Hiidenkiven päätoimittajan lehtimiesmoraalista

HIIDENKIVI-LEHDEN SUHTAUTUMISESTA RUNOHARRASTUKSEEMME

Hiidenkiven etusivulta: ”Lehdessä on artikkeleita ja uutisia Suomen historiasta ja nykypäivästä sekä suomen kielestä ja kirjallisuudesta.”

SKS (Wikipedia): "Seuran tarkoituksena on harjoittaa ja edistää suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön – erityisesti kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen - tallentamista, tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä."

Itse olen pyrkinyt tekemään tunnetuksi Kalevalaa ja tutkimaan sen kieltä, jota voi käyttää sujuvasti tänäkin päivänä. Mutta tälläkään harrastusalalla "ei ole matkoa hyveä, ei aivan pahintakana: yks' on juoni juostaksesi - naisten neulojen neniä, tuosta toinen käyäksesi - miehen miekan tutkaimia, kolmas koikutellaksesi - uron tapparan teriä." (Väinämöisen matka Vipuselle)

Hiidenkivi-lehti (jonka julkaisija on mm. SKS) jatkaa tylyä tyyliänsä runokielen viljelyn suhteen, onpa toimituksen antipaattisesta asenteesta alkanut muodostua jo kalevalakielisen runoharrastuksemme eräänlainen tulppa, minkä seuramme jäsenetkin ovat panneet merkille. (Ks. toisaallakin tällä sivustolla Hiidenkiven suhtautumisesta.)

Lehdessä ei käsitellä lainkaan kansalliseepoksemme metrisiä ilmaisukeinoja, ja suorastaan kiellettyjä näyttävät olevan viittauksetkin kalevalakielen nykyharrastukseen. Yleensäkin lehti voisi laskeutua norsunluutornistaan ja lähentyä tavallista kansaa. Lehti voisi järjestää kalevalamittaisen runon kirjoituskilpailuja ja siinä voisi olla kalevalakielinen runopalsta, johon halukkaat voisivat lähettää säkeitään. Lehden nykyinen taloustilannekin voisi kohentua tilaajamäärän kasvaessa.

Lehti on totaalisesti vaiennut minun ja Harri Perälän kehittämästä Trokeemankelista, joka jo yli kymmenen vuoden ajan on opettanut menestyksellä kalevalaiselle kansallemme vanhaa runokieltämme, myös kouluissa äidinkielen tunneilla.

Lehti on vaiennut kokonaan Karusen laajasta, uraauurtavasta kalevalakielen tutkimuksesta.

Lehti ei ole noteerannut millään tavalla lajissaan maailman ainoata kirjaani Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle (v.1999), jonka käsikirjoitusta tarjosin turhaan SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarelle.

Lehti on vaiennut täysin tekemästäni maailman ensimmäistä kalevalakielisestä satukirjasta Hölmöläisten valtakunta (v. 2005).

Lehti on vaiennut tyystin Karusen jäsenen, hiljattain kuolleen inkeriläistaustaisen Risto Variksen tuotannosta. Variksen runot vetävät hyvinkin vertoja Larin Parasken runosäkeille sekä määrässä (40 000 säettä) että laadussa.

Lehti on ollut hiljaa Paavo Turakaisen ja Kyösti Kettusen ja monen muun karuselaisen runoniekan voitoista suurissa, jopa valtakunnallisissa runokisoissa. Kun Kyösti Kettunen julkaisi ensimmäisenä koko Kalevipoegin suomeksi v. 2005, lehdessä oli kirjasta aika vaikeatajuinen arvostelu, tyrmääväksi tarkoitettu? Mutta ei mitään mainintaa siitä, että vähän sen jälkeen Kettunen sai urotyöstään Kreutzwald-mitalin, jonka sitä ennen oli saanut Lennart Meri. (SKS työnsi heti "kostoksi" kirjakauppoihin uusintapainoksena Helmer Winterin tynkä-suomennoksen vuodelta 1957.)

Lehti on vaiennut totaalisesti ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta kansalliseepoksemme kalevalamittaisesta murreversiosta, kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on saanut hyvät arvostelut (mm. Tuomo Tuomi, Lassi Saressalo). Edes maninnan arvoinen ei lehdessä ole ollut Matti Lehmosen kirja Kalevala savon kielellä v. 1999 (ei kalevalamittainen), joka tekee tehokkaalla tavalla "oikeata" Kalevalaa tunnetuksi.

Onko päätoimittaja saanut tässä asiassa ohjeistuksen lehden julkaisijalta SKS:lta? Onko Karuse astunut julkeasti SKS:n tontille? Sille tontille, josta se itse ei ole pystynyt huolehtimaan. Tässähän tuntee itsensä suorastaan rikolliseksi.

LEHTI HYLKÄSI RUNOMITTA-ARTIKKELINI

Tämän luvun lopussa oleva, mielestäni täysin asiallinen kommenttini ei mahtunut lehteen, vaikka kyse olikin vain metriikasta. Keskutelua runomitasta ei sallita. Astuinko liian isoille varpaille? Päätoimittaja Pirkko Leino-Kaukiainen oli keksinyt aika oudot epäämisen (TEKO)syyt:

1) "Kirja on jo arvioitu lehdessämme (Hiidenkivi 2/2009), ja emme julkaise kahta arviota samasta kirjasta."
2) "Emme julkaise arvioita, jotka käsittelevät vain osaa kirjasta."
3) "Emme julkaise tekstejä, jotka on julkaistu jo muualla (tämä teksti mm. Ilkassa)."
4) Jo aiemmin olen saanut Leino-Kaukiaiselta ilmoituksen, että "Hiidenkivessä ei arvostella kaunokirjallisia teoksia".

Edellisen johdosta:
1) Hiidenkiven journalistisen etiikan mukaan 600-sivuisen kirjan arvosteluksi riittää siis yksi kerta, yksi totuus, se mikä sopii Hiidenkiven rikkumattomaan idylliin, vailla mitään riitasointuja.
******
2) Omituista, ettei kirjan yhtä osaa, aihekokonaisuutta, saa arvostella lainkaan. Mihin sellainen sääntö perustuu? Itse Leino-Kaukiainen kuitenkin rikkoi omaa sääntöään, kun Hiidenkivessä (5/2006) oli arvostelu Kalevala nykysuomeksi -kirjani esipuheesta, siis vain muutamasta sivusta, pienestä OSASTA. Itse kirjani sisällöstä, noin 18 000 runosäkeestä ei mainittu mitään. (Kyseinen tynkäarvostelu löytyy tältä blogisivustolta.)

3) Arvostelua ei ole julkaistu Ilkassa eikä muussakaan lehdessä.

