Kalevalakielen konsultti

The Kalevala Metre

2009-04-09T22:56:00.000-07:00

Welcome to the KaRuSe home pages!

www.karuse.info

KaRuSe is a society, which aims to revive the Kalevala metre.

The Kalevala metre appears to date back to the Proto-Finnic period and survived among the Estonians, the Ingrians, the Votes, most of the Karelians, and the Finns. It was used for more than two thousand years as the main prosodic form for poetry.

Kalevala metre is unrhymed, non strophic trochaic tetrameter, e. g. the first lines of Kalevala:

Miele/ni mi/nun te/kevi,
aivo/ni a/jatte/levi,
lähte/äni / laula/mahan,
saa’a/ni sa/nele/mahan,
suku/virttä / suolta/mahan,
laji/virttä / laula/mahan.
Sanat / suussa/ni su/lavat,
puhe’/et pu/toe/levat,
kielel/leni / kerki/ävät,
hampa/hille/ni ha/joovat.

The main stress in Finnish in speech is always on the first syllable of the word.

***************************************************************

THE RULES OF THE KALEVALA METRE

When sung, a line in Kalevala metre consists of four consecutive trochaic feet. Usually it contains eight syllables: vaka / vanha / Väinä/möinen - laski / laule/len ve/siä

1. In the Kalevala metre, if the first syllable is long, containing a long vowel or diftong (siika, laula) or a short vowel followed by one or two consonants (itse, virsta), it can occur only in the rising part of the foot: suku/virttä / suolta/mahan - sanat / suussa/ni su/lavat.

Only in the first foot a long first syllable can occur in a falling position (jo päi/vänä / kolman/tena), in other feet it is not possible (incorrect: hajoo/vat ham/pahil/leni).

2. A short syllable with a main stress (containing a short vowel, before which a consonant can occur) can occur in a rising part only in the first foot: sanat / suussa/ni su/lavat, but not in the other three rising positions, incorrect: laula/mahan / laji/virttä.

A short syllable with a main stress can occur only in the falling parts (not in the rising part) of the second and third foot: sanat / suussa/ni su/lavat - aivo/ni a/jatte/levi

3. A syllable without a main stress (neutral syllable) can occur anywhere in a line. An interesting feature is the freer syllabic system of the first foot, in which three, or even four syllables can occur: surma jo / suutan/sa a/vavi - vaski oli / hattu / harti/oilla

4. A word consisting of a single syllable can occur anywhere in a verse, except at the end. This rule naturally implies that a single-syllable word can neither be used as the second-last syllable of a verse. One-syllable words are relatively easy to use, since they need not adhere strictly to the main rule of syllable lengths.

Nevertheless, it is recommandable to put longer one-syllable words in a rising position:

Niin on / kuin sa/noi e/monsa
Vaan jos / sitte / siit' ei / huoli
Mink' on / niitti / sen ha/ravoi
Mela/tar on / mieli/vaimo
Himme/ne nyt / Hiien / hurtta.

5. A four-syllable word (excluding compound words) may not occur in the middle of a trochaic verse, i.e., the second and third foot may not consist of a single four-syllable word.

Forbidden:

tätä nuorempata miestä
laiha lappalainen poika
pidä itsestäsi huolta

Allowed:

tätä / miestä / nuorem/pata
lappa/lainen / laiha / poika
laiha / poika / lappa/lainen
pidä / huolta / itses/täsi

6. The last syllable of a verse must not contain a long vowel.

Forbidden:

lähdimmekin Lappeenrantaan
panim/me ko/vasti / hanttiin
haki / sieltä / tuulen / suojaa
sitä tiennyt en minäkään
hiivimme taas / hiljaa / hiljaa

**********************************************

The 'flinger' law

Despite its name, the flinger law is only a recommendation: the heaviest elements, i.e., the longest words, tend to get flung to the end of the verse: maille ristimättömille rather than ristimättömille maille.

If one obeys the flinger law strictly, the following verses are not possible: odotellessani teitä - amerikkalaisten haave.
**************************************************************

There are two main types of Kalevala line: a normal trochaic tetrameter, in which the word-stress and foot-stress fall on the same syllable: vaka / vanha / Väinä/möinen and a broken trochaic tetrameter, in which at least one syllable with the main stress occurs in the falling part of the foot: laski / laulel/len ve/siä - sano / jo to/et to/tiset - ja kai/ken e/lon vä/hyyttä.

As stated above that broken syllable has to be short (except in the first foot). In the broken syllables there is a tension between verse rhythm and speech rhythm. This is characteristic of the Kalevala metre differing totally from the Germanic languages. The number of broken lines is about 50 %.

*****************************************************
Kalevala poetry is characterized by alliteration:

Siitä/pä nyt / tie me/nevi,
ura / uusi / urke/nevi,
laajem/mille / laula/joille,
runsa/hammil/le ru/noille
nuori/sossa / nouse/vassa,
kansas/sa ka/sua/vassa.

Aulis Rintala

Hiidenkiven päätoimittajan lehtimiesmoraalista

2009-04-01T10:29:00.000-07:00

HIIDENKIVI-LEHDEN SUHTAUTUMISESTA RUNOHARRASTUKSEEMME

Hiidenkiven etusivulta: ”Lehdessä on artikkeleita ja uutisia Suomen historiasta ja nykypäivästä sekä suomen kielestä ja kirjallisuudesta.”

SKS (Wikipedia): "Seuran tarkoituksena on harjoittaa ja edistää suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön – erityisesti kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen - tallentamista, tutkimusta ja tunnetuksi tekemistä."

Itse olen pyrkinyt tekemään tunnetuksi Kalevalaa ja tutkimaan sen kieltä, jota voi käyttää sujuvasti tänäkin päivänä. Mutta tälläkään harrastusalalla "ei ole matkoa hyveä, ei aivan pahintakana: yks' on juoni juostaksesi - naisten neulojen neniä, tuosta toinen käyäksesi - miehen miekan tutkaimia, kolmas koikutellaksesi - uron tapparan teriä." (Väinämöisen matka Vipuselle)

Hiidenkivi-lehti (jonka julkaisija on mm. SKS) jatkaa tylyä tyyliänsä runokielen viljelyn suhteen, onpa toimituksen antipaattisesta asenteesta alkanut muodostua jo kalevalakielisen runoharrastuksemme eräänlainen tulppa, minkä seuramme jäsenetkin ovat panneet merkille. (Ks. toisaallakin tällä sivustolla Hiidenkiven suhtautumisesta.)

Lehdessä ei käsitellä lainkaan kansalliseepoksemme metrisiä ilmaisukeinoja, ja suorastaan kiellettyjä näyttävät olevan viittauksetkin kalevalakielen nykyharrastukseen. Yleensäkin lehti voisi laskeutua norsunluutornistaan ja lähentyä tavallista kansaa. Lehti voisi järjestää kalevalamittaisen runon kirjoituskilpailuja ja siinä voisi olla kalevalakielinen runopalsta, johon halukkaat voisivat lähettää säkeitään. Lehden nykyinen taloustilannekin voisi kohentua tilaajamäärän kasvaessa.

Lehti on totaalisesti vaiennut minun ja Harri Perälän kehittämästä Trokeemankelista, joka jo yli kymmenen vuoden ajan on opettanut menestyksellä kalevalaiselle kansallemme vanhaa runokieltämme, myös kouluissa äidinkielen tunneilla.

Lehti on vaiennut kokonaan Karusen laajasta, uraauurtavasta kalevalakielen tutkimuksesta.

Lehti ei ole noteerannut millään tavalla lajissaan maailman ainoata kirjaani Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle (v.1999), jonka käsikirjoitusta tarjosin turhaan SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarelle.

Lehti on vaiennut täysin tekemästäni maailman ensimmäistä kalevalakielisestä satukirjasta Hölmöläisten valtakunta (v. 2005).

Lehti on vaiennut tyystin Karusen jäsenen, hiljattain kuolleen inkeriläistaustaisen Risto Variksen tuotannosta. Variksen runot vetävät hyvinkin vertoja Larin Parasken runosäkeille sekä määrässä (40 000 säettä) että laadussa.

Lehti on ollut hiljaa Paavo Turakaisen ja Kyösti Kettusen ja monen muun karuselaisen runoniekan voitoista suurissa, jopa valtakunnallisissa runokisoissa. Kun Kyösti Kettunen julkaisi ensimmäisenä koko Kalevipoegin suomeksi v. 2005, lehdessä oli kirjasta aika vaikeatajuinen arvostelu, tyrmääväksi tarkoitettu? Mutta ei mitään mainintaa siitä, että vähän sen jälkeen Kettunen sai urotyöstään Kreutzwald-mitalin, jonka sitä ennen oli saanut Lennart Meri. (SKS työnsi heti "kostoksi" kirjakauppoihin uusintapainoksena Helmer Winterin tynkä-suomennoksen vuodelta 1957.)

Lehti on vaiennut totaalisesti ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta kansalliseepoksemme kalevalamittaisesta murreversiosta, kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on saanut hyvät arvostelut (mm. Tuomo Tuomi, Lassi Saressalo). Edes maninnan arvoinen ei lehdessä ole ollut Matti Lehmosen kirja Kalevala savon kielellä v. 1999 (ei kalevalamittainen), joka tekee tehokkaalla tavalla "oikeata" Kalevalaa tunnetuksi.

Onko päätoimittaja saanut tässä asiassa ohjeistuksen lehden julkaisijalta SKS:lta? Onko Karuse astunut julkeasti SKS:n tontille? Sille tontille, josta se itse ei ole pystynyt huolehtimaan. Tässähän tuntee itsensä suorastaan rikolliseksi.

LEHTI HYLKÄSI RUNOMITTA-ARTIKKELINI

Tämän luvun lopussa oleva, mielestäni täysin asiallinen kommenttini ei mahtunut lehteen, vaikka kyse olikin vain metriikasta. Keskutelua runomitasta ei sallita. Astuinko liian isoille varpaille? Päätoimittaja Pirkko Leino-Kaukiainen oli keksinyt aika oudot epäämisen (TEKO)syyt:

1) "Kirja on jo arvioitu lehdessämme (Hiidenkivi 2/2009), ja emme julkaise kahta arviota samasta kirjasta."
2) "Emme julkaise arvioita, jotka käsittelevät vain osaa kirjasta."
3) "Emme julkaise tekstejä, jotka on julkaistu jo muualla (tämä teksti mm. Ilkassa)."
4) Jo aiemmin olen saanut Leino-Kaukiaiselta ilmoituksen, että "Hiidenkivessä ei arvostella kaunokirjallisia teoksia".

