Kalevalan kansanliike - vaaliruno

Tämä vaaliruno sopii kaikkien puolueiden eduskuntavaalipuheeksi aina ja kaikkialla, eikä loukanne ketään. Samat teemat toistuvat puheissa vuodesta vuoteen, vain puhujat vaihtuvat. Miksei niitä asioita voisi esittää runomuodossakin. Vaaliruno on vapaasti kaikkien käytössä.

Arvostetut kuulijamme, kuulijamme, katsojamme,
perustimme puolueenkin, supisuomalaisen aivan,
kansamme kohennukseksi, kotimaan menestykseksi.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua, varsinkin vähäosaisten, yhtäkään unohtamatta.

Esittelen itsenikin: olen vanha Väinämöinen,
edustajaehdokkaana täällä vaalipiirissänne.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kansalaiset,
kuulijamme, katsojamme, vaalithan ovat tulossa,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
taas tulevat neljä vuotta siellä Arkadian mäellä.

Osoitan puheeni teille: yrittäjät, palkansaajat,
maanviljelijäväestö, työttömät, eläkeläiset,
veteraanit, invaliidit, avoliitossa elävät,
perheettömät, perheenäidit, yksinhuoltajat etenkin,
ja nuoret, opiskelijat, isänmaamme suuret toivot,
kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Sinulle, eläkeläinen, on parannusta luvassa,
ikäihmiset elävät pelkkäin almujen varassa,
ei riitä eläke-eurot edes sairauskuluihin,
on liian laiha lompakkonne. Jos pääsisin päättäjäksi,
nousisi eläkepalkat, eikä vain jokusen euron
vaan todella suuren summan.

Palkansaajille sanoisin: tehän tuotte meille leivän,
teillekin minä vakuutan: onpa tiedossa korotus
mitättömiin liksoihinne, melko roimanpuoleinenkin,
lisäksi veronalennus.

Yrittäjät, ystäväni, tarjoan apua teille,
tehän meitä työllistätte, te jos ketkä tarvitsette
taloudellista tukea.

Sitten teille työttömille, piinatuille, kärsineille,
mulla on ilosanoma: Jos minua äänestätte,
minä hankin teille töitä. Työtä on tekemätöntä
vaikka kuinka tässä maassa, se on kiinni päättäjistä,
täysin heidän tahdostansa.

Ja te lasten kasvattajat, kotonanne ahkeroivat,
paljon on parantamista teikäläistenkin oloissa.
Tuki on melkoisen vähäistä yhteiskuntamme taholta.
Jos annatte äänet mulle, teille, pienten lasten äidit,
koittavat ajat paremmat.

Vaalit siis ovat tulossa, ja te päätätte piankin,
kuka on edustajanne taas tulevat neljä vuotta.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa ihmisten etua.

Toistan vielä pääasiat, kohdistan sanani teille:
yrittäjät, palkansaajat, maanviljelijäväestö,
työttömät, eläkeläiset, veteraanit, invaliidit,
avoliitossa elävät, perheettömät, perheenäidit,
yksinhuoltajat etenkin, ja nuoret, opiskelijat,
isänmaamme suuret toivot, kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Nuoriso on aina ollut sydäntäni niin lähellä.
Toden totta, te olette isänmaamme suuri toivo.
Takaankin opintopaikat, hyvin palkattua työtä,
heti valmistuttuanne.

Veteraaneille sanoisin: veljeähän ei jätetä.
Juuri teidän ansiosta elämme vapaassa maassa,
torjuittehan vainolaisen. Minkälaisissa oloissa
eläisimme ilman teitä! Totisesti tarvitsette
paljonkin leveemmän leivän. Liian kauanhan jo onkin,
sotiemme sankareita jopa pilkkana pidetty.
Jos pääsen edustajaksi, heti kerralla kohennan
veteraanien asiat.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kuulijamme,
kuulijamme, katsojamme, vaalit siis ovat ovella,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
ne tulevat neljä vuotta.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
perustettu aivan äsken, ajaa kaikkien etua.

Kärä finlandsvenska folket, kanske inte bättre folket,
inte heller sämre mänskor. Ni hör också till äkta finnar,
gemensamma fosterlandet, fosterlandet, moderlandet.
Rösta på mig, var så goda, det där skall ni inte ångra!