4) Hiidenkiven nrossa 5/2006 oli siis arvostelu (vastoin päätoimittajan omaa ilmoitusta) "kaunokirjallisesta" teoksestani Kalevala nykysuomeksi (siis esipuheesta). Tyrmäävä tynkäarvostelu oli tehty yhteistyössä Karusen pitkäaikaisen häirikön, turhautuneen kadehtijan, nimimerkki Niilo Naakan kanssa. Allekirjoittajaksi oli saatu Naakan tuttu, nuori opiskelijatyttö Riikka Kiuru. Oletankin, että päätoimittaja onkin silloin ja sen jälkeenkin ollut niin lumoutunut Niilo Naakasta, että hän tässä hurmiossa on hylännyt minun asialliset kirjoitukseni. Päätoimittajalta tällainen puolueellisuus on mielestäni suuri virhe.
*****
Olisin vain halunnut herättää keskustelun runokielen nykykäytöstä, sillä mitään siihen viittaavaa en ole lehdessä aiemmin nähnyt. Ja olisihan minulle vastineenkin voinut joku tehdä, ja mahdollisesti mitätöidä väitteeni. Sana ei ole lehdessä suinkaan vapaa, vaan kaikki toisinajattelu kitketään kuten neukuissa aikanaan.

Monta vuotta SKS:n jäsenenä olleena tunnen itseni väärin kohdelluksi. Minusta päätoimittajan tehtävä on puolueettomana "tuomarina" pikemminkin yllyttää keskusteluun kuin tukahduttaa sitä. Vaikuttaisiko tällaiseen ankaraan torjuntaan sekin, että päätoimittaja, valtiotieteilijä Pirkko Leino-Kaukiaisella ei ole kielitieteen eikä kirjallisuuden alan koulutusta.

Torjunta metriikan tutkimustani, runosäkeitäni ja henkilöänikin kohtaan on niin totaalsiat, että Leino-Kaukiainen hylkäsi viime vuonna jopa folkloristiikan dosentti Lassi Saressalon laatiman arvostelun suuren suosion saaneesta kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella. Toimitus ei olisi halunnut millään ottaa vastaan edes kirjani näytekappaletta kustantajani sitä tarjotessa. Kyseessä on nimenomaan teos, joka pyrkii tekemään tunnetuksi kieltä, kirjallisuutta ja kansanperinnettä.

Tässä on jo tyrannian oireita, sillä Saressalo sattuu olemaan Hiidenkiven toisen julkaisijan eli SKS:n hallituksen jäsen, eikä sillä hyvä, vaan myös lehden toisen julkaisijan, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Arvostelu olikin liian hyvä, siksi se oli hylättävä. Katso arvostelu http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1365

Mistä tämmöinen kammo kumpuaa; enhän edes tunne päätoimittajaa?

En kuitenkaan usko, että Hiidenkiven nykyinen päätoimittaja pystyy leimaamaan koko SKS:aa kansanrunouden viholliseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Hänen toimintansa on pakko muuttua, sillä tällainen diivaileva ja pilkallinen asenne kalevalaiseen kielikulttuuriin myrkyttää ilmapiirin. Meitä runoniekkoja on sentään aika paljon. Edellisen päätoimittaja Koskelan aikana sain minäkin lehdessä mielipiteeni esille.

Näitä mielipiteitäni en suinkaan säilytä pöytälaatikossa, ja keskustelulle on onneksi foorumeita, sekä paperisia että digitaalisia. En ole siis asiani kanssa onneksi yhden lehden varassa.

***************************************************

KELVOTON, HYLÄTTY ARTIKKELI (julkaistaan myöhemmin muussa lehdessä):

Kalevalan kulttuurihistoria, toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen. SKS. Porvoo 2008.

Viime vuonna ilmestyneessä Kalevalan kulttuurihistoriassa kalevalamitta saa palstatilaa (sivulla 304) runsaan YHDEN sivun verran kirjan lähes 600 sivusta! Runomitan hämmästyttävän niukka esittely on kuin suoraan kopioitu jostain vanhasta tietosanakirjasta tai runousopista, osittain vanhentuneine termeineen (esim. murrelmasäe = nykyisin murtosäe, normaalitrokee = nyk. tasasäe), vailla aihealueen sisäistämistä. Jos sen varassa muodostaisimme käsityksen kalevalaisesta runokielestä, niin heikoilla olisimme.

Kerron määritelmä on harhaanjohtava. Artikkelissa sanotaan, että ”Ensimmäisen säkeen kaikille käsitteille, lukuun ottamatta verbejä ja partikkeleita, on toisessa säkeessä esitettävä samaa merkitsevä tai samantapainen tai sitten vastakohtainen vastine”.

Tässä on kerron perussääntö sotkettu. Asia on päinvastoin:Kertosäkeessä ei suinkaan tarvitse tuoda esille ensimmäisen säkeen (pääsäkeen, emosäkeen) kaikkia käsitteitä, vaan usein vain ensimmäisen säkeen jokin osa. Kertosäkeestä puuttuu siis usein monia pääsäkeen elementtejä, esim. substantiiveja (jotka usein ovat pääsäkeessä subjektina tai objektina):

luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria (ei siis tarvitse esittää vastinetta adverbiaalille merehen)

nousi karhu kankahalta,
petäjäisestä pesästä (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille karhu)

Emo tuossa arvelevi,
itse itkien sanovi (ei siis tarvitse esittää vastineitta subjektille emo eikä adverbiaalille tuossa)

Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat (ei siis tarvitse esittää vastinetta objektille virttä eikä subjektille tuulet)

Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille virteni)

Mutta toisaalta: Kertosäkeen jokaisella sanalla pitää olla vastineensa pääsäkeessä (tätä sääntöä kai on kirjassa tavoiteltu?)

Säkeensisäistä kertoa sivulla ei tuoda esille lainkaan, ei myöskään säerakenteiden kertoa. Moni muu runokielen tyylikeino jää kokonaan kuvailematta. Pentti Leinoltako lienee peräisin jo vanhentunut, outo tapa merkitä nousutavua plussalla (+) ja laskutavua miinuksella (-)?