Edellisen johdosta:
1) Hiidenkiven journalistisen etiikan mukaan 600-sivuisen kirjan arvosteluksi riittää siis yksi kerta, yksi totuus, se mikä sopii Hiidenkiven rikkumattomaan idylliin, vailla mitään riitasointuja.
******
2) Omituista, ettei kirjan yhtä osaa, aihekokonaisuutta, saa arvostella lainkaan. Mihin sellainen sääntö perustuu? Itse Leino-Kaukiainen kuitenkin rikkoi omaa sääntöään, kun Hiidenkivessä (5/2006) oli arvostelu Kalevala nykysuomeksi -kirjani esipuheesta, siis vain muutamasta sivusta, pienestä OSASTA. Itse kirjani sisällöstä, noin 18 000 runosäkeestä ei mainittu mitään. (Kyseinen tynkäarvostelu löytyy tältä blogisivustolta.)

3) Arvostelua ei ole julkaistu Ilkassa eikä muussakaan lehdessä.

4) Hiidenkiven nrossa 5/2006 oli siis arvostelu (vastoin päätoimittajan omaa ilmoitusta) "kaunokirjallisesta" teoksestani Kalevala nykysuomeksi (siis esipuheesta). Tyrmäävä tynkäarvostelu oli tehty yhteistyössä Karusen pitkäaikaisen häirikön, turhautuneen kadehtijan, nimimerkki Niilo Naakan kanssa. Allekirjoittajaksi oli saatu Naakan tuttu, nuori opiskelijatyttö Riikka Kiuru. Oletankin, että päätoimittaja onkin silloin ja sen jälkeenkin ollut niin lumoutunut Niilo Naakasta, että hän tässä hurmiossa on hylännyt minun asialliset kirjoitukseni. Päätoimittajalta tällainen puolueellisuus on mielestäni suuri virhe.
*****
Olisin vain halunnut herättää keskustelun runokielen nykykäytöstä, sillä mitään siihen viittaavaa en ole lehdessä aiemmin nähnyt. Ja olisihan minulle vastineenkin voinut joku tehdä, ja mahdollisesti mitätöidä väitteeni. Sana ei ole lehdessä suinkaan vapaa, vaan kaikki toisinajattelu kitketään kuten neukuissa aikanaan.

Monta vuotta SKS:n jäsenenä olleena tunnen itseni väärin kohdelluksi. Minusta päätoimittajan tehtävä on puolueettomana "tuomarina" pikemminkin yllyttää keskusteluun kuin tukahduttaa sitä. Vaikuttaisiko tällaiseen ankaraan torjuntaan sekin, että päätoimittaja, valtiotieteilijä Pirkko Leino-Kaukiaisella ei ole kielitieteen eikä kirjallisuuden alan koulutusta.

Torjunta metriikan tutkimustani, runosäkeitäni ja henkilöänikin kohtaan on niin totaalsiat, että Leino-Kaukiainen hylkäsi viime vuonna jopa folkloristiikan dosentti Lassi Saressalon laatiman arvostelun suuren suosion saaneesta kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella. Toimitus ei olisi halunnut millään ottaa vastaan edes kirjani näytekappaletta kustantajani sitä tarjotessa. Kyseessä on nimenomaan teos, joka pyrkii tekemään tunnetuksi kieltä, kirjallisuutta ja kansanperinnettä.

Tässä on jo tyrannian oireita, sillä Saressalo sattuu olemaan Hiidenkiven toisen julkaisijan eli SKS:n hallituksen jäsen, eikä sillä hyvä, vaan myös lehden toisen julkaisijan, Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Arvostelu olikin liian hyvä, siksi se oli hylättävä. Katso arvostelu http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=1365

Mistä tämmöinen kammo kumpuaa; enhän edes tunne päätoimittajaa?

En kuitenkaan usko, että Hiidenkiven nykyinen päätoimittaja pystyy leimaamaan koko SKS:aa kansanrunouden viholliseksi, vaikka kuinka yrittäisi. Hänen toimintansa on pakko muuttua, sillä tällainen diivaileva ja pilkallinen asenne kalevalaiseen kielikulttuuriin myrkyttää ilmapiirin. Meitä runoniekkoja on sentään aika paljon. Edellisen päätoimittaja Koskelan aikana sain minäkin lehdessä mielipiteeni esille.

Näitä mielipiteitäni en suinkaan säilytä pöytälaatikossa, ja keskustelulle on onneksi foorumeita, sekä paperisia että digitaalisia. En ole siis asiani kanssa onneksi yhden lehden varassa.

***************************************************

KELVOTON, HYLÄTTY ARTIKKELI (julkaistaan myöhemmin muussa lehdessä):

Kalevalan kulttuurihistoria, toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen. SKS. Porvoo 2008.

Viime vuonna ilmestyneessä Kalevalan kulttuurihistoriassa kalevalamitta saa palstatilaa (sivulla 304) runsaan YHDEN sivun verran kirjan lähes 600 sivusta! Runomitan hämmästyttävän niukka esittely on kuin suoraan kopioitu jostain vanhasta tietosanakirjasta tai runousopista, osittain vanhentuneine termeineen (esim. murrelmasäe = nykyisin murtosäe, normaalitrokee = nyk. tasasäe), vailla aihealueen sisäistämistä. Jos sen varassa muodostaisimme käsityksen kalevalaisesta runokielestä, niin heikoilla olisimme.

Kerron määritelmä on harhaanjohtava. Artikkelissa sanotaan, että ”Ensimmäisen säkeen kaikille käsitteille, lukuun ottamatta verbejä ja partikkeleita, on toisessa säkeessä esitettävä samaa merkitsevä tai samantapainen tai sitten vastakohtainen vastine”.

Tässä on kerron perussääntö sotkettu. Asia on päinvastoin:Kertosäkeessä ei suinkaan tarvitse tuoda esille ensimmäisen säkeen (pääsäkeen, emosäkeen) kaikkia käsitteitä, vaan usein vain ensimmäisen säkeen jokin osa. Kertosäkeestä puuttuu siis usein monia pääsäkeen elementtejä, esim. substantiiveja (jotka usein ovat pääsäkeessä subjektina tai objektina):

luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria (ei siis tarvitse esittää vastinetta adverbiaalille merehen)

nousi karhu kankahalta,
petäjäisestä pesästä (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille karhu)

Emo tuossa arvelevi,
itse itkien sanovi (ei siis tarvitse esittää vastineitta subjektille emo eikä adverbiaalille tuossa)

Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat (ei siis tarvitse esittää vastinetta objektille virttä eikä subjektille tuulet)

Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut (ei siis tarvitse esittää vastinetta subjektille virteni)

Mutta toisaalta: Kertosäkeen jokaisella sanalla pitää olla vastineensa pääsäkeessä (tätä sääntöä kai on kirjassa tavoiteltu?)

Säkeensisäistä kertoa sivulla ei tuoda esille lainkaan, ei myöskään säerakenteiden kertoa. Moni muu runokielen tyylikeino jää kokonaan kuvailematta. Pentti Leinoltako lienee peräisin jo vanhentunut, outo tapa merkitä nousutavua plussalla (+) ja laskutavua miinuksella (-)?

Murtosäettä kuvattaessa artikkelissa mainitaan, että "yksi- ja kolmitavuiset sanat muuttavat säettä niin, että sanan pääpainollinen tavu ja mitan korko eivät satu päällekkäin". Tämä on vajavaisesti määritelty, joten pari täydennystä:

1. Varsin usein murtosäkeissä on myös 5-tavuisia sanoja: särkiä sapikkahia - lauloaksemme hyviä - aiaksiksi asettelevi. Onpa Kalevalan eräässä murtosäkeessä 7-tavuinenkin sana: pään pärisemättömäksi

2. Yksi- ja kolmitavuiset sanat eivät VÄLTTÄMÄTTÄ muuta säettä murtosäkeeksi, vaan aika usein se säilyy tasasäkeenä:

Olipa impi ilman tyttö - Lähe nyt kanssa laulamahan - Ei ole tammi kasvanunna - Minua on vyötty miehen vyöllä - Et ollut suuri etkä pieni - Melatar on mielivaimo - Koirat ei ne koissa maanne - Kovin äijä kun on kolme - Itse en nyt tieäkänä - Kamala on kaksi naista

Alkusointukin esitellään vajavaisesti eikä muusta äänneharmoniasta mainita mitään.

Huomiotta vaille jää myös, että Lönnrotin Kalevalassa, jonka pohjalta mitan nykyinen normisto on luotu (vrt. mm. Matti Kuusi), ei mikään säe pääty pitkään vokaaliin.

Yhdeksäntavuisen säkeen mahdollisuuksia runokielen tyylikeinona (jota meillä Karusessa on paljonkin pohdittu) ei tuotu esiin lainkaan.

Kun on kyse historiateoksesta, olisi ollut paikallaan katsaus kalevalakielen parituhatvuotiseen kehityshistoriaan. Siitäkin on olemassa tutkimusaineistoa.

Vähän vertailua:
En tiennytkään, että laittomana lakkautettu Lotta Svärd -järjestö on Kalevalan kulttuurihistoriassa niin keskeinen, että se saa palstatilaa lähes kaksitoista sivua, kalevalamitta siis vähän toista sivua. Eikö ikivanha kalevalakieli kuulukaan kalevalaiseen kulttuuriin?

Miksi kirjaan ei tilattu Kalevalaisen Runokielen Seurasta laajempaa ja asiantuntevampaaa runomitta-artikkelia? Karusen parissa jo kymmenen vuoden ajan suoritettu, Kalevalaan perustuva runomitan tutkimus, samoin kuin laaja runotuotantomme on ohitettu tyystin. Sivun marginaalissa mainitaan kyllä (tarkoituksella?) jokin, ainakin minulle tuntematon: Karjalaisen Runokielen Seura.

Kirjan alussa mainitaan, että teos on SKS:n nimeämien "asiantuntijoiden tarkastama". Olisi mielenkiintoista tietää, kuka kyseisen luvun on tarkastanut.

Artikkelissa sanotaan epämääräisen arvoituksellisesti, että "mitasta voi kehitellä myös yksilöllisiä muunnoksia, sitä voi uudistaa ja joskus rikkoakin". Jos SKS ja Kalevalaseura todella ovat lähteneet tälle vesityslinjalle, tämä näkemys on tuotava kyllin selvästi esille koko kalevalaiselle kansallemme. Silloinhan on yhdentekevää, millaisia ohjeita mitasta annetaan. Silloin tulee ymmärrettäväksi kyseisten tahojen nuiva suhtautuminen mielestämme arvokkaaseen kulttuuriharrastukseemme. Ja silloin näillä minun kommenteillanikaan ei ole mitään arvoa. Kiitoksia nyt kumminkin tästä yhdestä sivusta lähes 600-sivuisessa kirjassanne!