Rakkaat suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit,
hyvät maahanmuuttajamme, ynnä muut vähemmistömme,
varsinkin homot ja lesbot, kaikki syrjityt, sysityt,
päähän potkitut, petetyt, teille koittaa uusi päivä, uusi ja upea huomen.
Kun pääsen edustajaksi, kannan huolta puolestanne,
teillekin takaan ja vannon ihmisarvoisen elämän.

No niin, arvoisa yleisö, joku ehkä ihmetteli,
mitä kaikkea lupasin, ehkä aivan liian paljon?

Kyllä taisinkin luvata melko runsaalla kädellä,
mutta sen olen kokenut, että kun lupailen paljon,
olen saanut kaikkialla varsin suurta suosiota,
yllin kyllin kannatusta, ääniä ylettömästi.
Tämä on tosiasia. Ymmärtänette minua?

Lopuksi mä toistan vielä: Jos annat äänesi minulle,
niin minä lupaan ja vannon, että teen todella työtä
sinun äänesi edestä. Muistakaa tämä asia:
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Aulis Rintala

Kokeilepa KALTRINIA

Jospa mainostajat tajuaisivat, mikä mahtava ase kalevalakieli olisi heidän työkalunaan!

Syö hyvin, samalla laihdut,
jopa päivässä, parissa.
Ahmi mieliruokiasi
niin paljon kuin vain haluat.

Näin eräs asiakkaamme
taikatuotteemme tehosta:
- Olin ennen pulleroinen,
tylleröinen, talleroinen,
painoin jo sata kiloa,
kunnes kuulin Kaltrinista,
siitä ihmekeksinnöistä,
punaisesta pulverista,
läskien hävittäjästä,
sitä oitis mä tilasin.

- Niin pudotin painostani
monta kymmentä kiloa.
Se oli mahtava kokemus,
oloni on hurjan hieno,
aivan höyhenen kepeä,
pidän muotivaattehia,
niin kuin silloin nuorempana.

- Käyttämällä Kaltrinia
mä voin syödä mielin määärin
entisiä ruokiani,
eivätkä kiloni kartu.

Tee heti tilauksesi,
postita tämä paperi,
KALTRIN on pelastajasi.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Ruma ankanpoikanen

Loppukohtaus runostani Ruma ankanpoikanen
(Sisältyy antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla)

"Niin että minäkö joutsen!
"ihmetteli orpo raukka.
Se alkoi nyt tutkiskella
veden kalvosta kuvaansa.

"Toden totta, niin olenkin,
olen joutsenen näköinen,
en ole Sekasikiö,
olen uljas laulujoutsen!"

Ne sanat sanottuansa
se kohosi siivillensä
muiden joutsenten mukana.

© Aulis Rintala
(Kuva: Raija Kukkonen)

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Taas soi se pirun puhelin

Maisillani, Mäisilläni

Olin onnistumaisillani, jo ulottumaisillani,
päälle pääsemäisilläni, ja jäykistymäisilläni,
saamaisillani sisälle, siis kykenemäisilläni,
lähes pystymäisilläni, tuota työntämäisilläni
- kunnes soi puhelimeni.

Olin mennä

Olin saada jo sydärin, olin kuolla kaiketikin
ja pudota permannolle, olin mennä maan rakohon
ja jo luopua pelistä, olin melkein itkeäkin
- kunnes taas soi se puhelin.

Vinani, Vinäni

Olin taas olevinani, oikeasti osaavinani,
ottavinani omaksi, puoliksi panevinani,
mutta vain tekevinäni, vain vähäsen vatkaavani,
hieman harjoittelevani - kun soi taas puhelimeni.

Vinasi, Vinäsi

Olit innostuvinasi, kovin kiihottuvinasi,
mua kannustavinasi, halulla halaavinasi,
mutta vain tekevinäsi. Sitten taas soi se puhelin.

Vani, Väni

Sanoin sen tuhoavani, kännykän hävittäväni.
Luulin saavani sydärin, uskoin kohta kuolevani,
tunsin jo täriseväni, vaistosin vapisevani,
ja sitä häpeäväni. Pelkäsin putoavani,
meneväni maan rakohon. Tuumasin lopettavani,
lähteväni pian pihalle, poistuvani jo petistä.
Sitten soi taas se puhelin.