Murtosäettä kuvattaessa artikkelissa mainitaan, että "yksi- ja kolmitavuiset sanat muuttavat säettä niin, että sanan pääpainollinen tavu ja mitan korko eivät satu päällekkäin". Tämä on vajavaisesti määritelty, joten pari täydennystä:

1. Varsin usein murtosäkeissä on myös 5-tavuisia sanoja: särkiä sapikkahia - lauloaksemme hyviä - aiaksiksi asettelevi. Onpa Kalevalan eräässä murtosäkeessä 7-tavuinenkin sana: pään pärisemättömäksi

2. Yksi- ja kolmitavuiset sanat eivät VÄLTTÄMÄTTÄ muuta säettä murtosäkeeksi, vaan aika usein se säilyy tasasäkeenä:

Olipa impi ilman tyttö - Lähe nyt kanssa laulamahan - Ei ole tammi kasvanunna - Minua on vyötty miehen vyöllä - Et ollut suuri etkä pieni - Melatar on mielivaimo - Koirat ei ne koissa maanne - Kovin äijä kun on kolme - Itse en nyt tieäkänä - Kamala on kaksi naista

Alkusointukin esitellään vajavaisesti eikä muusta äänneharmoniasta mainita mitään.

Huomiotta vaille jää myös, että Lönnrotin Kalevalassa, jonka pohjalta mitan nykyinen normisto on luotu (vrt. mm. Matti Kuusi), ei mikään säe pääty pitkään vokaaliin.

Yhdeksäntavuisen säkeen mahdollisuuksia runokielen tyylikeinona (jota meillä Karusessa on paljonkin pohdittu) ei tuotu esiin lainkaan.

Kun on kyse historiateoksesta, olisi ollut paikallaan katsaus kalevalakielen parituhatvuotiseen kehityshistoriaan. Siitäkin on olemassa tutkimusaineistoa.

Vähän vertailua:
En tiennytkään, että laittomana lakkautettu Lotta Svärd -järjestö on Kalevalan kulttuurihistoriassa niin keskeinen, että se saa palstatilaa lähes kaksitoista sivua, kalevalamitta siis vähän toista sivua. Eikö ikivanha kalevalakieli kuulukaan kalevalaiseen kulttuuriin?

Miksi kirjaan ei tilattu Kalevalaisen Runokielen Seurasta laajempaa ja asiantuntevampaaa runomitta-artikkelia? Karusen parissa jo kymmenen vuoden ajan suoritettu, Kalevalaan perustuva runomitan tutkimus, samoin kuin laaja runotuotantomme on ohitettu tyystin. Sivun marginaalissa mainitaan kyllä (tarkoituksella?) jokin, ainakin minulle tuntematon: Karjalaisen Runokielen Seura.

Kirjan alussa mainitaan, että teos on SKS:n nimeämien "asiantuntijoiden tarkastama". Olisi mielenkiintoista tietää, kuka kyseisen luvun on tarkastanut.

Artikkelissa sanotaan epämääräisen arvoituksellisesti, että "mitasta voi kehitellä myös yksilöllisiä muunnoksia, sitä voi uudistaa ja joskus rikkoakin". Jos SKS ja Kalevalaseura todella ovat lähteneet tälle vesityslinjalle, tämä näkemys on tuotava kyllin selvästi esille koko kalevalaiselle kansallemme. Silloinhan on yhdentekevää, millaisia ohjeita mitasta annetaan. Silloin tulee ymmärrettäväksi kyseisten tahojen nuiva suhtautuminen mielestämme arvokkaaseen kulttuuriharrastukseemme. Ja silloin näillä minun kommenteillanikaan ei ole mitään arvoa. Kiitoksia nyt kumminkin tästä yhdestä sivusta lähes 600-sivuisessa kirjassanne!

Arvostan kuitenkin korkealle kirjan toimittajia, laaja-alaisia kulttuuritoimijoita Pekka Laaksosta, Seppo Knuuttilaa ja Ulla Pielaa, joista viimeksi mainittu vastaa kyseisestä Kalevalamitta-artikkelista. Metriikan alueella Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Piela ei mielestäni ole omimmalla alueellaan, mutta se ei missään nimessä vähennä hänen ansioitaan muussa kulttuurityössä.

Pysy poissa, pyllypoika!

Seuraava lyyrinen, herkkä runo sopinee hyvin, ainakin runomitaltaan, opetusrunoksi. Siinä on kohdallaan runojalkojen rytmiset suhteet, alkusointu ja muu änneharmonia, jopa kalevalainen kerto.

Pysy poissa, pyllypoika,
parisuhdesuutelija,
kaukana minun kotoa,
mun televisiostani!

Kamala mun on katella
sitä hinttien himoa,
sitä ihme irstailua.

Miksi kaapista tulitte?
Kaappi on parahin paikka
peräpuolen pussaajalle,
peräsuolen survojalle,
peräputken penkojalle.

Pysykää poteroissanne,
kuksikaa komeroissanne!
En kaipaa erityisemmin
paskaista panemistanne,
sontaista sohimistanne.

Jos on rietas mun runoni,
rivompaa on ruudullamme,
jonka nuoretkin näkevät,
lapset vielä kasvavaiset.

Tarjotaanko seuraavaksi
eläimeensekaantumista?
Mitä mieltä on Mikael,
suuri johtaja YLESSÄ?

Samasta aiheesta:

Homoilu on "taiteessa" niin myyvää, ettei sitä haluta kieltää televisiossakaan. Turha on minunkin ehdottaa julkisen miesperäisen rakkauden suitsimista minkään lehden yleisönosastossa, ei edes kirkon lehdessä. Alla oleva hillitympi versio aiheesta sentään ilmestyi ruutuun eräällä keskutelupalstalla, nimittäin:

Tarjolla on telkkarissa
pyllypoikarakkautta,
miesperäistä penkomista.

Mitä mieltä on Mikael,
YLEN päällikkö paätevä,
onko tarjolla piankin
eläimeensekaantumista?

Seuraaville Kalevalan mahdollisille tulkitsijoille annankin rahanarvoisen vinkin: tehkää Väinämöisestä HOMO! Ottakaa esimerkkiä Katariina Lillqvistin Homo-Mannerheimista.

Kirjan menekki olisi taattu. Ja eikö sillä Väinämöisella ollutkin vähän niitä elkeitä! Aina vain pelehti miesten kanssa; Ainoakin tavoitteli aika veltosti, lähti pakoon Pohjan akkaa ja Pohjolan tyttäriä, ja kosikin heitä vain muodon vuoksi, koska Ilmarinenkin kosi.

********************************************
Miesperäistä penkomista voi nähdä esim. kolmiosaisessa sarjassa Luvaton leikki 27.3.,4.4. ja 11.4. parhaaseen katseluaikaan eli klo 22 - 23. Näin se menee:
Vedetään valkoista huumetta kumpaankin sieraimeen oikein hartaasti, moneen kertaan, sitten lähdetään homobaariin ja isketään sieltä homo. Sitten mennään jommankumman kotiin. Jos ei kummankaan kotiin pääse, paneskellaan puistossa. Sitä ennen kuitenkin levitetään liukuvoidetta taskusta löytyvästä putkilosta. Välillä tietenkin keskustellaan, mutta kupletin pääjuoni on tuollainen. Siis ikään kuin opetuselokuva, nuorten parhaaseen katseluaikaan klo 22 - 23.