Arvostan kuitenkin korkealle kirjan toimittajia, laaja-alaisia kulttuuritoimijoita Pekka Laaksosta, Seppo Knuuttilaa ja Ulla Pielaa, joista viimeksi mainittu vastaa kyseisestä Kalevalamitta-artikkelista. Metriikan alueella Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Piela ei mielestäni ole omimmalla alueellaan, mutta se ei missään nimessä vähennä hänen ansioitaan muussa kulttuurityössä.

Pysy poissa, pyllypoika!

2009-03-29T02:09:00.000-07:00

Seuraava lyyrinen, herkkä runo sopinee hyvin, ainakin runomitaltaan, opetusrunoksi. Siinä on kohdallaan runojalkojen rytmiset suhteet, alkusointu ja muu änneharmonia, jopa kalevalainen kerto.

Pysy poissa, pyllypoika,
parisuhdesuutelija,
kaukana minun kotoa,
mun televisiostani!

Kamala mun on katella
sitä hinttien himoa,
sitä ihme irstailua.

Miksi kaapista tulitte?
Kaappi on parahin paikka
peräpuolen pussaajalle,
peräsuolen survojalle,
peräputken penkojalle.

Pysykää poteroissanne,
kuksikaa komeroissanne!
En kaipaa erityisemmin
paskaista panemistanne,
sontaista sohimistanne.

Jos on rietas mun runoni,
rivompaa on ruudullamme,
jonka nuoretkin näkevät,
lapset vielä kasvavaiset.

Tarjotaanko seuraavaksi
eläimeensekaantumista?
Mitä mieltä on Mikael,
suuri johtaja YLESSÄ?

Samasta aiheesta:

Homoilu on "taiteessa" niin myyvää, ettei sitä haluta kieltää televisiossakaan. Turha on minunkin ehdottaa julkisen miesperäisen rakkauden suitsimista minkään lehden yleisönosastossa, ei edes kirkon lehdessä. Alla oleva hillitympi versio aiheesta sentään ilmestyi ruutuun eräällä keskutelupalstalla, nimittäin:

Tarjolla on telkkarissa
pyllypoikarakkautta,
miesperäistä penkomista.

Mitä mieltä on Mikael,
YLEN päällikkö paätevä,
onko tarjolla piankin
eläimeensekaantumista?

Seuraaville Kalevalan mahdollisille tulkitsijoille annankin rahanarvoisen vinkin: tehkää Väinämöisestä HOMO! Ottakaa esimerkkiä Katariina Lillqvistin Homo-Mannerheimista.

Kirjan menekki olisi taattu. Ja eikö sillä Väinämöisella ollutkin vähän niitä elkeitä! Aina vain pelehti miesten kanssa; Ainoakin tavoitteli aika veltosti, lähti pakoon Pohjan akkaa ja Pohjolan tyttäriä, ja kosikin heitä vain muodon vuoksi, koska Ilmarinenkin kosi.

********************************************
Miesperäistä penkomista voi nähdä esim. kolmiosaisessa sarjassa Luvaton leikki 27.3.,4.4. ja 11.4. parhaaseen katseluaikaan eli klo 22 - 23. Näin se menee:
Vedetään valkoista huumetta kumpaankin sieraimeen oikein hartaasti, moneen kertaan, sitten lähdetään homobaariin ja isketään sieltä homo. Sitten mennään jommankumman kotiin. Jos ei kummankaan kotiin pääse, paneskellaan puistossa. Sitä ennen kuitenkin levitetään liukuvoidetta taskusta löytyvästä putkilosta. Välillä tietenkin keskustellaan, mutta kupletin pääjuoni on tuollainen. Siis ikään kuin opetuselokuva, nuorten parhaaseen katseluaikaan klo 22 - 23.

Homous on myös tuottavaa bisnestä kautta läntisen maailman, ravintoloilllekin. Tampereellakin on pyllypoikien julkinen yökerho, jossa on ns. "pimeä huone", panohuone (Aamulehti 11.4.09). Heteroseksin harrastaminen siellä on kielletty.

Mainittakoon, että en ole uskovainen enkä homoutta, kunhan se tapahtuu "kaapissa".

"Uuudistiko" Eino Leino kalevalamitan?

2009-03-28T11:11:00.000-07:00

Useista kirjallisuusoppaista on lähes sata vuotta saatu lukea, että Eino Leino Helkavirsissään (1903 ja 1916) ”uudisti” runomitan. Tällaista esittävät yleensä ne, jotka eivät tunne kalevalakielen metrumia. Onpa väitetty sellaistakin, että Lauri Viita, Matti Rossi ja moni muukin ovat uudistaneet kyseistä mittaa. Itse en pitäisi Leinoakaan varsinaisena uudistajana, sillä ei vuosituhantista kielikoodia niin vain muuteta, korkeintaan siihen voi jokainen lisätä jotain omaa persoonallista esanssiaan.

Ainakaan positiivisena uudistuksena en voi pitää Leinon muutamaa ”säekatkosta” eli pisteen panemista säkeen sisälle.

Myönteisenä metrisenä lisänä runomittaan voisi mainita eräät hänen käyttämänsä kelvolliset säetyypit, joita Kalevalasta ei tapaa. Toisaalta Kalevalassa on sellaisia tyyppejä, joita taas Leino ei käytä. Mainittakoon tässä heti perään, että monia uusia hyväksyttäviä tyyppejä ovat ”keksineet” myös karuselaiset.

Leinon 8-tavuisia omia tyyppejä:

12212 näin kasvot nälän ja kylmän
13112 mies körötti niin kuin köngäs
21212 siinä on tuki ja turva
3212 Mittyinen tämä on neito

Leinon 9-tavuisia:

12213 kuin oli olla Kuun povella
13212 Vaan mikäpä sinun on synty
22113 Mitä sanon ma mies poloinen
1332 en sitoa sinistä tulta
413 Otermalla veli Katerma
63 onnettomuudetkin ohitse

Toisaalta Leino käytti liikaa 9-tavuista säettä, ikään kuin se olisi yleinenkin runomitan tyylikeino. Monet hänen tällaiset säkeensä olivat lisäksi arveluttavan raskasalkuisia:

333 kolkutti portille pyhälle
333 Kuulinko luostarin aholta
333 karhuko kaunihin lähetti
333 karkasi kahdelle jalalle

Vaikka Leino käyttikin pääosin lähes nykyisen kaltaista suomea pitkine vokaaleineen, hän turvautui tiuhaan myös Kalevalan malliseen sanojen ja niiden kirjoitusasujen, esim. väli h:n käyttöön, jopa savolaisuuksiin: karjahan, vieremähän, tietämähän, etsimähän, taivahan, hettehellä, kulkenunna, langennunna, viejeä, lautsat, korjannevi, sammuvi, tekevi, kuuntelevi, naljaeli, heittihe.

Mitan uudistamisena en voi pitää myöskään sitä, että Leino unohti lähes täysin Kalevalan erään parhaimmista tyylikeinoista: kerron.

Leinon kalevalamittainen tuotanto jäi melko lyhyeksi: Helkavirret yhteensä n. 2800 säettä (Vrt. Risto Varis: noin 40 0000 säettä). Kalevalamittaisiksi en laske Leinon muuta tuotantoa, esim. ennen Helkavirsiä ilmestyneitä runonäytelmiään, joissa hän jo toki tavoitteli kalevalaista poljentoa.

Leino on vieläkin nerokkaimpia kirjoitetun kalevalamitan käyttäjä, mutta mitan uudistajan ei häntä voitane pitää.

Kivääriä kiivahampi - tehokkaampi tykkiäkin!

2009-03-28T03:54:00.000-07:00

Kalevalamittaisella yhteiskuntarunolla on vankka perinne: jo 1800-luvun ns. rahvaan runoniekat eli talonpoikaisrunoilijat ottivat terävästi kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, tosin enemmän tai vähemmän
ontuvalla runomitallaan. He myös tekivät usein pilkka- tai ylistysrunoja merkkihenkilöistä, kuten kirkonmiehistä ja ninismiehistä. Rautalammilla Savossa vaikutti 1800-luvun alkuopuolella kolmekin
kilpailevaa runoniekkaa: Paavo Korhonen, Pentti Lyytinen ja Juhana Ihalainen. Heistä Korhonen, “Vihta-Paavoksi” kutsuttu, lienee kuuluisin rahvaanrunoilija; ja itse Elias Lönnrot julkaisikin häneltä viisikymmentä runoa. (Korhosen elämää viinapiruineen kuvaa Jouni Tossavainen kirjassaan Vihtapaavo. Like –99.)

Miesten luokse mentiin maksua vastaan teettämään pilkkarunoja virkamiehistä, jotka olivat tehneet vääryyttä kansaa kohtaan. Usein maksuksi kelpasi nestemäinen jumalanvilja. Runopyyntöjä tuli vieraistakin pitäjistä, esim. Maaningalta. Matti Lehmonen, Kalevalan savontaja, jatkaa nykyisin ansiokkaasti rautalammilaista kalevalaista runoperinnettä.

Oman blogisivuni lisäksi myös Kalevalaisen Runokielen Seuran (http://www.karuse.info/) sivuille on kerääntynyt runsaan kymmenen vuoden aikana paljon ns. osallistuvia runoja. Tietäisivätpä mainosmiehet, poliitikot ja papitkin, mikä mahtava ase on kalevalainen säe! Se on ”kivääriä kiivahampi – tehokkaampi tykkiäkin!

Suomen suurin runoniekka, Elias Lönnrot?

2009-03-28T03:00:00.001-07:00

Tutkija Eino Kiuru toteaa Hiidenkivessä (1/2009), ettei Kalevala olekaan puhtaasti kansan suusta kerättyjen muinaisten runojen kokoelma eli kansaneepos. Kiuru arvelee, että se on suurelta osin Lönnrotin runoilema kirja, jopa juonikin on hänen omansa. Lönnrot olisi Kiurun mukaan käyttänyt Kalevalassaan vain viitisen prosenttia kansanrunojen säkeitä. Tämän torjuu ehdottomasti Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela (Hiidenkivi 2!2009). Hän vetoaa tutkija Väinö Kaukosen selvityksiin, joiden mukaan Lönnrot sepitti Kalevalaansa vain harvoja säkeitä.

