansan nualeskellen,
pitkää kiältänsäl lipoen:
- Sanoosikkos ystävällen, tutullen susiserällen,
toiskam poijallen hyvällen, mihinä om mummum mökki,
onko viälä pitkä matka?"

Eipä flikka aavistanu suren aikeeta pahoja,
juurta jaksaan se seliitti mutkat mummunsam mökille:
- Kun pääsek koskesta ohitte, poikkias sivupoluulle,
sitä juaksev virstav verran, pian tuloo punaanem mökki
kalavhes komian koivun, klasin alla on sireeni
koriana, kukkivana.

- Ohojehet oli hyviä, nyt om mullen tiä selevä,
oot hyvä seliittämähän, tairampa minäkim mennä
mummus tyäk kyläälemähän, voi se siitä friskaantua.
Tuli kiirus, anteheksi, sä kerkiäk kyllä sinne,
vaikka viälä viivyttelet, rookatahan sitten, heippa!

Susi juasta jolokotteli, katos kohta kuusikkohon.
Peto miättii mennehnänsä:
- Makia jäläkiruaka, este on alakuruaka.

Aurinko oli jo noussu, linnut jo aloottelivat
koko päivän konserttia.
Kialoja oli kosolti, junnuv viäret aivan täynnä.
Punahilakku kiinnostuukin koreesta keväkkukista,
ilahruttaas mummuakin saarak kunnon kukkapuska.

Niin se poukkooli poluulta eremmäksi, kauvemmaksi,
muisti kyllä äireen kiallon: älä poikkiap poluulta.

Kun se siinä koukkii, noukkii, niitä kukkia kokohon
hukka se hölökötteli mummu ressukam mökille.
Pian sinnep päästyänsä se koputti tuvan ovellen,
hitahasti, hillitysti.

- Kuka siälä?" isu huuti vaimialla äänellänsä.

- Vaam piäni Punahilakku, lastellapsistas parahin,
tulin tuamahan evästä: maitua, kanammunia,
pehemoosia nisuja, vähäv viälä lämpöösiä,
ja om mulla kropsuakin, ookko kuinkakin kipiä?

- Oom mä aika huanos kunnos, väännäv vaan ovenkrivasta,
niim pääset sisälles siältä pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela,

narahtaan ovi jo aukes,
peto pääsi porstuahan,

ja siitä tupahan asti,
näki mummun sängyhnänsä,

päällänsäk kaharet fällyt,
kiskoo mummulta pyjaman,

siappas siltä myssym päästä ja
– jutuj julumin kohta:

pisti mummum poskehensa,
nialaasi puraasemata.

Susi mummun syätyänsä kariaasi kauhiasti,
puki päällensäp pyjaman, myssynkin syvällep päähän.
Sitten se pani makuullen, veti fällyk korvihinsa,
näkyvihij jäi vaan naama.

Näliihnänsäj ja väsyksis Punahilakku saapuu sitten
isuäiteensäm mökille föliyhnänsäk kukkapuska.
S’oli eksynyv välillä, kun oli poikennup poluulta.

Flikka niin ihimetteli, kun oli ovi avoonna,
melekeen seliällänsä, ja vähäm peliättikin
astuam mökin sisälle, nyt oli vinos jotakin,
hämäräkin alakas olla.

- Hyvää päivää! flikka huuti, vaan ei saanuv vastausta.
Omituusta, kummallista.
Sitten hiipii jo likemmäs isuäireen nähräksensä.
- Uneshan tua taitaa olla, kun se kuarsaa niin kovasti,
myssy pääs ja fällyk korvis, vähän naamaa on näkyvis.
- Herääppäs ny, mummu kulta, voi kauhiaa, kun silimäs
om palio suurentunu!

Kuuluu ääni fällyn alta:
- Näjen niillä sum paremmin!

- Minkähäj jukelin tähre, sulla on niin pitkäk korvat,
kovav viälä karvaasekkin?

- Notta kuulisim paremmin, mitä sä höpäjät mullen.

- Entäs kuinka, mummo kulta, sullon niin isook kärekkin?

- Nopiammin saan sun kiinni.

- Mutta voi voi, minkä tähre suus on tullus suuremmaksi,
hampahaskin hirviäksi, teräviksi kun surella?

- Mä voin syäräs sum paremmin!

Niim pisti peto katala Punahilakum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Syämisestä kyllääsenä peto röyhtääsi rumasti,
sitten oikaasi petillen ja kääntyy kyliellensä,
alakas kuarsatak kovasti, niij jotta tupa täräji.

Se kuuluu pihallen asti.
Meni tiällä mettästäjä suuri haulikko olaalla.
Miäs kuulikin kuarsauksen, ihimetteli itteksensä:
Kyllä hornaa hirviästi, se on tainnus sairastua.

Kun se miäs meni sisälle, se huomas surem makaavan
isuäireen sängym päällä, peittona kaharet fällyt.

Se otti olaalta pyssyn, osootteli jo petua,
mutta mettämiäs epääli: susi on tainnus syäräm mummun,
se löytyy surem mahasta.
Niim miäs jätti ampumisen.
Varovasti mettästäjä veti saapahvarrestansa
mahrottoman suuret sakset.

Susi nukkuu niin syvästi, nottei se sitä tajunnu,
mitä siinä häärättihin.
Niimpä saattoo mettästäjä leikatal levollisena
suren suurev vattan auki.

Pian näkyy punaanen huivi, isuäireen ompelema,
suren sualien seasta.
Punahilakku ponnisteli pimiästä piilostansa,
siältä paikasta pahasta, mummukin tuli framillen
koko lailla friskis kunnos.

Niin pelastuuvat molemmat vahingoottumattomina
kauhialta kualemalta.

Flikka haukkoo henkiänsä, yhä viäläkiv vavaaten,
henkihiäveris seliitti:
- Kyllä mua peliättikin, ahtahas mahas oleelu,
luulin kohta kualevani.

Sitten kiltti mettästäjä kantoo kauheeta kiviä,
jykeviä järkäleetä, sulloo ne suren sisällen,
kun se nukkuu kaikes rauhas.

Kun susi heräs unesta, se pyrkii heti pakohon
nähresnänsäm mettästäjän ja tämän olaalla pyssyn.

Vaan ei oikeen onnistunu rosvolta pakohol lähtö:
kompastuu omaam mahaansa, jok’ oli kiviä täynnä,
jykeviä järkäleetä.
Siihen kaatuu kuallehena kerollen ketarap pystys.

Kaikki kolome riamastuuvat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, mettästäjä, sai suresta nahkaturkin,
mummu sai munat ja mairon, nisupullia palio,
kropsuakin kaupam päälle.

Mutta se Punahilakku oli kaikista iloosin:
flikka sai isun takaasin, ja sen tautikim parani.

Olihan tämä retuutti mummun kullallen opiksi:
Aikuusta tuloo totella, eikä poiketap poluulta,
viarasta pitää varua, ei ollal liika luottavaanen.

©Aulis Rintala

Joutuukohan mies tilille?

Maailman finanssikriisi sai alun Amerikasta,
joka hassasi varansa sotimalla siellä täällä,
aavain merten tuolla puolen.

Yhdysvaltain Yrjö Puska, terrorismin torjunnassa,
harhaisissa houreissansa, taalat kansalta kadotti
sekavissa seikkailuissa.
Siitä syntyi ja sikisi, siitä vyöryi ja virisi,
lama myöskin muihin maihin.

Joutuukohan mies tilille järjettomistä teoista?
kysyvät petetyt jenkit, samoin kansa kyykytetty
kaikkialla maailmassa.