Homous on myös tuottavaa bisnestä kautta läntisen maailman, ravintoloilllekin. Tampereellakin on pyllypoikien julkinen yökerho, jossa on ns. "pimeä huone", panohuone (Aamulehti 11.4.09). Heteroseksin harrastaminen siellä on kielletty.

Mainittakoon, että en ole uskovainen enkä homoutta, kunhan se tapahtuu "kaapissa".

Kivääriä kiivahampi - tehokkaampi tykkiäkin!

Kalevalamittaisella yhteiskuntarunolla on vankka perinne: jo 1800-luvun ns. rahvaan runoniekat eli talonpoikaisrunoilijat ottivat terävästi kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, tosin enemmän tai vähemmän
ontuvalla runomitallaan. He myös tekivät usein pilkka- tai ylistysrunoja merkkihenkilöistä, kuten kirkonmiehistä ja ninismiehistä. Rautalammilla Savossa vaikutti 1800-luvun alkuopuolella kolmekin
kilpailevaa runoniekkaa: Paavo Korhonen, Pentti Lyytinen ja Juhana Ihalainen. Heistä Korhonen, “Vihta-Paavoksi” kutsuttu, lienee kuuluisin rahvaanrunoilija; ja itse Elias Lönnrot julkaisikin häneltä viisikymmentä runoa. (Korhosen elämää viinapiruineen kuvaa Jouni Tossavainen kirjassaan Vihtapaavo. Like –99.)

Miesten luokse mentiin maksua vastaan teettämään pilkkarunoja virkamiehistä, jotka olivat tehneet vääryyttä kansaa kohtaan. Usein maksuksi kelpasi nestemäinen jumalanvilja. Runopyyntöjä tuli vieraistakin pitäjistä, esim. Maaningalta. Matti Lehmonen, Kalevalan savontaja, jatkaa nykyisin ansiokkaasti rautalammilaista kalevalaista runoperinnettä.

Oman blogisivuni lisäksi myös Kalevalaisen Runokielen Seuran (http://www.karuse.info/) sivuille on kerääntynyt runsaan kymmenen vuoden aikana paljon ns. osallistuvia runoja. Tietäisivätpä mainosmiehet, poliitikot ja papitkin, mikä mahtava ase on kalevalainen säe! Se on ”kivääriä kiivahampi – tehokkaampi tykkiäkin!

Suomen suurin runoniekka, Elias Lönnrot?

Tutkija Eino Kiuru toteaa Hiidenkivessä (1/2009), ettei Kalevala olekaan puhtaasti kansan suusta kerättyjen muinaisten runojen kokoelma eli kansaneepos. Kiuru arvelee, että se on suurelta osin Lönnrotin runoilema kirja, jopa juonikin on hänen omansa. Lönnrot olisi Kiurun mukaan käyttänyt Kalevalassaan vain viitisen prosenttia kansanrunojen säkeitä. Tämän torjuu ehdottomasti Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela (Hiidenkivi 2!2009). Hän vetoaa tutkija Väinö Kaukosen selvityksiin, joiden mukaan Lönnrot sepitti Kalevalaansa vain harvoja säkeitä.

Mene ja tiedä. Mutta kun vertaa SKVR:n sivuilla olevilta maineikkaimmilta runolaulajilta kuten Juhana Kainulaiselta, Ontrei Maliselta, Vaassila Kieleväiseltä, Martiska Karjalaiselta, Arhippa Perttuselta muistiin merkittyjä runosäkeitä (löytyvät myös internetistä) Kalevalan säkeisiin, tuntuu että Lönnrot on sormeillut lähes jokaista alkuperäistä säettä, jos ei muuten niin ainakin muoto-opillisesti ja runomitallisesti. Esim. Malisen, ehkä tärkeimmän laulajan, runomitta on kovin alkeellista, Perttusen taas vähän parempaa.

Itse uskonkin, että Lönnrot laati Kalevalansa täysin mielensä (mielikuvituksensa) mukaan valtavan aineiston pohjalta. Omien sanojensa mukaa hän olisi voinut niiden pohjalta laatia ”seitsemän kappaletta Kalevaloja, kaikki erilaisia”. Vaatimattomana hän ei kuitenkaan pannut nimeään alle mihinkään Kalevalaansa.

Itse pidän Lönnrotia parhaana runoniekkana. Hän ensimmäisenä oivalsi kiteyttää kielikoodin idean, ja pystyi muovaamaan saamastaan aineistosta millaisen säkeen halusi. Varsin usein hän sieppasi säkeen omasta päästään.

Kalevala-juhlinnan kritiikkiin on aihettakin (Ilkka 13.3,09)

Yhdyn Kalevala-juhlinnan kritiikkiin, jota Kalevalaseuran puheenjohtaja Seppo Knuuttila (11.3.) oli havainnut. On hyvä, että Kalevalaa tuodaan esille kaikin keinoin. Mutta hämmästelen, että eepostamme juhlitaan jälleen, ikään kuin se olisi jokin kuva- ja säveltaiteen hedelmä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteellinen tuotos, jää pahasti juhlista paitsi.

Eepoksemme pihvi, ainutlaatuinen kalevalainen runokieli, saa vain runsaan yhden sivun verran palstatilaa Kalevalaseuran tuoreessa jättiteoksessa, lähes 600-sivuisessa Kalevalan kulttuurihistoriassa!

Knuuttilan mukaan kaikki kaksikymmentä kuva- ja säveltaiteilijaa rupesivat halukkaasti tekemään Taiteilijoiden Kalevalaa - työtä saadakseen. Lehtitietojen perusteella monet noista taiteilijoista ottivat Kalevalan käteensä ensimmäistä kertaa. Onko sellaisilla tilaustaiteilijoilla aitoa annettavaa?

Mitä laajempi kaupallinen taideteollisuus Kalevalan ympärillä pyörii, sitä vähemmän itse kirjaa luetaan. Omasta puolestani olen yrittänyt tehdä vierasmurteista Kalevalaa tunnetuksi tekemällä siitä runomuotoiset helppolukuiset versiot nykysuomeksi ja eteläpohjalaisella murteella.