Vasi, Väsi

Sanoit siitä kärsiväsi, suhteen jo lopettavasi,
ja iäksi lähteväsi, ja sitä surevasikin.

Eeni

Ilmoitin alistuneeni, kaikkea kuvitelleeni,
pelänneenikin pahinta, ymmärtäneeni asian,
eroa odottaneeni, sitä kauan kaivanneeni,
myyneeni puhelimeni.

Eesi

Mua sanoit sä miettineesi, perin pohjin pohtineesi,
kai joskus rakastaneesi, ja pahasti pettyneesi,
saaneesi jo tarpeheksi.

Re, Le, Ne, Se

Päässen tästä palkähästä, surren kuitenkin sinua,
tullen toimeen yksinäni, ostanen puhelimenkin.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

TAPASIVAT TANSSIESSA

Ei kalevalakieli ole mitään vanhojen vienalaisukkojen höpinää. Kyllä sitä kuulee tänäkin päivänäkin, ihan arkisissa tilanteissa. (Katso myös runo Nuorisomme äidinkieltä)

- Käytkö sä useinkin täällä?

-Tää on vasta toinen kerta.

- Missäs käyt tavallisesti?

- Useimmin ravintoloissa.

- Mistäs tiesit tänne tulla?

- Mä näin lehti-ilmoituksen. Tulin turkulaisten tietä,
Hämeen lasten härkätietä.

- On täällä väkeä paljon.

- Joo niin on, todella paljon, tulee kuuma tanssiessa.

- Tosi liukas lattiakin.

- Niin on, sopivan liukas.

- Sinä tanssit taitavasti, oot niin höyhenen keveä.
Onko neiti yksin täällä?

- Olen aivan yksikseni.

- Kaipa on lupa kysyä, onko neiti naimisissa?

- En ole kiirettä pitänyt näinkin nuorella iällä.

- Tarjoaisin juotavata, tuossa baarijakkaralla,
kun tää tanssi on lopussa.

- Joo kyllä, mikäpäs siinä

(jatko hämärän peitossa)

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org

ELINAN SURMA

Runo sisältyy toimittamaani kalevalamittaiseen antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla. Pilot-kustannus v. 2004

(Kantelettaren runon pohjalta nykykieliseksi muokattu ja
runomitta korjattu. Säkeitä runsaat 460, Kantelettaren runossa 400)

Vesilahden valtaherra Klaus Kurki oli isäntä
kuulun Laukon kartanossa. Hän oli vouti ja ritari,
aatelinen arvoltansa.

Tuomioitansa jakeli käräjiä käydessänsä
aina Pohjanmaata myöten, vaikka ne omatkin synnit
veriruskeat olivat: kaulan katkoi vaikka keltä,
jos vain sattui sille päälle; minkäpä hänelle mahtoi,
ylimmälle tuomarille, kuninkaiden ystävälle.

Klaus hän synnissä eleli vaimonsa sisaren kanssa,
kera Kirstin, kaunokaisen, Vääksyn kartanon perijän,
Flemingin sukua suurta.

Edellinen - kuollut vaimo, Kaarina iki-ihana,
ajat kaiket kummitteli, kolisteli ullakolla,
liikehti levottomana, syksyöinä myrskyisinä,
häiriten ilonpitoa. Oli kuollut Kaarinakin
omituisella tavalla.

Kovin kansa kummasteli helvetillistä menoa,
paheksuivatpa papitkin, tosin he vain muodon vuoksi,
sillä raskahat rikokset tuottivat tuhottomasti:
kirkko myi aneita paljon pyhimystensä nimissä,
se sai siitä suuret summat.

Myös Laukon rakastavaiset ostivat rahalla synnit,
omantuntonsa takia, vaan ei sielu rauhoittunut.

Mutta sitten herra Kurki kohtasi Elina-neidin,
käydessänsä Suomelassa, aivan Laukon naapurissa.
Klaus tuo tuli pihalle sata huovia muassa,
sata ratsua, urosta.