Mene ja tiedä. Mutta kun vertaa SKVR:n sivuilla olevilta maineikkaimmilta runolaulajilta kuten Juhana Kainulaiselta, Ontrei Maliselta, Vaassila Kieleväiseltä, Martiska Karjalaiselta, Arhippa Perttuselta muistiin merkittyjä runosäkeitä (löytyvät myös internetistä) Kalevalan säkeisiin, tuntuu että Lönnrot on sormeillut lähes jokaista alkuperäistä säettä, jos ei muuten niin ainakin muoto-opillisesti ja runomitallisesti. Esim. Malisen, ehkä tärkeimmän laulajan, runomitta on kovin alkeellista, Perttusen taas vähän parempaa.

Itse uskonkin, että Lönnrot laati Kalevalansa täysin mielensä (mielikuvituksensa) mukaan valtavan aineiston pohjalta. Omien sanojensa mukaa hän olisi voinut niiden pohjalta laatia ”seitsemän kappaletta Kalevaloja, kaikki erilaisia”. Vaatimattomana hän ei kuitenkaan pannut nimeään alle mihinkään Kalevalaansa.

Itse pidän Lönnrotia parhaana runoniekkana. Hän ensimmäisenä oivalsi kiteyttää kielikoodin idean, ja pystyi muovaamaan saamastaan aineistosta millaisen säkeen halusi. Varsin usein hän sieppasi säkeen omasta päästään.

Kalevala-juhlinnan kritiikkiin on aihettakin (Ilkka 13.3,09)

2009-03-14T13:39:00.000-07:00

Yhdyn Kalevala-juhlinnan kritiikkiin, jota Kalevalaseuran puheenjohtaja Seppo Knuuttila (11.3.) oli havainnut. On hyvä, että Kalevalaa tuodaan esille kaikin keinoin. Mutta hämmästelen, että eepostamme juhlitaan jälleen, ikään kuin se olisi jokin kuva- ja säveltaiteen hedelmä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteellinen tuotos, jää pahasti juhlista paitsi.

Eepoksemme pihvi, ainutlaatuinen kalevalainen runokieli, saa vain runsaan yhden sivun verran palstatilaa Kalevalaseuran tuoreessa jättiteoksessa, lähes 600-sivuisessa Kalevalan kulttuurihistoriassa!

Knuuttilan mukaan kaikki kaksikymmentä kuva- ja säveltaiteilijaa rupesivat halukkaasti tekemään Taiteilijoiden Kalevalaa - työtä saadakseen. Lehtitietojen perusteella monet noista taiteilijoista ottivat Kalevalan käteensä ensimmäistä kertaa. Onko sellaisilla tilaustaiteilijoilla aitoa annettavaa?

Mitä laajempi kaupallinen taideteollisuus Kalevalan ympärillä pyörii, sitä vähemmän itse kirjaa luetaan. Omasta puolestani olen yrittänyt tehdä vierasmurteista Kalevalaa tunnetuksi tekemällä siitä runomuotoiset helppolukuiset versiot nykysuomeksi ja eteläpohjalaisella murteella.

Kalevalaseura samoin kuin SKS:kin pyrkivät lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eivätkä mitenkään edistä sen nykykäyttöä. Mitään kielellistä estettä mitan käytölle ei ole. Sen todistavat seuramme sivuston kymmenettuhannet säkeet. Knuuttilan jos kenenkään luulisi ymmärtävän ikivanhan kielikoodin arvon; onhan hän niitä harvoja kalevalakielentaitoisia korkeakouluopettajia maassamme; lähettänyt monena vuonna Joensuusta opiskelijoidensa runoja seuramme kotisivuille. Niistä kiitos.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura ry:n perustaja, kunniapuheenjohtaja

Kotoutumisapua uussuomalaisille (Aamulehti 10.3.09)

2009-03-10T10:49:00.000-07:00

Tosiasia on, että maahamme muuttaa yhä enenevässä määrin pysyvästi asumaan ulkomaalaisia, joita voitaisiin paremman ilmaisun puutteessa alettu nimittää uussuomalaisiksi. Heidän mahdollinen syrjäytymisensä ei ole kenenkään etu, joten heidän kotoutumisensa on tärkeää.

Kotoutumisohjaus voisi olla yhdistyspohjaista vapaaehtoistyötä, mallina vaikkapa Mummon kammarin toiminta. Uskoisin, että valveutuneiden eläkeläisten parista löytyisi vapaaehtoisia tähänkin harrastukseen.

Tärkein asia kotoutuksessa on ilman muuta suomen kielen harjoittelu arkitilanteissa. Pitkäkestoinen kahdenkeskinen kommunikointi uussuomalaisen kanssa on monin verroin tehokkaampaa kielenopiskelua kuin kursseilla käyminen ja tulee yhteiskunnallekin edulliseksi.

Sitä paitsi teoreettinen ryhmäopetus ei kaikille uussuomalaisille sovi, usein alkeiskoulutuksen puuttumisen vuoksi. ”Seuralaisen” ei kuitenkaan tarvitse olla kielenopettaja, mutta esim. englannin taito ei ole pahitteeksi. Kielen lisäksi seuralainen perehdyttää tulokasta muutenkin suomalaiseen elämänmenoon.

Kaavailemani uussuomalaisten kotoutumisapu on mielestäni ainakin yhtä tärkeätä kuin esim. hädässä olevien kissojen auttamistyö.

Aulis Rintala

Onko Karuse perustettu liian myöhään?

2009-03-08T22:11:00.000-07:00

Jossittelu ei johda mihinkään, mutta tekee mieli kysyä, onko Kalevalaisen Runokielen Seura perustettu liian myöhään? 1900-luvun loppupuolella tällainen seura olis saanut henkistä tukea ainakin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aktiivijäseneltä, kalevalakielen tuntijalta, akateemikko Matti Kuuselta.

Nykyäänhän tuon seuran taholta tarjotaan harrastuksemme tueksi vain kylmää kättä, jos sitäkään. Onkohan verovaroin toimivassa suuressa laitoksessa yhtään kalevalakielen taitoista?

Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tätä ohjetta KaRuSe yrittää sinnikkäästi noudattaa, vaikka seura saakin yhteiskunnan tukea saman verran kuin Huussiseura ry eli 200 euroa vuodessa.

Raittiuskin on nyt päivitetty (Ilkka-lehti 30.3.09)

2009-03-08T03:27:00.000-07:00

Sanalla raittius ei ole enää pitkään aikaan ollut entistä positiivista merkitystään; se ei ole enää ”siistiä”. Raittiuskin on päivitetty. Varsin usein se on alkoholiin ystävällisesti suhtautuvien toimittajien vitsailun kohde.

Viitaten Matti Vanhasen ja Lauri Ihalaisen eläkeikäkiistaan eräs Aamulehden kolumnisti kirjoitti 7.3.09 raittiutta irvaillen otsikokseen: ”Raittiiden kirvesmiesten kiista sotkee koko maan asiat”. Tästä tuleekin mieleeni kysyä, että juovuksissako päätökset pitäisi tehdä, nnin kuin Breznevin aikaan, ja että pysyyyköhän kirves toimittajien käsissä.

125 vuottaan juhlivan Tampereen Raittiusseuran varapuheenjohtaja ja Raittiusseurasäätiön puheenjohtaja - jääköön nimi mainitsematta - sanoi Aamulehden haastattelussa 19.3.09, että hän kuuluu siihen ryhmään, joka käyttää alkoholia ”hauskasti ja hallitusti” ja että ”kohtuukäyttö ei aiheuta terveydellistä ja taloudellista haittaa”.

Ole siinä sitten raittiina. Nykyään ei enää kouluissakaan puhuta raittiuskavatuksesta, vaan päihdekasvatuksesta!

Entä mitä meidän puhdassydämisten pitäisi ajatella raittiudesta, meidän , jotka saimme muinoin palkintoja raittiuskilpakirjoituksissa - paheksumalla Turmiolan Tommia?

http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=411839

Kalevalan päivänä 2009

2009-02-28T12:10:00.000-08:00

Turun sanomat:

LEENA KYTÖMÄKI, suomen kielen dosentti, Turun yliopisto

Suomen kielen juuret muhevissa murteissa

(artikkelin loppuosa:)

Jopa kansalliseepoksemme Kalevala on käännetty kahdelle murteelle. Vuonna 1999 ilmestyi Matti Lehmosen savonnos ja tänä vuonna Aulis Rintalan eteläpohjalainen versio. Kumpikin saa lukijan hyvälle tuulelle.

Ensin näyte savonkielisistä Kiäntäjä’ alotussanoista, sitten eteläpohjalainen katkelma, jossa Kauko tuo Kylli-neirin äireen työ:

Suatanpa hyvinniill laaloo,
vetteev veesuva parasta,
jos on kunnon kalakukkoo,
ehom piältä jos olutta;
jos ee anneta olutta,
tarjota tarinavettä,
pajatan puolella suulla,
laeskemmasti lallattelen...

Muari prunnilla orotti
ämmällänget hartioolla,
oli aivan onnesnansa,
flätkii oikeer reisiänsä
Kyllikin nähäresnänsä
oman Kaukonsak keralla.
Sanookin sanoolla nualla:
”Jumalallek kiitos jotta
mä saim mialuusam miniän,
turvav vanhuurev varalle,
taitavan tulen tekijän,
kropsumpaistajam parahan...

Ja löytyihän katkelmista myös sitä ”kulinarismin kovaa ydintä”, kalakukkoa ja kropsuja!
____________________________________

Maaseudun tulevaisuus

Pirja Peltomäki:

Kalevala taipuu dekkariksi ja punktarinaksi

(jutun loppuosa:)

Murretta voi laulaa

"Ei murretta voi lukea", sanoo pohjalainen. Tätä voi testata tarttumalla ensimmäiseen murreversioon. kalevala eteläpohjalaisella murteella on jämerää ja karua kieltä. Esipuheessa annetaan vihje.

"Parhaimman lukukokemuksen saanee lukioja, joka vaivautuu hyräilemään säkeitäni omatekoisella ugrilaisella nuotilla", Kalevalaisen Runokilen Seuran puheenjohtaja Aulis Rintala kehottaa.

kirjassa käytetään lähinnä Härmanmaan seutukunnan murretta. Mirka Johanssonin kaunis kuvitus johdattaa teemaan.

Vaitonaanej Joukahaanen sai sanat väkisin suusta:
"Voi mun äiteeni hyväänen, kuule, mun käyy häjysti."

Lönnrotin Kalevalasta murreteos eroaa selvästi. Tunnistettaviakin kohtia löytyy. Maammo vaihtuu äiteeksi.