Kalevalaseura samoin kuin SKS:kin pyrkivät lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eivätkä mitenkään edistä sen nykykäyttöä. Mitään kielellistä estettä mitan käytölle ei ole. Sen todistavat seuramme sivuston kymmenettuhannet säkeet. Knuuttilan jos kenenkään luulisi ymmärtävän ikivanhan kielikoodin arvon; onhan hän niitä harvoja kalevalakielentaitoisia korkeakouluopettajia maassamme; lähettänyt monena vuonna Joensuusta opiskelijoidensa runoja seuramme kotisivuille. Niistä kiitos.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura ry:n perustaja, kunniapuheenjohtaja

Kotoutumisapua uussuomalaisille (Aamulehti 10.3.09)

Tosiasia on, että maahamme muuttaa yhä enenevässä määrin pysyvästi asumaan ulkomaalaisia, joita voitaisiin paremman ilmaisun puutteessa alettu nimittää uussuomalaisiksi. Heidän mahdollinen syrjäytymisensä ei ole kenenkään etu, joten heidän kotoutumisensa on tärkeää.

Kotoutumisohjaus voisi olla yhdistyspohjaista vapaaehtoistyötä, mallina vaikkapa Mummon kammarin toiminta. Uskoisin, että valveutuneiden eläkeläisten parista löytyisi vapaaehtoisia tähänkin harrastukseen.

Tärkein asia kotoutuksessa on ilman muuta suomen kielen harjoittelu arkitilanteissa. Pitkäkestoinen kahdenkeskinen kommunikointi uussuomalaisen kanssa on monin verroin tehokkaampaa kielenopiskelua kuin kursseilla käyminen ja tulee yhteiskunnallekin edulliseksi.

Sitä paitsi teoreettinen ryhmäopetus ei kaikille uussuomalaisille sovi, usein alkeiskoulutuksen puuttumisen vuoksi. ”Seuralaisen” ei kuitenkaan tarvitse olla kielenopettaja, mutta esim. englannin taito ei ole pahitteeksi. Kielen lisäksi seuralainen perehdyttää tulokasta muutenkin suomalaiseen elämänmenoon.

Kaavailemani uussuomalaisten kotoutumisapu on mielestäni ainakin yhtä tärkeätä kuin esim. hädässä olevien kissojen auttamistyö.

Aulis Rintala

Onko Karuse perustettu liian myöhään?

Jossittelu ei johda mihinkään, mutta tekee mieli kysyä, onko Kalevalaisen Runokielen Seura perustettu liian myöhään? 1900-luvun loppupuolella tällainen seura olis saanut henkistä tukea ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiivijäseneltä, kalevalakielen tuntijalta, akateemikko Matti Kuuselta.

Nykyäänhän tuon seuran taholta tarjotaan harrastuksemme tueksi vain kylmää kättä, jos sitäkään. Onkohan verovaroin toimivassa suuressa laitoksessa yhtään kalevalakielen taitoista?

Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tätä ohjetta KaRuSe yrittää sinnikkäästi noudattaa, vaikka seura saakin yhteiskunnan tukea saman verran kuin Huussiseura ry eli 200 euroa vuodessa.

Raittiuskin on nyt päivitetty (Ilkka-lehti 30.3.09)

Sanalla raittius ei ole enää pitkään aikaan ollut entistä positiivista merkitystään; se ei ole enää ”siistiä”. Raittiuskin on päivitetty. Varsin usein se on alkoholiin ystävällisesti suhtautuvien toimittajien vitsailun kohde.

Viitaten Matti Vanhasen ja Lauri Ihalaisen eläkeikäkiistaan eräs Aamulehden kolumnisti kirjoitti 7.3.09 raittiutta irvaillen otsikokseen: ”Raittiiden kirvesmiesten kiista sotkee koko maan asiat”. Tästä tuleekin mieleeni kysyä, että juovuksissako päätökset pitäisi tehdä, nnin kuin Breznevin aikaan, ja että pysyyyköhän kirves toimittajien käsissä.

125 vuottaan juhlivan Tampereen Raittiusseuran varapuheenjohtaja ja Raittiusseurasäätiön puheenjohtaja - jääköön nimi mainitsematta - sanoi Aamulehden haastattelussa 19.3.09, että hän kuuluu siihen ryhmään, joka käyttää alkoholia ”hauskasti ja hallitusti” ja että ”kohtuukäyttö ei aiheuta terveydellistä ja taloudellista haittaa”.

Ole siinä sitten raittiina. Nykyään ei enää kouluissakaan puhuta raittiuskavatuksesta, vaan päihdekasvatuksesta!

Entä mitä meidän puhdassydämisten pitäisi ajatella raittiudesta, meidän , jotka saimme muinoin palkintoja raittiuskilpakirjoituksissa - paheksumalla Turmiolan Tommia?

http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=411839

Mikä maa, mikä valuutta?

Eräs maa Lähi-idässä on omasta mielestänsä
naapureitansa parempi, jumalan valittu kansa,
kirkonkin kuvitelmissa:
maa siunattu, maa luvattu.

Amerikan dollareilla, jenkkien asetuella,
jumalan valittu kansa ammuskeli ohjuksilla,
naapureitansa tulitti.

Vuosikymmenten kulussa Beirutin pahoin pilasi,
teurasti, teki tuhoa, miehitti Libanonia,
ja Golanin kukkuloita, Länsirannan raunioitti,
saartoi Gaazan kaistaletta, ihmisleiriä tykitti
ilmasta, mereltä maasta.

Papit puolesta puhuvat, kappalaiset kiittelevät,
ja rukoilevat rovastit.

Mikä maa, mikä valuutta?

Kansakin voisi juhlia Kalevalaamme (Savon Sanomat 9.4.09)

Kalevalan 160-vuotisjuhlia vietetään taas näyttävästi, ikään kuin kirja olisi jokin kuva- tai säveltaiteen tuote. Veronmaksajain rahoilla tilattiin teoksia 20 nykytaiteilijalta, joista monet ottavat eepoksen vasta ensi kertaa käteensä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteen hedelmä, varsinkin sen ainutlaatuinen runokieli, jää huomiota vaille.

Ensi vuonna vuoden 1835 Kalevala täyttää 175 vuotta. Ehdotan, että silloin kalevalainen kansamme juhlisi itse eeposta. Järjestettäisiin kalevalamittaisen runon kilpailu, esim. siitä, kuka kertoisi kauneimmalla nykysuomella parhaita kohtia Kalevalasta. Kuka kertoisi soljuvimmin Punahilkka-sadun vanhalla runomitalla. Kuka tekisi parhaan "arkkiveisun" jostain ajankohtaisesta aiheesta. Nykykielikin nimittäin suostuu mainiosti runomitan raameihin.

Runomitan opettamisessa auttaa auliisti epäkaupallinen yhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura (Karuse), jonka sivustolla toimii myös maailman ainoa säkeidentarkastusohjelma Trokeemankeli.