Heti Klaus havaitsi kuinka Elinainen, neiti nuori,
viatonkin vielä täysin, kedon kukkasen näköinen,
meni aittahan mäelle keinuvilla askelilla,
vaskivakka kainalossa.

Klaus ihastui kohta tuohon, ja siitä tupahan astui,
miekalla oven avasi, tupellansa kiinni tunki.

Emännältä hän kyseli:
- Onko teillä neittä mulle, piika kaunis katsottuna,
kotihini vietäväksi?

- Ei ole meillä neitosia eikä piikoja varalla,
piiat on meillä piskuisia, kaikki kesken kasvuisia.

- On sulla vähä Elina, anna se Elina mulle.

Rukoili Elina-neiti:
- Älä anna minua Klaulle!

Sanoi Suomelan emäntä:
- Ei taida vähä Elina panna työhön palkollista,
ruokkia sun perhettäsi, kaita tarhakarjojasi.

- Eihän tarvitse Elinan; onhan siellä Kirsti piika.
Minä annan Kirsti piian panna työhön palkolliset,
ruokkia talon perettä, kaita karjalaumojani.

Tuumasi vähä Elina:
- Mutta kyllä Kirsti-piika, se Laukon nykyinen nainen,
minut polttaisi tulessa, tappaisi kiduttamalla.

- Ei ole Kirsti, ei ikinä, ketään polttanut tulessa,
kovin tuskin kuolettanut, ei ole ennen eikä vasta.

Sanoi Suomelan emäntä:
- No niin, käykääpä taloksi, tupa on meillä sulhon tulla,
tupa tulla, toinen mennä, talli on hevoset panna,
vaja varsat virvoitella.

Niin oli Elina hullu, jos ei hullu, sitten hupsu:
otti kihlat, suikkas suuta, lähti Laukon kartanohon
Klaun kanssa käsi kädessä.

Kirsti katseli lasista:
- Minä en sitä suvaitse, että tuo Elina neiti,
lapsi, vasta kuudentoista, köyhäkin ja oppimaton,
saisi nyt emännän paikan, anastaisi sen minulta.
Se ei taida onnistua, mä en luovuta hevillä
vyöltäni avaimiani, tottele en tuon ikäistä,
en tuon käskystä kävele.

Niin vain Kurki vei vihille mielitietyn naapurista,
ihanan Elina neidin, joka miehen rauhoittaisi,
sovittaisi suuret synnit.

Mutta Kirsti, jalkavaimo, suunnitteli julman juonen.
Kertoi Klaulle uutisensa, näkemänsä, kuulemansa:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, vähänpä sinäkin tiedät
uudesta emännästäsi. Nyt mä tuon totuuden julki:
Uolevi, Elinan sulho, varhaisilta vuosiltansa,
tuo Laukon ylimystrenki, makasi Elina-rouvan.

- Oh, mun Kirsti piikaseni, jos tuon vain valehteletkin,
minkä saattelit sanoiksi, silloin henkesi menetät.
Totuuden jos tuot esille, vielä sun verassa käytän,
Elinan tulessa poltan. Viisi verkaista hametta
annan sulle käydäksesi, saat myöskin talon avaimet
ynnä kaiken käskyvallan.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni, aja Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle. Sano kauas kulkevasi,
monet viikot viipyväsi käräjissä Pohjanmaalla.
Niin mä tuottelen todeksi, minkä saattelin sanoiksi.

Klaus lupasi lähteäkin, lausui vielä vaimollensa:
- Oh, Elina, armahani, viillä voita vakkasehen,
survo säkkihin evästä, siankinkkua kosolti,
ja kori kananmunia, pitkä on minulla matka
käräjihin Pohjanmaalle.

- Ohoh, Klaus mun kultaseni, elä viivy kauan siellä:
viikot on viimeiset minulla, pian on aika synnytyksen.
Käänny puolessa välissä, saavat muut perille mennä,
puhu puolilla sanoilla, voivat toisetkin puhua,
juo vain puoli tuopillista, saavat muutkin kylläksensä,
ja sinä pikemmin pääset Pohjan noitien parista.