Ilkka-lehti Kalevalan päivänä 2009

2009-02-28T11:48:00.000-08:00

Katkelma Kalevalasta oikialla murtehella
Ilkka-lehti, lauantai 28.02.2009

Näinä perhevväkivallan aikoona voimma ottaa elämänohojeeta Kalevalasta, johona joskus kyllä akkaa kurmootethan kovallakin kärellä, mutta yleensä kohorellahan niinkun ihimistä pruukathan. Seuraavan neuvon saa Pohojolan häis Ilamarinen:

Ylykä Ilamarinen, pirä helluas hyvänä,
anna arvo ainualles, kehuv vaimos vanhempia
ja sem muutakin sukua, ylistä ylen hyväksi,
silitäs sirua päätä, pistäp poskellem pusuja,
useen hellästi halaale, kuttuj joskus keijuksikin.

Älä päästäm morsianta kaikkien käpäältäväksi,
kujillek kulukemahan, nurkkihin nuhajamahan,
hääräälemähän hämäräs.
Kotonakin se on ollu kaikkien silimään alla:
aamut mamman aurinkona, väev valona keskipäivät,
illap pappansa ilona.

Kalevala EP

2009-02-28T11:40:00.000-08:00

La 7.3.2009 klo 18.00 Kampin Palvelukeskus Salomonkatu 21 B

" MUSIIKKI- JA RUNOILTA"

Mestaripelimanni Airi Hautamäki Alavudelta saapuu pienen tehoryhmän kanssa viihdyttämään pohojalaasia. Airi on "vähärivisten" haitarien mestari jota on todella ilo kuunnella. Aulis Rintala on kääntänyt Kalevalan pohojanmaan murteelle ja lukee siitä parhaita paloja. Kirjaa voi ostaa tai tilata paikan päällä.

Helsingin Eteläpohjalaiset ry

Niin sanottu pakkoraitis

2009-02-06T00:38:00.000-08:00

Olen ollut jonkin vuoden uudessa olotilassa,
lääkärini määräämänä, niin sanottu pakkoraitis,
eikä hullumpi tilanne.
Ota oppi Aulikselta, ei oppi ojahan kaada,
pikemminkin pois ojasta:

Tammikuun tipattomana, huikatonna helmikuunkin,
maaliskuussa maistamatta, huhtikuun humalatonna,
tuopitonna toukokuussa, kesäkuussa kännitönnä,
hutikatta heinäkuussa, elokuun kulauksetta,
koko syyskuun kaljatonna, lokakuun kupittomana,
marraskuussa raivoraitis, juomatonna joulukuunkin.

Kalevala kääntyi härmäksi

2009-01-17T23:41:00.000-08:00

Ilkka-lehti, Kulttuuri

PROF. TUOMO TUOMI

Julkaistu: 02.07.2008 00:01

KIRJA

Kalevala eteläpohjalaisella murteella. Aulis Rintala. Lumo. 329 sivua.

Kalevala on suomalaisen kulttuurin yksi kulmakivi. Sen vaikutusta suomalaisen Suomen kehitykseen on mahdotonta yliarvioida. Valtiollisenkin Suomen kohtaloihin sillä on usein ollut merkittävä vaikutus. Kun keisari kieltäytyi ottamasta vastaan helmikuun manifestia protestoivan suuren lähetystön adressia satoine tuhansine allekirjoituksineen, keisari kuitenkin perui osan manifestin määräyksistä ja hillitsi venäläistämistoimia joksikin aikaa eurooppalaisten kulttuuripersoonien, mm. Emil Zolán, Louis Pasteurin jne. julkisen protestin vuoksi.

Kalevala ja sen erityinen aatemaailma oli herättänyt eurooppalaisen sivistyneistön myötämielen ja ihailun Suomen kansan henkisiä voimavaroja kohtaan. Kalevalan sankarithan ovat ennen muuta tiedon, taidon ja runouden sankareita (Väinämöinen ja Ilmarinen) eivätkä Lemminkäistä lukuun ottamatta miekan ja sodan sankareita kuten enimpien muiden eepoksien sankarit (Roland, el Cid jne).

Kalevala on maailmalla tunnetumpi ja arvostetumpi kuin nykysuomalainen uskookaan. Se oli käännetty vuonna 2005 62 kielelle; kaikki käännökset eivät tosin ole saaneet painoasuista julkistusta. Tuoreimpia käännöksiä ovat vietnamiksi ja latinaksi tehdyt runomittaiset laitokset. Kaikille suurille eurooppalaisille sivistyskielille Kalevalasta on joko runomittainen ja/tai suorasanainen kertova käännös. Saksaksi on jopa kaksikin taidokasta mitallista käännöstä. Ja kuten otsikostani ilmenee, Kalevalasta on nyt myös eteläpohjalaismurteinen käännös. Urotyön tekijä on kauhavalaissyntyinen suomen kielen maisteri ja Kalevalaisen Runokielen Seuran puheenjohtaja Aulis Rintala.

Otsikossani on tarkoituksellista reteyden tavoittelua. Aivan Härmän murteeksi ei Rintalan käyttämää kielipartta voi väittää, mutta lähellä Rintalan omaa varsinaista äidinkieltä eli Lapuanjokilaakson pohjoisosan murretta hänen käännöksensä voittopuolisesti on. Monien muiden auktoriteettien tapaan Rintala tunnustaa tuon äidinkielensä eli Härmänmaan murteen erityisen taipuvuuden Kalevalan runomittaan eli nelipolviseen trokeeseen. Esipuheessaan hän esittelee joukon tällaisia kääntämistä helpottavia murteen piirteitä.

Kalevalan runomitan voi sanoa olevan erityisesti suomalaisen runomitan, sillä se rakentuu suomen kielen tavujen luontaisien kestosuhteiden ominaisuuksille ja sanojemme painojärjestelmälle. Sen on sanottu myötäilevän suomen luontaista puhetahtia. Siksi runo ja mitta tarttuvat helposti "korvaan". Mitta tukee runon sisällön ja kulun muistamista, mikä selittää sen, että runot saattoivat säilyä vuosisatoja pelkästään suullisena perintönä. Toki kertojittain tai laulajittain - Kalevalan runot esitettiin aidossa tilanteessa laulaen - ja esityskerroittainkin hiukan vaihdellen mutta runon kerronnallisen ytimen säilyttäen. Omakohtaisena esimerkkinä mitasta muistin tukena kerrottakoon, että kun rehtori Laurinmäen suomen tunnit keskikoulun viimeisellä luokalla omistettiin kokonaan Kalevalalle, muistan osanneeni koko Kalevalan alusta loppuun ulkoa. Aika tuskin on kovinkaan paljon kullannut näitä muistoja.

Niin luontevasti suomen tavu- ja painorakenteeseen liittyvä kuin Kalevalan nelipolvinen trokee-mitta onkin, sillä on tiukat lainalaisuutensa. Niihin on härmäntäjänkin ollut pakko tarkasti perehtyä. Perehtymisen tuloksena on mitallisesti virheettömästi käännetty eteläpohjalaismurteinen Kalevala mutta myös mainio Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Hauskasti kirjoitettu kirja valaisee kalevalamittaa myös nykykielisen sanaston avulla. Samalla tulee havainnollisesti osoitettua, että kalevalamitan yhteys kielemme sanarakenteeseen on edelleen kiinteä.

Valmiista työstä nauttiva ei ensimmäiseksi tule ajatelleeksi, mikä on eniten tuottanut härmäntäjälle vaikeuksia. Eteläpohjalaismurteiden äänne- ja tavurakenne helpottaa, kuten edellä totesin, kääntämistä, mutta käännöksen lukeminen paljastaa nopeasti kääntäjän haasteet. Kalevalan ja koko kertovan kansanrunoutemme sanaston yksityiskohtainen alkuperäanalyysi on yhä tekemättä. Se kuitenkin on selvää, että eteläpohjalaismurteiden sanasto poikkeaa paitsi Kalevalan viljelemästä itämurteisesta sanastosta myös monien läntisten murteidemme sanastosta. Etelä-Pohjanmaa on kansankulttuuriltaan hyvin omaleimainen alue, ja se heijastuu myös murteen sanastoon: on paljon sanastollisia eteläpohjalaisuuksia. Käännökseen liittyykin yhdeksänsivuinen eteläpohjalaisuuksia selittävä sanasto-osuus.

Uljas kulttuuriteko on Aulis Rintalan käännöstyö. On hienoa, että myös kustantaja on oivaltanut teon merkittävyyden: kirja on saanut upean painoasun. Kirjan kannessa on hienostuneen taitavasti käytetty eteläpohjalaiselle kansankulttuurille tyypillisiä värejä ja muotoelementtejä. Upea ja eteläpohjalaista itsetuntoa nostava lahjakirja vaativaankin tarpeeseen on Aulis Rintalan Kalevala eteläpohjalaisella murteella!

Murrekkim muuttaa muatuansa

2009-01-08T01:53:00.001-08:00

(Laajentuneen Kauhavan kunnan uusi lehti Komiat, ensimmäinen numero 7.1.09)

Alakan(e)hev vuaren aluusta muuttuu näillä seuruum murressuhtehekkin – ainakim paperilla – kum me kauhavaasta puhuvat saimma föliyhymmä Härmät ja Kortesjärven. Sen tähärem pitääkin ollat tarkkana, jotta tämä juttu tuloo tasapualisestik kiriootettua ja präntättyä. M’oonkim pannus sulukeehi härmäläästev vokaalin, jonka ne jättää useem pois h:n erellä: tull(a)han – tulhan. Ja taitaa ne markkilaasekkin täs asias olla härmäläästen kannalla.

Nopiee rytmi

Härmälääsillä voi koko elämärrytmi ollak karvav verran nopiee, kun ne sanoo hätähisemmin ”menhän saunhan”, ”tulhan tuphan”, kun taas kauhavaaset vähä hit(a)hammin, notta ”mennähän saunahan”, tullahan tupahan” – onk(o)han opittu lapualaasilta?

Härmälääset ei nyp palio heilahutak Kauhavam murretta, emmäkä me sen takia rupiar riitel(ö)hön, vaikka tuan yhyrev vokaalij jättääväkkim pois, mutta me saimma samas naimakaupas puheemparttamma rikastuttam(a)han viarahampaa murretta puhuvia eli aitoja savonsukuusia asukkahia Kortesjärvem pohojaasista osista.

Savosta

Historiam muk(a)han Savosta on 1600-luvulta alakaal lähtenyl leviämmäl leivän toivos ”oekeeta immeisiä” ja ne on kulukenu aivan Etelä-Pohojammaar ruattinkiäliser rajan tuntum(a)han. Näiren entisten kaskempolttajaan alue, niin kuttuttu ’savolaaskiila’, ulettuu Keski-Suamen Keuruulta aina Evijärvellen asti.
Niin kun tiärämmä, Kortesjärviä halakoo jyrkkä itä- ja länsimurteerer raja, joka kulukoo just(i)hin Nuattimäjem prunnin kohoras. Siit’ on kulukenuk kans vanaha maakuntaraja, jo 1500-luvulla: Pohojankyröö ja Pedersöre.