Innostus ilmaisuun vuosituhantisella kielikoodilla on valtava. Tiedän sen kokemuksesta: Jokin vuosi sitten seuramme järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa samantapaisen kilpailun, johon runosäkeitä lähetettiin monen Kalevalan verran. Runoilevan kansamme suuret joukot voisivat siis tällä tavalla juhlistaa kansalliseepostamme - eikä tule kalliiksi.

Aulis Rintala Karusen perustaja, kunniapuheenjohtaja

SKS hylkii kalevalakielen nykykäyttöä + vastine + vastine

LUE KOKO TÄHÄNASTINEN KESKUSTELU:

Aulis Rintala: Parnasso-lehti nro 4 (28.8.08)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin kansanrunojen lumoissa. Runoniekka Lönnrot kiteytti muinaisrunojemme metrisen idean ja antoi tarkat ohjeet suomalaisesta mitasta, jota Kalevalan ilmestymisen jälkeen alettiin nimittää kalevalamitaksi. Nykyinen SKS pyrkii lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eikä mitenkään edistä sen nykykäyttöä – pikemminkin päinvastoin.

Katsooko SKS, että kalevalakielen käyttö maassamme loppui kuin seinään, Larin Parasken runoihin tai taiderunouden puolella Leinon Helkavirsiin? Mitään kielellisiä esteitä tuon ainutlaatuisen runomitan nykykäytöllehän ei ole. Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (v. 1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tuota toivomusta on pyrkinyt toteuttamaan Kalevalan juhlavuonna 1999 perustamani Kalevalaisen Runokielen Seura ”Trokeemankeleineen”. Tasokkaita nykyrunoja on kertynyt seuran sivustolle jo monen Kalevalan verran. Kun samana Kalevalan juhlavuonna suurin toivein tarjosin Kalevalamitan oppaani käsikirjoitusta SKS:n kustannusjohtajalle, hän torjui sen tekosyyllä, että ”emme julkaise kaunokirjallista tekstiä”. Olihan oppaassani tosiaan malliksi omia runojani kalevalamitan nykykäytöstä.

Sittemmin opas on saanut laajan menekin maailman ainoana alan oppikirjana. Myös myöhemmin SKS:lle tarjotut nykyajan kansanrunot on kustannusosastolla systemaattisesti torjuttu, esim. eniten kalevalamittaisia runoja maailmassa (lähes 40 000 säettä) kirjoittaneen Risto Variksen käsikirjoitukset, jotka onneksi sittemmin ilmestyivät omakustanteina, ja onpa tämän inkeriläistaustaisen, ”miespuolisen Larin Parasken” tuotantoa luettavissa internetissäkin.

SKS:n jäsenlehdessä Hiidenkivessä tämän vuosituhannen kalevalakieliset julkaisut on kuitattu vaikenemalla, mikä on tunnetusti kritiikin julmin muoto. Tosin lehdessä oli ”arvostelu” toissa vuonna ilmestyneen Kalevala nykysuomeksi –kirjani esipuheesta, mutta itse runoja ei käsitelty lainkaan. Oliko tällainen torso, tympeäntuntuinen arvostelu tarkoitushakuinen?Kansanrunon harrastus on Hiidenkiven toimitukselle niin outo asia, että se ei millään olisi tahtonut ottaa edes näytekappaletta tänä vuonna ilmestyneestä kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio.

Antipatia huipentui siihen, että kun fil. tri, folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo lähetti hiljakkoin Hiidenkiveen arvosteluni kyseisestä kirjasta, toimitus ilmoitti, ettei sitä julkaista. Kaiken kaikkiaan kyseisessä, verovaroin toimivassa, yli sadan virkamiehen kulttuuri-instituutiossa ei juuri viisari värähdä, kun puhutaan kalevalaisen runokielen elvyttämisestä ja vaalimisesta. Unohtuuko taas ensi vuonnakin, Kalevalan 160-vuotisjuhlissa, eepoksen pihvi, muinaisrunojemme erikoislaatuinen kielikoodi, jonka varassa kansalliseepoksemme toimii? Haloo, kansanrunousarkisto ja Lauri Harvilahti!

On kulttuurinen häpeä, että vuosituhantisen runokielen säilymisestä joutuu vastaamaan pieni kulttuuriyhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura, joka saa yhteiskunnan tukea (Tampereen kaupunki) saman verran kuin Käymäläseura Huussi ry, eli 200 euroa vuodessa.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura
ent. puheenjohtaja, SKS:n jäsen

********************************

Post scriptum:

Tarjosin yllä olevaa kirjoitusta Hiidenkivi-lehteen, mutta päätoimittaja hylkäsi sen.
Katso Hiidenkiven hylkäämä Lassi Saressalon arvostelu kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=50&vps=25&arvostelu=1365
________________________________________________
Vastine edelliseen Parnasso-kirjoitukseeni (5/ 2008):

SKS tutkii ja julkaisee Kalevalaa yhä

On hyvä, että voimme näin julkisesti kertoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta Aulis Rintalalle (lukijakirje Parnassossa 4/2008) ja muille Parnasson lukijoille.
SKKS:aa ei perustettu yksinomaan "kansanrunouden lumoissa", vaikka SKS:n julkaisemat Kalevalat ovatkin julkaisuistamme tunnetuimpia. SKS perustettiin 1831. Elias Lönnrot kirjoitti perustamiskokouksen päytäkirjassa 16.2.1831: "Synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjalsiin menoihin." Tätä tavoitetta SKS lähti toteuttamaan varsin käytännöllisesti kehittämällä uudissanoja, toimittamalla sanakirjoja, keräämällä kansanperinnettä, julkaisemalla käännöskirjallisuutta, esimerkiksi Shakespearen teoksia, ja nopeasti myös suomenkielistä kirjallisuutta, muun muassa Kalevalan 2835, Kantelettaren 1840 ja A. Kiven Seitsemän veljestä 1870.

SKS ei ole museo. Sen arkistojen kokelmat muodostavat tutkimuslaitoksen ytimen, jossa aineistoja normaalin aineistonhoidon lisäksi koko ajan muokataan ja tutkitaan, jotta ne palvelisivat paremmin asiakkaita, tutkijoita, opiskelijoita ja harrastajia.
Yksi esimerkki. 1900-luvun puoliväliin mennessä SKS julkaisi Suomen Kansan Vanhat Runot, kalevalamittaisen runouden 34-osaisen teossarjan. 2000-luvulla painettu aineisto on saatettu sähköiseen muotoon ja vuodesta 2006 SKVR-tietokantaa on voinut käyttää vapaasti SKS:n www-sivuilta www.finlit.fi/sksvr.