Elina vähä emäntä sulloi säkkihin evästä,
veisti voita vakkasehen, siivuja sianlihasta,
korihin kananmunia. Niin Klaus lähtikin ajohon:
tuli Aumasten ladolle, Pikkuniittusten likelle.

Kirsti pyykille menevi, pikkuvaatteiden pesulle,
paitojen Elina rouvan. Kuului kolkkina kodasta;
kävi rouva katsomahan:
- Oh, mun Kirsti piikaseni, mitä kolkitset kodassa,
paukutat patojen luona?

- Huoran huopia virutan, pahan vaimon vaattehia.

- Elä, Kirsti piikaseni, kolki niitä niin kovasti.

Kirsti härnätä halusi: kolkki vieläki kovemmin.

- Elä kolki, Kirsti huora, paitojani niin pahasti.
Ei ole niitä täällä tehty, toin ne äitini kotoa.

- Huoria hyvätkin piiat, vaan ei portot puoletkana.
Enkä mä pidä väliä, jos minua, palkollista,
haukuttaisi huoraksikin; jopa ylpeät emännät
ovat Uolevin lumoissa, pitkäparran hurmiossa.

Itkusilmässä Elina tuli rannalta tupahan.
Kirsti kiiruhti perässä:
- Oh, mun rouva kultaseni, ottakaamme orjat työstä,
heikot härkien perästä; pidämme pitoset pienet,
kekkerit, komeat kestit, niin kuin ennenki on tehty,
kun oli matkoilla isäntä.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, tee vain itse, kuinkas tahdot,
niin kuin teit minua ennen; tyhjentele tynnyreitä,
jätä yksi koskematta, se on pantu minua varten.

Kirsti kiusata halusi: rouvan tynnyrin tuhosi.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, toisin teitkin kuin mä käskin.

Kyseli kavala Kirsti:
- Oh, mun rouva kultaseni, minne vuoteen valmistaisin,
teenkö uutehen tupahan, ylimmäisen portin päälle?

- Elä uutehen tupahan, ylimmäisen portin ylle;
tee sija Kla’un tupahan, niin kuin teit tätäkin ennen!

Kirsti varsin vastusteli:
- Siell' on pyssyt paukkuvaiset, siellä miekat välkkyväiset,
sua raudat raatelevat, terävät teräasehet.

- Pyssyt on surmana sodassa, miekat miehillä käsissä;
turvana ovat tuvassa, kamarissa kaunihina.
Tee vaan sinne yösijani, pane kahdet villavaipat,
kanna kahdet korvatyynyt, kahdet liinaiset lakanat.

Kirsti tahtoi toisin tehdä: pisti viidet villavaipat,
veikin viidet korvatyynyt, viidet pellavalakanat.
Elina levolle lähti.

- Ohoh, Kirsti piikaseni, etpäs tehnyt, niin kuin käskin!
Panit viidet villavaipat, sekä viidet korvatyynyt,
viidet liinaiset lakanat.

Kirsti läksi kammarista, meni Uolevin tupahan:
- Uolevi, ylimystrenki, tulkaa nyt Kla’un tupahan!
Siellä teitä tarvittaisi, Elina-emäntä pyysi,
kovin kutsui kiiruhusti.

Trenki tuota ihmetteli:
- Mitähän mä siellä tehnen?

Uolevi tulikin kohta ja meni emännän luokse.
Kirsti kiiruhti perässä, yhdeksät ovet lukitsi,
takaportin kymmenennen; juoksi Aumasten ladolle,
Pikkuniittusten lähelle:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, jo nyt tuottelen todeksi,
minkä saattelin sanoiksi; Uolevi on nytkin siellä,
rouvan kanssa kammarissa.

Klaus kohta kotio riensi, alla päin, pahoilla mielin,
otti tulta tervaksehen, sitten tuohuksen sytytti,
tuikkasi sen nurkan alle, valoi vielä valkiata.

Elinainen, nuori rouva, pisti sormensa lasisista,
vihkisormusta osoitti:
- Ohoh, Klaus mun kultaseni, elä sormustas kadota,
vaikka kantajan kadotat!

Klaus Kurki, kurja poika, veti miekkansa tupesta,
raappas raudan kiiltäväisen, sormen poikki jo sivalti.