Ei tulukkia

Tuskin täs mitään kiälisekaannusta tuloo eikä tulukkiakaan trenkääp palakata, onham markkilaasillekkin Kauhava tuttu entuurestansa. Kaikkien kiäli olok(o)hon tasavertaasta täs uures pitäjeheskin.

Kirjoittaja on kauhavalaislähtöinen filosofian maisteri, murteentutkija ja Kalevalamitan mestari Tampereelta.

Kuvat

Mikä maa, mikä valuutta?

2008-12-30T05:44:00.000-08:00

Eräs maa Lähi-idässä on omasta mielestänsä
naapureitansa parempi, jumalan valittu kansa,
kirkonkin kuvitelmissa:
maa siunattu, maa luvattu.

Amerikan dollareilla, jenkkien asetuella,
jumalan valittu kansa ammuskeli ohjuksilla,
naapureitansa tulitti.

Vuosikymmenten kulussa Beirutin pahoin pilasi,
teurasti, teki tuhoa, miehitti Libanonia,
ja Golanin kukkuloita, Länsirannan raunioitti,
saartoi Gaazan kaistaletta, ihmisleiriä tykitti
ilmasta, mereltä maasta.

Papit puolesta puhuvat, kappalaiset kiittelevät,
ja rukoilevat rovastit.

Mikä maa, mikä valuutta?

Jouluevankeliumi murtehella

2008-12-14T11:01:00.000-08:00

Jouluevankeliumi (Luukas 2 : 1 - 20)

Härmänmaan murteella (ollut Kauhava-lehdessä 22.12.03)

1. Ja tapahtuu nuana aikoona, notta Rooman keisari Aukustus määräs koko kansam maksamhav verua.

2. Tämä verollempano oli ensimmäänej ja se pantihin toimehen silloon, kun Kyrenius oli Syyrias maaherrana.

3. Kaikki ihmiset lähtiväkkim pantavaksi ittensäj ja tiänestinsäk kirioollen, jokahinen omahan kaupunkihinsa.

4. Niij Jooseppikin, koska s’oli Raavirin kaukaanen sukulaanen, lähti Kalileasta, Nasareetin kaupungista, Juureahan, Raavirin kaupunkihin, jota sanottihim Peetlehemiksi.

5. Sill’oli föliyhnänsäp piänihim päin oleva Maria, jonka kans s’oli kihiloos.

6. Justihin silloor rupes niiren tenava syntymhän.

7. Maria synnyttikim poijan ja ne laittoo sem makaamahan trasuuhin kääräästynä hevoostallihin, hinkalhon, kun n’ei löytänym minkäällaasta kortteeria, kuv väkiä oli niir raavahastil liikkeellä.

8. Ja siinä likillä paimenet oli vartioomas yällä itikootansa.

9. Siinä siunaamas niiren eres seisoo Herran enkeli, ja samas leimahti maharottoman kirkas valakia paimenien kohoralla, niirem päiren yläpualella, ja n'oli niin säikähröksis, notta aivan ne tutaji.

10. Mutta enkeli lohorutteli niitä ja sanoo, nottei trenkääp peliätä, ja ilamootti niiller iloosen asian, joka koskoo jokahista:

11. Täälä Raavirin kaupungis on nys syntynyv Vapahtaja, Kristus, Herra.

12. Ja täs on teillem merkki, jotta parahiter rookaatta sem poijan: s'on tallis ja makaa siälä kapalootuna hinkalos.

13. Ja samas ne huamas enkelin föliys hirviäm palio taivahallista sotaväkiä, ja ne ylisti Jumalaa.

14. Ne sanoo, jotta ”Kunnia Jumalallen korkeures ja maas rauha ihimisillä, joita kohtahaj Jumala osoottaa hyvää tahtua”.

15. Ja kun enkeli oli mennyp paimenien tykyä taivhashen, niin nämä rupes toimittelhon toisillensa: Lähärethän nyp Peetlehemihin kattomhan, mitä siäl’on oikeen tapahtunu ja mitä se Herra meillej justihin on höväänny.

16. Ja ne tryykäs kauhialla kiiruhulla ja rookasivakkim Marian, Joosepij ja pikkuusem poijan, joka makas siinä hevoosen hinkalos.

17. Ja kun n'oli sen nähäny, niin ne selevitti koko ser retuutin, mitä tästä tenavasta niillen etukäthen oli toimitettu.

18. Ja kaikki jokka sen kuuli, imehteli kauhiasti, mitä paimenet niillem puhuu.

19. Mutta Maria, poijan äitee, painoo kaikki nua asiat miälhensäj ja funteeras ja pahkulootti niitä syrämmehnänsä.

20. Sittem miähet lähti takaasin kerollem paimenhen. Ne ylisti Jumalaa kaikesta, mitä n’oli nähänyj ja kuullu.

Murtehellen kääntäny Aulis Rintala

Kansakin voisi juhlia Kalevalaamme (Savon Sanomat 9.4.09)

2008-12-12T10:37:00.000-08:00

Kalevalan 160-vuotisjuhlia vietetään taas näyttävästi, ikään kuin kirja olisi jokin kuva- tai säveltaiteen tuote. Veronmaksajain rahoilla tilattiin teoksia 20 nykytaiteilijalta, joista monet ottavat eepoksen vasta ensi kertaa käteensä. Itse juhlakalu, Lönnrotin sanataiteen hedelmä, varsinkin sen ainutlaatuinen runokieli, jää huomiota vaille.

Ensi vuonna vuoden 1835 Kalevala täyttää 175 vuotta. Ehdotan, että silloin kalevalainen kansamme juhlisi itse eeposta. Järjestettäisiin kalevalamittaisen runon kilpailu, esim. siitä, kuka kertoisi kauneimmalla nykysuomella parhaita kohtia Kalevalasta. Kuka kertoisi soljuvimmin Punahilkka-sadun vanhalla runomitalla. Kuka tekisi parhaan "arkkiveisun" jostain ajankohtaisesta aiheesta. Nykykielikin nimittäin suostuu mainiosti runomitan raameihin.

Runomitan opettamisessa auttaa auliisti epäkaupallinen yhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura (Karuse), jonka sivustolla toimii myös maailman ainoa säkeidentarkastusohjelma Trokeemankeli.

Innostus ilmaisuun vuosituhantisella kielikoodilla on valtava. Tiedän sen kokemuksesta: Jokin vuosi sitten seuramme järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa samantapaisen kilpailun, johon runosäkeitä lähetettiin monen Kalevalan verran. Runoilevan kansamme suuret joukot voisivat siis tällä tavalla juhlistaa kansalliseepostamme - eikä tule kalliiksi.

Aulis Rintala Karusen perustaja, kunniapuheenjohtaja

Liukuva vai iskevä kalevalamitta?

2008-12-11T00:46:00.000-08:00

Kirjallisuuden maineikas moniottelija, akateemikko Matti Kuusi antoi kalevalakielen harrastajalle päteviä, mutta aivan liian niukkoja ohjeita. Pentti Leinon teoreettisista tutkimuksistakaan ei meille nykyniekoille ole paljonkaan hyötyä. Paras osviitta tällä sanataiteen alueella onkin ollut Kalevalan käytäntö, vaikka antoihan itse Lönnrotkin joitakin neuvoja, joista tosin osa jää nykyihmiselle hämäräksi.

Kuusi ei ottanut selvää kantaa esim. siihen, onko tasasäkeissä sopivaa käyttää laulaa, istuu, pääsee, kaatuu -tyyppisiä trokeita, joita Kalevalassa ei esiinny lainkaan. Kuitenkin me 2000-luvun säesepot olemme käyttäneet estoitta (kuka enemmän, kuka vähemmän) juuri näitä käteviltä vaikuttavia kirjakielen muotoja.

Samoin nykyniekka käyttää sujuvasti nykykielisiä murtosäkeitä, vaikka tälle käytölle Kalevala ei anna tukea lainkaan:

Mietitään, meneekö Mikko
Mietitään Mikon osuutta
Isi, katsotaan, osaanko
Tuleeko kukaan mukaani

Mutta, mutta. Jokainen runomittaan perehtynyt tajuaa, että suomalainen mitta näiden muotojen myötä muuntuu hyvinkin paljon alkuperäisestään; onhan kielikoodi syntynyt aikana, jolloin ensitavua kauempana ei ollut pitkiä vokaaleja.

Tämän suhteen olen antanut itselleni ohjeet:

Käytä laulaa-tyyppiä mahdollisimman vähän. Esitä asiat mieluummin menneessä ajassa (imperfekti), niin kuin Kalevalankin tarinat on esitetty, ei nykyajassa (preesens). Siis: lauloi, istui, pääsi, kaatui. Täysin en ole siis laulaa-muotoa itseltäni kieltänyt.

Tarkkaile yleensäkin ensitavun jälkeisen pitkän vokaalin käyttöä nykyistä enemmän eri asemissa, ettei runomitta rupea ”liukumaan”, sen sijaan, että se olisi ideaalin mukaista: iskevää, kalevalaista.
Pari pitkää vokaalia säettä kohti ei vielä aiheuttane liukumista, mutta kolmas pitkä vokaali säkeessä voi olla jo liikaa: saadaanko rahaa takuulla - tuleeko kukaan mukaani, saa taas kaahaajaa varoa.

Kalevalaversioner på finska och svenska

2008-12-09T08:13:00.000-08:00

Blogg på Kyrkpressen.fi (Henry Byskata)

(28.02.2008)

I dag på Kalevaladagen ingår i Pohjalainen en kort presentation av en utgåva av Kalevala på sydösterbottnisk dialekt, ett arbete utfört på tio år av kauhavautgångne Aulis Rintala, som säger att inte heller det ursprungliga Kalevala av Elias Lönnrot var någonting annat än en utgåva på dialekt, därför att finskan när Kalevala kom ut i bokform inte ännu utkristalliserats till ett enhetligt språk.

Elias Lönnrot daterade sitt Kalevala-manuskript 28 februari 1835. En ny utvidgad version utkom år 1849 och det är det som finnarna anser vara sitt nationalepos.

Lönnrots Kalevala börjar så här:

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan. Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.

Aulis Rintalas sydösterbottniska översättning:

Mun teköö kovastim miäli, ajatteloo aivonikin, ruvetar runoolemahan, sukuvirttä sualtamahan, laatuvirttä laulamahan. Sanat suuhuni sulaavat, kiälem päällek kerkiäävät, hajuaavat hampahille.