Sekä teossarja että tietokanta ovat kalevalaisen runouden tutkijan ja harrastajan perusaineisto, joka mahdollistaa muun muassa muun muassa runomitan tutkimisen.

Mutta SKS ei kerää ja tutki ainoastaan Kalevalaa ja kalevalaista perinnettä. "Iskelmä on nykyajan kansanlaulu", julisti Rintalankin siteeraama Matti Kuusi virkaanastujaisesitelmässään 1959. Kuusi kiteyttää tässä hyvin kulttuurin muutoksen. Kalevalaisen ja talonpoikaisen kulttuurin lisäksi kulttuuriperintömme muodostuu 2000-luvulla myös kaupunkikulttuurista ja erilaisten pienryhmien kulttuureista. SKS kerää ja tutkii tätä kaikkea.

SKS on jo pitkään julkaissut lähinnä tutkimusta ja tietokirjallisuutta, uutta kaunokirjallisuutta emme julkaise. Lönnrotin Kalevaloita - mainittakoon vuosien 1835, 1849 ja 1862 laitokset - julkaisemme lähes vuosittain, samoin Kalevalaan ja kalevalaiseen runouuteen liittyvää tutkimusta.

Hiidenkivi ei ole SKS:n jäsenlehti. Tilaamme Hiidenkiven jäsenillemme, mutta sen voi kuka tahansa suomalaisesta kulttuurista kiinnostunut tilata. On ikävä, että kaikkia tarjottuja artikkeleita ei voi julkaista eikä kaikkia kiinnostavia kirjoja arvostella. Asiaa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: olkaamme iloisia siitä, että suomalaisen kulttuurin kenttä on nin laaja. että kiinnostavaa tarjontaa riittää.

Lopuksi rauhoittava sana Rintalalle ja muillekin: kyllä SKS:ssa viisarit värähtävät Kalevalan tahtiin. Vuonna 2009 juhlimme 160-vuotiasta uutta Kalevalaa julkaisemalla Taiteilijoiden Kalevalan, uudistamalla sähköistä Kalevala-tietopakettiamme ja tarjoamalla jäsenillemme Kalevalan päivän juhlan. 2009 vietämme myöskin Aleksis kiven ja SKS:n kustannustoiminnan 175-vuotisjuhlavuotta.

Tuomas M. S. Lehtonen
**********************************************
Vastine Tuomas S. Lehtoselle (Parnasso 7/2008):

VIELÄ KALEVALAKIELEN NYKYKÄYTÖSTÄ

On outoa, ettei keskustelua kalevalakielen nykykäytöstä SKS:n kanssa voi käydä Hiidenkivessä, jota SKS sentään osaltaan tekee ja julkaisee, vaikka lehti ei virallisesti SKS:n jäsenlehti olisikaan, kuten pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen kirjoittaa. Vastineessaan (Parnasso 5/2008) Lehtonen vältti keskeiset kysymykseni eikä reagoinut lainkaan tiedusteluuni, miksei SKS edistä millään tavalla kalevalakielen nykykäyttöä, vaan haluaa haudata tuon käyttökelpoisen kielikoodin arkistojen hämärään, pois nykyihmisen ulottuvilta.

Lehtonen väitti myös, kuten SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarikin tekee, ettei SKS julkaise kaunokirjallisia teoksia. Mikäs muu kuin kaunokirjallinen on SKS:n julkaisema Kai Niemisen proosa-Kalevala vuodelta 1999. Huh, huh, mitä Lönnrot siitä sanoisi!

Miksi SKS syytää jatkuvasti Kalevaloita, vaikka kirpputorit ovat niitä väärällään, pari kolme euroa kappale? Kuka maksaa yhä uudet prameannäköiset laitokset, kalliilla rahalla tilatut Taiteiljoiden Kalevalan ja Kalevalan kulttuurihistorian? Jospahan ensi vuoden Kalevalan juhlahumussa keskityttäisiin vihdoinkin itse juhlakaluun, sen kieleen ja monimuotoiseen metriseen keinovalikoimaan ja jätettäisiin Kalevalaan myöhemmin liitetyt sekundääriset ilmiöt vähemmälle. Kalevalahan toimii vain kielen varassa, se ei ole nuotti- eikä kuvakirja.

Aulis Rintala

Mitä hyötyä tästäkin on?

Mitä hyötyä kalevalakielen taidosta on? Näin kysyvät nykyisetkin utilitaristit, hyötynäkökohtia korostavat. Toimiessani suomen kielen maikkana oppilaani kysyivät usein, että mitä hyötyä tästäkin on, kun yritin jotakin opettaa.

Voidaan tietenkin kysyä, onko omaleimaisen kulttuurin vaaliminen näinä maapalloistumisen aikoina hyödyllistä. Mitä suomalaiseen identiteettiin tulee, niin eiköhän kalevalakieli ole juuri osa itseämme, vuosituhantista geeniperimäämme. Ollakseni runollinen, pateettinenkin, se on Suomen sydämen kieltä, sitä suomalaisen sanan sinfoniaa. Ainutlaatuista kalevalaista koodiamme ovat ihastelleet kielentutkijat kautta maailman.

Oppilaiden kielellisen kehittymisen kannalta ajatellen kalevalakielen opiskelu on sukeltamista syvälle suomen kielen olemukseen. Äidinkielemme sana äänteineen joutuu oppilaan perusteellisen analyysin kohteeksi. Pohtiessaan kalevalakieleen olennaisesti kuuluvaa alkusointua ja muuta äänneharmoniaa oppilas huomaa äidinkielensä sointuisuuden, äänteellisen kauneuden. Etsiessään synonyymisia ja/tai analogisia ilmauksia kertosäkeisiin oppilas huomaa, että asia voidaan sanoa ynonyymisesti, monella tapaa toisin, vielä kauniimmin. Mikä onkaan parempi keino hankkia sanottavalleen ilmeikkyyttä, monipuolisuutta. Useinhan kielen ammattilaiset varoittavat meitä sanavaraston köyhtymisestä.

Kalevalakielen harrastus on kielellä leikkimistä, sanaseppoilua ja sitähän suomalaiset rakastavat. Televisiossa ja radiossa järjestetään kaikenlaisia sanataituruuden kisoja. Kalevalasäkeiden sepittely muistuttaa hyvin paljon sanaristikon täyttöä: molemmissa synonyymi- ja analogiataju on tärkeällä sijalla. Kalevalakieli pakottaa oppimaan tiivistämisen taitoa: sanoma on saatava mahtumaan säkeen kahdeksaan tavuun. Kalevalakieli on äännetaidetta, tavutaidetta, säetaidetta, sanataidetta - kielen taidetta.