Elina, emäntä nuori, piti lasta akkunassa,
hädissänsä huutavaista:
- Ohoh, Klaus, mun armahani, elä polta poikalastas,
vaikka poltat poijan tuojan.

- Pala, portto, poikinesi, kylän lutka lapsinesi!
Minun ei ole se poika, se on Uolevin tekoja.

Elinainen, nuori rouva, Herra Kiesusta rukoili:
- Oh, Jumala taivahassa, Herra Kiesus, anna että
vielä äitini näkisin! Palakohot kaikki paikat,
tämä vielä säilyköhön, että äidin nähdä saisin!
Ohoh, Uoti veikkoseni, juokse joutuin Suomelahan,
käske äidin tänne tulla, älä puhu tulipalosta!

Uoti otti mennäksensä, vikkelästi viiletteli,
joutuin juoksi järven poikki, saapui sinne Suomelahan:
- Ohoh, muori kultaseni, tyttärenne teitä kutsui
sinne Laukon kartanohon.

Muori nousi vuotehelta, puki päälle vaatepartta.
- Voi, minua, vaimo vanha, kun sotken pukimiani,
hamekin ylösalaisin, kuinka on laita tyttäreni?

- Hyvin kyllä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo kurja, kuinka sukkani sekoitan,
ne sikin sokin menevät, miten lienee tyttärellä?

- Hyvin hällä, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vaimo valju, kuinka kenkäni asetan,
väärinpäin ne taas menevät, miten lie mun tyttärellä?

- Hyvin vielä, äiti kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!

- Voi, voi minua, vanha vaimo, kuinka laitan liinojani,
sykkyröitsen sinne tänne, kuinka liekään tyttäreni?

- Hyvin nytkin, muori kulta, hyvin ennen, nyt paremmin!
Sieltä Laukko jo näkyykin.

- Voi, voi minua, vaimo vanha, savu Laukosta kohoovi,
patsas Kurjen kartanosta, mitä tuolla touhutahan,
savun noin sakean kanssa?

- Kukon kaulat katkotahan, kananpoijat kaltatahan,
lampahia lahdatahan, sianpäitä syltytähän,
pienen rinssin ristimiksi, poikasen pitoja varten.

Niinpä Suomelan emäntä saapui Kurjen kartanolle,
pani maahan polvillensa vävypoikansa etehen:
- Oh, sä Klaus mun kultaseni, ota pois tulesta poika,
nuori vaimo valkiasta!

- Poltan porton poikinensa, julkilutkan lapsinensa.

- Elä polta, herra Kurki, anna mennä muille maille,
elkiänsä piilemähän, töitänsä häpeämähän!

Tuli Kirsti kiiruhusti: - Elä päästä, Klaus, tulesta!
Pane jauhoja, jyviä, tervatynnyrin lisäksi;
heitä ne tulen sekahan, niin rajummin roihuaisi!

- Voi Elina, tyttäreni, ohoh, lapsi parkaseni!
Neuvoihinko luotit lutkan, noudatit puhetta porton?

- Ohoh, äiti kultaseni, ei ole vikaa minussa
syytä neulan silmättömän. Teinhän kaikki, minkä taisin,
vielä päällekin vähäisen. Pala nyt, tämäkin paikka,
koska vielä viimeiseksi, kovan kuoloni edellä,
sain nähdä emoni silmät, oman äidin armahaisen.

Jäähyväiset jäivät kesken, olisihan hällä vielä ollut
paljonkin sanottavata itkevälle äidillensä.
Raukka raukesi samassa, lensi liekkien sisähän,
vaipui ilmivalkiahan.

Se oli kuolo nuoren rouvan, Elinan iki-ihanan,
jok' oli kaunis kasvoiltansa, kaunis kaikella tavalla.
Kauan sinua kaivatahan, iät kaiket itketähän;
itku ei Laukosta lakanne, Vesilahdesta valitus.
Se oli Elinan loppu, kanssa pienen poikalapsen.

Tuon kaiken koettuansa, nähtyänsä, kuultuansa,
Klaus miekalla sivalti Kirsti huoran kaulan katki.