Lars och Mats Huldéns svenska översättning:

Vet du vad vi borde göra vad som leker mig i hågen? Börja sjunga gamla sånger! Låna röst åt våra runor! Visa våra släktklenoder, sjunga dem som de har sjungits. Orden saftar sig i munnen, sägner samlar sig och faller, far som forsar över tungan, tillrar mellan mina tänder.

Jag är förstås jävig och subjektiv, men nog är det far och son Huldén, som tar hem priset i den här jämförelsen! Kalevala är det finska verk, som översatts till de flesta språk, ett sextiotal.

Puhuu rauta Kauhavalta

2008-12-07T00:30:00.000-08:00

Seuraavaj juhularunon esitin Kauhavam puukkoovestivaaliilla 16.6.2001. Taharor runollani viisata, kuinka justihij jetsullensa kalevalaanen nuatti istuu paikallishem murteheshen ja kuinka oikia trossoo onnistuu kaikista parahiten tällä kiälimuarolla.

Samas tilaasuures kertoolim puukoosta ja muista teräaseesta sekä rauraj ja teräksen synnystä Kalevalas. Eepokses toimitethan, kuinka rauta petti lupauksensa ollav veistämätä veliitänsä, lastuamata äireensäl lasta, kun seppä Ilamarinen tyhymyyksisnänsäp päästi rauran ahajostansa, kitumasta tulen kirasta. Varsinkin Etelä-Pohojammaalla rauta - niin ku historia toristaa - on useen kajonnu ihimisel lapsehen, niin kun täs runohnanikin käyy.

Puukkoovestivaaliej järiestäjät eivät oikeen ollu innostunehia säkehier raakasta sisällöstä. Se on ymmärrettävääkin, kun halutham myirät teräaseeta. Eihän nyp puukkootehtaalun imakohon enää voik kuulua, notta ihimisiä tapethan tualla lailla puukoolla, niin kun ennevvanhaan.

Mutta luulen, notta puukkoovirmojenkin pikkujouluus Rannajjärviä laulethav viälä täyreltä lairalta. Alahalla oleva runoni o hyvä näytelmäkappales, mutta varootan, nottei vaan tulsir rumihia! Ainakaan esittäjään ei saisi ollap pöhönäs. Yleensäkkiv väkivallan aijat om menny ohitte, tai ainakin niin kuvitellahan, vaikka viäläkij jokku ihaaloo häjyjä, aikansat terroristia. Mutta kansamperintehen historiasta tätä raakuutta ei hetkes pyhiitän niiv vaam pois.

P. S. Uurej ja suurentuvan Kauhavav (Härmät + Kortesjärvi) vaakunasta jäi muutoom puukkoo kokonansap pois vuaren 2009 aluusta, notta rauhaa kohti ollaham menos näis imakoasiooskin.
_________________________
Huom! Seuraavaa ei saal lukiat tavanomaasesti, vaan se pitää höväätä äänehen, elil laulaa omatekoosella, vaikka härkävainaan nuatilla.

PUHUU RAUTA KAUHAVALTA

Nym mä kerroj ja kuvaalen, kuinka täälä Kauhavalla,
puukkoojunkkariem maalla, laajalla lakeurella,
viätettihim mahtihäitä, juhulia julumetuuta,
pirun suuria pitoja.

Siit' on aikaa jo kulunu, jopa vuasikymmeniä.
M'olin silloom piäni poika, tuskin Oskarin kokoonen.

Häät oli tosi komiat, niin kun täälä pruukatahan.
Eipä ollum moittimista syämä- eikä juamapuales,
eikä muuskaan trahteeringis, olihan nua naitettavat
varsiv vöyrästä sukua, molemmat ökytaloosta.

Mihinä ne häät olivat, kekkä viätihiv vihiillen?

Suluhanen Sippoolasta, väkevä, komia poika,
oikeen suuresta taloosta.
Morsian Ylikylästä, toresta koria flikka,
ei sekääm mökistä ollu.
Häät oli morsiamen kotona.

Vaikka häät oli komiat, täm' on surkia retuutti,
eikä liänen nauramista, juurikaan iloottemista
jumalattomis juhulis.

Kuinka niin, mikä vikana?

Kyllä kait on kerrottava kerralla koko retuutti,
tua juttu alakuloonen, kun hiano juhulahuanes
muuttuukin surutalooksi.

Jo kolomev voorokautta oli kuppia kumottu
aika reirumpualoosesti, iloliäntä litkuteltu,
niitä korven kyyneliä, nuaremparin kunniaksi,
välis kyllä syätihinkin.
Niin oli tapana ennen.

Alakoo olla aamuyätä, koittamas kolomas päivä.
Niin usiat viarahista, olletikkim miähempualet,
makaskij jo laattialla kum mötiääsep pöhönäs.
Niinpä ennem pruukattihin.

Viimmeesillä voimillansa Erkki konttii laattialla
kohti sahtitynnöriä, liki pontikkamukia.
Ylähäppäiv vaan yritti, vaikka kaatuuli välillä.
Täs jo hiamam painittihin, tuas kättä väännettihin,
niinkum meillä pruukatahan.

Niilo kurkusta kuristi, parasta kaveriansa,
piam päätä taas silootti.

Pekka mittaali haloolla
Jaakoon kallon kestävyyttä.
Härihnänsäj Jaakkoo parka
siappas puntarin framillen.

Yrjö nyrkillä hyvääli naapurinsal leukaluita.
Tosin kaikes ystävyyres, niim me ennem pruukasimma.
Muut jalakeella olijat jatkoovat metelöömistä,
mökellystä, möyrästystä.

Antti akkaansa ylisti, Tauno trossas tammallansa,
källäs Kaalepin konia, leveeli lehemillänsä.
Paavo jankutti rahoosta, niistä maksamattomista
ikivanhoosta veloosta.

Kalle puukoolla kututti veliipoijam poskipäitä,
kokeeli teräm pitua, oliko rauta karkaastua.
Sulo sönkötti sorasta, reisuusta Venäjäm maallen,
rysssän kans rypemisistä.
- Häjyt tuloo, joku jo huuti.

Piampa juhulapaikas rupeskir rytäjämähän,
ovi auki potkaastihin, tryykäs miäs tuvan ovesta
aivan arkiverhoohnansa, hikisis ja haiseviskin,
suarahan navettatöistä, krannir riuska trenkipoika,
vanha hellu nuaren frouvan, äsköön naitetun emännän.

- Häjyt tuloo, akat taas huuti.

Ei muita häjyjä tullu,
tuli vaan se toiskam poika.
Trenki keskilaattialla,
aika lailla kans pöhönäs,
kariaasi kaikiv voimin:

- Hypäkköhöm pöyräm päällen, joka om mua parempi!

Huuti pian isäntä itte,
vastanainuv viisasteli,
purevalla pilakallansa:
- Jumalauta, turpa kiinni,
näjittäkö, kuulittako,
huamasko koko porukka,
mikä pääsi miähen suusta?
Jokahinen om parempi
kun tua köyhä trengirretku,
hiarojan äpäräkersa!

Pahoon suuttuu toiskam poika,
trenki naapuritaloosta,
helavyätänsä hapuuli, hairas puukkoonsat tupesta,
veittev vyältä jo vetääsi, huikkas äänellä häjyllä:

- Ei tästä pirop parane, jonsei viarahat vähene!

Sitten kans taloon isäntä tuppiroskaansa tavootti,
kopelootti puukkojansa, kariaasten kauhiasti:

- Se aluuksi lähteköhön, jok'on kuakkaviarahana,
sä oot tulluk kuttumata, käskemätä, pyytämätä,
vasiten häjyylemähän, kehumahan, trossaamahan.
Janottaako vanha suala?
Nyt on myähäästä kosia, me kävimmä jo vihiillä!

Jo paloo miäheltä pärehet, kiahahti veri sakia.
Trenki naapuritaloosta, orpoopoika, lehtolapsi,
helapäätä heilahutti, ilamas väläji veitti,
teräs täytti tehtävänsä, puhuu rauta Kauhavalta.

Näkyy jo Laitilammäjellä vallehmanni miähinensä.
Kohta ne pihallen tryykäs kaharella hoijakalla,
kaharen hevoosen kyyris.
Kahalehet vaan kilaji, kun ne vei sen toiskam poijan
piremmäller reisullensa.

Porstuasta porraspäähän, veri virtana valuen
piar rumista kannettihin, vastanainehen isännän,
leski krääkyej jälies.

Aulis Rintala, kuvat: Pentti Tynkkynen

Suuren tammen kaataminen

2008-12-06T10:46:00.000-08:00

Pimeni jo päivän paiste, kuihtui kuutamon kumotus,
sammui tähdet taivahalta, pimeyttä kaikkialla.

Väinämöinen kantoi huolta oman kansan kohtalosta:

Eihän täällä voi asua koko Väinölän kylässä,

hämärässä hyssytellä, pimennossa piileskellä.

Eikö löytyisi urosta, tosi miestä tarmokasta,

joka tammen taivuttaisi, kaataisi tuon puun tukevan

maankuorta pimittämästä, eloamme estämästä?

Onkohan veden väessä ketään siihen kelvollista?

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Sepän akka kuallehena

2008-12-06T06:56:00.000-08:00

Hoksas kauhian asian, tevoon törkiän toristi:
rumihina nuari vaimo, riutunhena rakkahansa.
Makas aivan oikoosena, kerolla ketarap pystys,
sääret suarana sojotti lypsyhaav veräjäv viäres.

Siinä seppä seisoskeli, syrämmellä synkiällä,
rupes yäksi krääkymähän, päiväksi porajamahan,
viikoksi vänäjämähän, miäli mustempi nokia,
ei hiiltä valakiampi.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

SKS hylkii kalevalakielen nykykäyttöä + vastine + vastine

2008-12-05T07:07:00.001-08:00

LUE KOKO TÄHÄNASTINEN KESKUSTELU:

Aulis Rintala: Parnasso-lehti nro 4 (28.8.08)

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin kansanrunojen lumoissa. Runoniekka Lönnrot kiteytti muinaisrunojemme metrisen idean ja antoi tarkat ohjeet suomalaisesta mitasta, jota Kalevalan ilmestymisen jälkeen alettiin nimittää kalevalamitaksi. Nykyinen SKS pyrkii lähinnä museoimaan ikivanhan, ainutlaatuisen runokielemme eikä mitenkään edistä sen nykykäyttöä – pikemminkin päinvastoin.