Aulis Rintala, tavutaiteilija

Joutuukohan mies tilille?

Maailman finanssikriisi sai alun Amerikasta,
joka hassasi varansa sotimalla siellä täällä,
aavain merten tuolla puolen.

Yhdysvaltain Yrjö Puska, terrorismin torjunnassa,
harhaisissa houreissansa, taalat kansalta kadotti
sekavissa seikkailuissa.
Siitä syntyi ja sikisi, siitä vyöryi ja virisi,
lama myöskin muihin maihin.

Joutuukohan mies tilille järjettomistä teoista?
kysyvät petetyt jenkit, samoin kansa kyykytetty
kaikkialla maailmassa.

Luulin olleheni vääräs

Huamasin kerran olleheni vääräs, mutta sitte havaattin notta olinkiv vaan luullu olleheni vääräs. Notta m'oon siis erelleenkin aina oikias.

Mitä voisi yks Obama? (Ilkka-lehti 18.11.08)

Mielestäni yks Obama ei oo ihmeidentekijä,
vaikka pressaksi tulikin, vaikka onkin ruskettunut.

Rikkaiden sukujen klaanit määrää marssijärjestyksen
alati Amerikassa, oli pomo kuka tahansa.

Köyhät kyykyssä pysyvät, heristäen nyrkkiänsä,
tosin - tietty - taskussansa.
Näin on ollut kautta aikain, ja kai aina on oleva.

Käännyttämistä epäilen

Jok'ikinen uskonsuunta on omasta mielestänsä
ehdottoman oikeassa.
Kristillinen kirkkommekin harjoittaa lähetystyötä,
kun on kerran käsky käynyt.
Otollista on etenkin käännytys kehitysmaissa,
köyhissä "pakanamaissa".

Se vain on ikävä puoli, että äkkikäännynnäistä
pidetään vihollisena, varsin vääräuskoisena.
Luopio tulee useinkin karkotetuksi kylästä,
suvusta erotetuksi, sekä varsin vainotuksi,
jopa joskus surmatuksi.

Kaikki tuo vain sen takia, että kaikki uskonsuunnat
ovat aina oikeassa.

Yrjö Puska tuomiolle!

Amerikan Yrjö Puska olisi asetettava
syytteeseen kidutuksesta Guantanamon vankilassa.

Vankeja on ollut siellä pelkästä epäilyksestä,
täysin ilman tutkimusta, kauan, jopa kuusi vuotta.

Haagissa saa tuomioita pienemmistäkin teoista,
miksei tästä törkeydestä?
Kidutus on mielestäni rikoksista raskaimpia.
Pitkä tuomio olisi paikallaan pahoista töistä.

Saakohan ajatukseni täällä meillä kannatusta,
vai pitääkö Suomen olla yhä vielä rähmällänsä?

Kokoomuksen kolkko kuori

Kokoomus on köyhän kansan kusettaja, kyykyttäjä.
Kokomusta, kolkko kuori, murenee monilla vasta
kovin kypsässä iässä, eläkeiän mukana,
niin kuin Iiro Viinasella taikka Harri Holkerilla.

Saa sijan sisäinen ääni, inhimillinen tekijä.
************************************************
Vrt. toimittaja Olli Helen Aamulehdessä 1.12.08:

"Ex valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) puhuu kauniisti työläisistä. Kun viimeinen tuomio lähestyy, porvarikin alkaa muistuttaa ihmistä."

Herra Martti Ahtisaari

ISOHERRA Ahtisaari, Rauhanmies ylitse muiden,
onnittelen palkinnosta, mutta myös opastan hieman:

Älä, äijä, ärhentele itäiselle naapurille,
älä vaahtoa Natosta, niin kuin yks Aleksanteri,
sehän ei oo rauhantyötä, vaan todella vaarallista
vastakkainasettelua.

Onko Suomi "kummajainen" (Ahtisaaren luonnehdinta)
pyrkiessään yhteistyöhön lähinaapurinsa kanssa?
Sitä paitsi on Venäjä paras kauppakumppanimme,
ollut ennen, on tänäänkin.

Sitten vielä yks kysymys:
Miksi muuten sä hyväksyit Yhdysvaltain hyökkäyksen
sen Irakin maaperälle, vuonna kakstuhattakolme,
Oliko se rauhantyötä?

Turvahenkilöitä kouluihin (Hels. Sanomat 6.10.08)

Jotta vanhemmat ylipäätään uskaltavat lähettää lapsiaan kouluun ja jotta edes jonkinlainen työrauha saataisiin opinahjoihin, on lässyttämisen sijasta ryhdyttävä konkreettisiin toimiin.

Ehdotan ensiavuksi seuraavaa:
Koulun ala-auloihin päivystämään sekä mies- että naispuolinen turvahenkilö, jollaisiksi voi palkata esim. työttömiä poliiseja. Jos koulun tiloissa sattuu häiriöitä, paikalle kutsutaan kännykällä paikalle toinen turvahenkilö katsomaan tilannetta, toisen jäädessä päivystyspöydän luokse.

Koulujen oviin etälukitus, jolla turvahenkilöt voivat tarvittaessa säädellä liikennettä. Nauhoittavat videokamerat kaikkialle koulun sisä- ja ulkotiloihin, vessoja lukuunottamatta. Koulun auloihin myös tarvittava määrä tuoleja, joilla koulukiusatut voivat viettää välituntinsa turvallisesti.

Turvahenkilöt kouluissa kautta maailman on jo tavallinen ilmiö. Miksi ei sellaisia ei saisi olla maailman väkivaltaisimpiin kuuluvassa maassa, Suomessa? Kouluviranomaisten huoli imagosta on toisarvoinen asia, kun kyse alkaa olla ihmisten hengestä ja terveydestä.

Aulis Rintala
opettaja (eläk.), Tampere
***********************************
Ks. Hesarista asiasta syntynyttä keskustelua: http://www.hs.fi/keskustelu/Turvahenkil%F6t+p%E4ivyst%E4m%E4%E4n+koulujen+auloihin/thread.jspa?threadID=143794&messageID=2472536
***********************************
Jokela-surman jälkeen turvamiehiä peräänkuulutti myös Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola (23.1.08). Kauhajoki-tapauksen jälkeen turvahenkilöstöä kouluihin on vaadittu monissa yleisönosastoissa, mm. Martta Rajala Keskisuomalaisessa 18.10.08. Turvamiehiä on kouluissa jo monessa maassa, mm. Yhdysvalloissa, Venäjällä, Virossa ja Liettuassa.