Kului tuskin puoli kuuta, taikka kaksi viikkokautta,
hevosia tallin täysi, nautoja navetan täysi,
kuoli kaikki korsi suussa, kaurojakin kaukalossa.

Klaus Kurki, kurja huovi, mies niin kolkko ja kamala,
istui aitan kynnyksellä, sekä istui että itki.
Kiesus äijänä käveli:
- Mitä itket, herra Kurki?

- Kyll' on syytä itkemistä, vaivoja valittamista:
poltin puolison parahan, sytytin syleni täyden,
paloi pieni poikaseni, vastakannettu katosi.

- Tiedän mä Elina-rouvan, missäs on Elina rouva?

- Tuolla on Elina-rouva taivahan Isän talossa,
ylisessä ymmärkissä, Herran huomassa hyvässä,
jalan juuressa Jumalan, kuuden kynttilän edessä,
kultakirjanen kädessä, pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven edessä.

- Klaus Kurjen tiedän myöskin, missäs lienee herra Kurki?
Tuolla kulkee Kurki huovi, alimmassa helvetissä,
kannukset vähän näkyvät, jalat alta häämöttävät.
Tuolla horjuu Kirsti huora, alisessa helvetissä,
alimmaisen portin alla, palmikot vähän näkyvät,
kultarihmat kuumottavat.

Klaus tuosta ajohon lähti, pisti pillit säkkihinsä,
soitti suolla mennessänsä, kajahutti kankahalla,
jyrähytti järven päässä; ajoi päin sinistä merta,
alle aaltojen syvien.

Se oli loppu nuoren miehen, tuho nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org

Akat uimassa (Hölmöläisten valtakunta)

Runo maailman ensimmäisestä kalevalakielisestä satukirjasta Hölmöläisten valtakunta (Atena Kustannus)

Hölmölän kylän lähellä
oli kaunis viljapelto,
rukihille kylvettynä.
Ruiskukkia kasvoi paljon
viljankorsien seassa.
Niinpä näytti viljapelto
siniseltä, vihreältä,
aivan kuin kesäinen järvi
lakkaamatta lainehtien
tuulen tuudittelemana.

Seitsemän akan rykelmä
astui tiellä illansuussa.
He tulivat heinätöistä
väsyneinä, hiestyneinä.
Huomasivat suuren järven,
oikeasti viljapellon,
sinivihreän värisen,
aaltoilevan tien ohessa.
























Vaatteet päältä viskasivat,
riisuivat ihan alasti,
ja pianpa akkalauma
uikin pellon aallokossa.
"Jopas on matala järvi,
tänne ei huku hevillä,
on todella turvallista",
arveli eräs akoista.

Tovin siinä uituansa
akat alkoivat epäillä,
että on joku kadonnut.
Akkalauma laskeskeli,
olivatko kaikki koossa,
seitsemän pitäisi olla.

Kaikista älykkäin akka
teki laskutoimituksen.
Muuten laskikin hän oikein,
mutta itsensä unohti
lopullisesta luvusta,
ja tulos oli vain kuusi.

Siitä kaikki säikähtivät,
epäilivät itseänsä:
"Olenko minä kadonnut,
miten on asian laita?"
"Laskisit nyt itsesikin,
siten saamme täyden määrän",
muut sanoivat laskijalle.
Nytpä akka siis aloitti:
minä yksi, kaksi, kolme...
Taas tuli samainen summa,
kuusi kertakaikkiansa,
tämähän on merkillistä.

Tiellä kulki muuan Matti,
kotoisin Terävälästä,
ei siis Hölmölän väkeä,
ei edes sukua heille.
"Työntäkää nenänne tuohon
sinisen saven sisähän,
laskekaa nenien kuopat,
saatte selville asian",
niin valisti viisas Matti.

Akat kohta polvistuivat
saviselle maaperälle,
jättivät nenänsä jäljet.
Nyt oli tulos parempi,
ynnälasku antoisampi:
seitsemän nenän koloa.
Akat siitä päättelivät
kaikkien olevan koossa.

Matti sai kiitosta kovasti,
kun pelasti yhden heistä
kuolemasta, hukkumasta,
järven aaltojen sekahan.

Aulis Rintala
Kuva: Kai Turunen

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. Osoitteella: aulis(at)rintala.org