Katsooko SKS, että kalevalakielen käyttö maassamme loppui kuin seinään, Larin Parasken runoihin tai taiderunouden puolella Leinon Helkavirsiin? Mitään kielellisiä esteitä tuon ainutlaatuisen runomitan nykykäytöllehän ei ole. Arvioidessaan Pohjois-Karjalan Runoriihessä (v. 1978) tuotettuja nykykalevalaisia runoja Matti Kuusi ei ollut kisan runomitallisiin tuloksiin oikein tyytyväinen ja totesikin, että "kalevalaisuuden ihastelusta olisi aika siirtyä kalevalakielen osaamiseen" (Kuusi: Perisuomalaista ja kansainvälistä).

Tuota toivomusta on pyrkinyt toteuttamaan Kalevalan juhlavuonna 1999 perustamani Kalevalaisen Runokielen Seura ”Trokeemankeleineen”. Tasokkaita nykyrunoja on kertynyt seuran sivustolle jo monen Kalevalan verran. Kun samana Kalevalan juhlavuonna suurin toivein tarjosin Kalevalamitan oppaani käsikirjoitusta SKS:n kustannusjohtajalle, hän torjui sen tekosyyllä, että ”emme julkaise kaunokirjallista tekstiä”. Olihan oppaassani tosiaan malliksi omia runojani kalevalamitan nykykäytöstä.

Sittemmin opas on saanut laajan menekin maailman ainoana alan oppikirjana. Myös myöhemmin SKS:lle tarjotut nykyajan kansanrunot on kustannusosastolla systemaattisesti torjuttu, esim. eniten kalevalamittaisia runoja maailmassa (lähes 40 000 säettä) kirjoittaneen Risto Variksen käsikirjoitukset, jotka onneksi sittemmin ilmestyivät omakustanteina, ja onpa tämän inkeriläistaustaisen, ”miespuolisen Larin Parasken” tuotantoa luettavissa internetissäkin.

SKS:n jäsenlehdessä Hiidenkivessä tämän vuosituhannen kalevalakieliset julkaisut on kuitattu vaikenemalla, mikä on tunnetusti kritiikin julmin muoto. Tosin lehdessä oli ”arvostelu” toissa vuonna ilmestyneen Kalevala nykysuomeksi –kirjani esipuheesta, mutta itse runoja ei käsitelty lainkaan. Oliko tällainen torso, tympeäntuntuinen arvostelu tarkoitushakuinen?Kansanrunon harrastus on Hiidenkiven toimitukselle niin outo asia, että se ei millään olisi tahtonut ottaa edes näytekappaletta tänä vuonna ilmestyneestä kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella, joka on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio.

Antipatia huipentui siihen, että kun fil. tri, folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo lähetti hiljakkoin Hiidenkiveen arvosteluni kyseisestä kirjasta, toimitus ilmoitti, ettei sitä julkaista. Kaiken kaikkiaan kyseisessä, verovaroin toimivassa, yli sadan virkamiehen kulttuuri-instituutiossa ei juuri viisari värähdä, kun puhutaan kalevalaisen runokielen elvyttämisestä ja vaalimisesta. Unohtuuko taas ensi vuonnakin, Kalevalan 160-vuotisjuhlissa, eepoksen pihvi, muinaisrunojemme erikoislaatuinen kielikoodi, jonka varassa kansalliseepoksemme toimii? Haloo, kansanrunousarkisto ja Lauri Harvilahti!

On kulttuurinen häpeä, että vuosituhantisen runokielen säilymisestä joutuu vastaamaan pieni kulttuuriyhdistys Kalevalaisen Runokielen Seura, joka saa yhteiskunnan tukea (Tampereen kaupunki) saman verran kuin Käymäläseura Huussi ry, eli 200 euroa vuodessa.

Aulis Rintala
Kalevalaisen Runokielen Seura
ent. puheenjohtaja, SKS:n jäsen

********************************

Post scriptum:

Tarjosin yllä olevaa kirjoitusta Hiidenkivi-lehteen, mutta päätoimittaja hylkäsi sen.
Katso Hiidenkiven hylkäämä Lassi Saressalon arvostelu kirjastani Kalevala eteläpohjalaisella murteella http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=50&vps=25&arvostelu=1365
________________________________________________
Vastine edelliseen Parnasso-kirjoitukseeni (5/ 2008):

SKS tutkii ja julkaisee Kalevalaa yhä

On hyvä, että voimme näin julkisesti kertoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta Aulis Rintalalle (lukijakirje Parnassossa 4/2008) ja muille Parnasson lukijoille.
SKKS:aa ei perustettu yksinomaan "kansanrunouden lumoissa", vaikka SKS:n julkaisemat Kalevalat ovatkin julkaisuistamme tunnetuimpia. SKS perustettiin 1831. Elias Lönnrot kirjoitti perustamiskokouksen päytäkirjassa 16.2.1831: "Synty heidän siellä ollessa puhe suomalaisista kirja keinoista, liiatenki Suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjalsiin menoihin." Tätä tavoitetta SKS lähti toteuttamaan varsin käytännöllisesti kehittämällä uudissanoja, toimittamalla sanakirjoja, keräämällä kansanperinnettä, julkaisemalla käännöskirjallisuutta, esimerkiksi Shakespearen teoksia, ja nopeasti myös suomenkielistä kirjallisuutta, muun muassa Kalevalan 2835, Kantelettaren 1840 ja A. Kiven Seitsemän veljestä 1870.

SKS ei ole museo. Sen arkistojen kokelmat muodostavat tutkimuslaitoksen ytimen, jossa aineistoja normaalin aineistonhoidon lisäksi koko ajan muokataan ja tutkitaan, jotta ne palvelisivat paremmin asiakkaita, tutkijoita, opiskelijoita ja harrastajia.
Yksi esimerkki. 1900-luvun puoliväliin mennessä SKS julkaisi Suomen Kansan Vanhat Runot, kalevalamittaisen runouden 34-osaisen teossarjan. 2000-luvulla painettu aineisto on saatettu sähköiseen muotoon ja vuodesta 2006 SKVR-tietokantaa on voinut käyttää vapaasti SKS:n www-sivuilta www.finlit.fi/sksvr.

Sekä teossarja että tietokanta ovat kalevalaisen runouden tutkijan ja harrastajan perusaineisto, joka mahdollistaa muun muassa muun muassa runomitan tutkimisen.

Mutta SKS ei kerää ja tutki ainoastaan Kalevalaa ja kalevalaista perinnettä. "Iskelmä on nykyajan kansanlaulu", julisti Rintalankin siteeraama Matti Kuusi virkaanastujaisesitelmässään 1959. Kuusi kiteyttää tässä hyvin kulttuurin muutoksen. Kalevalaisen ja talonpoikaisen kulttuurin lisäksi kulttuuriperintömme muodostuu 2000-luvulla myös kaupunkikulttuurista ja erilaisten pienryhmien kulttuureista. SKS kerää ja tutkii tätä kaikkea.

SKS on jo pitkään julkaissut lähinnä tutkimusta ja tietokirjallisuutta, uutta kaunokirjallisuutta emme julkaise. Lönnrotin Kalevaloita - mainittakoon vuosien 1835, 1849 ja 1862 laitokset - julkaisemme lähes vuosittain, samoin Kalevalaan ja kalevalaiseen runouuteen liittyvää tutkimusta.

Hiidenkivi ei ole SKS:n jäsenlehti. Tilaamme Hiidenkiven jäsenillemme, mutta sen voi kuka tahansa suomalaisesta kulttuurista kiinnostunut tilata. On ikävä, että kaikkia tarjottuja artikkeleita ei voi julkaista eikä kaikkia kiinnostavia kirjoja arvostella. Asiaa voi tarkastella myös toisesta näkökulmasta: olkaamme iloisia siitä, että suomalaisen kulttuurin kenttä on nin laaja. että kiinnostavaa tarjontaa riittää.

Lopuksi rauhoittava sana Rintalalle ja muillekin: kyllä SKS:ssa viisarit värähtävät Kalevalan tahtiin. Vuonna 2009 juhlimme 160-vuotiasta uutta Kalevalaa julkaisemalla Taiteilijoiden Kalevalan, uudistamalla sähköistä Kalevala-tietopakettiamme ja tarjoamalla jäsenillemme Kalevalan päivän juhlan. 2009 vietämme myöskin Aleksis kiven ja SKS:n kustannustoiminnan 175-vuotisjuhlavuotta.

Tuomas M. S. Lehtonen
**********************************************
Vastine Tuomas S. Lehtoselle (Parnasso 7/2008):

VIELÄ KALEVALAKIELEN NYKYKÄYTÖSTÄ

On outoa, ettei keskustelua kalevalakielen nykykäytöstä SKS:n kanssa voi käydä Hiidenkivessä, jota SKS sentään osaltaan tekee ja julkaisee, vaikka lehti ei virallisesti SKS:n jäsenlehti olisikaan, kuten pääsihteeri Tuomas M. S. Lehtonen kirjoittaa. Vastineessaan (Parnasso 5/2008) Lehtonen vältti keskeiset kysymykseni eikä reagoinut lainkaan tiedusteluuni, miksei SKS edistä millään tavalla kalevalakielen nykykäyttöä, vaan haluaa haudata tuon käyttökelpoisen kielikoodin arkistojen hämärään, pois nykyihmisen ulottuvilta.

Lehtonen väitti myös, kuten SKS:n kustannusjohtaja Päivi Vallisaarikin tekee, ettei SKS julkaise kaunokirjallisia teoksia. Mikäs muu kuin kaunokirjallinen on SKS:n julkaisema Kai Niemisen proosa-Kalevala vuodelta 1999. Huh, huh, mitä Lönnrot siitä sanoisi!

Miksi SKS syytää jatkuvasti Kalevaloita, vaikka kirpputorit ovat niitä väärällään, pari kolme euroa kappale? Kuka maksaa yhä uudet prameannäköiset laitokset, kalliilla rahalla tilatut Taiteiljoiden Kalevalan ja Kalevalan kulttuurihistorian? Jospahan ensi vuoden Kalevalan juhlahumussa keskityttäisiin vihdoinkin itse juhlakaluun, sen kieleen ja monimuotoiseen metriseen keinovalikoimaan ja jätettäisiin Kalevalaan myöhemmin liitetyt sekundääriset ilmiöt vähemmälle. Kalevalahan toimii vain kielen varassa, se ei ole nuotti- eikä kuvakirja.

Aulis Rintala

Äiti neuvoo Väinämöistä

2008-12-04T07:23:00.000-08:00

Varsin vanha Väinämöinen, naisasioissa tohelo,
valitti tilannettansa:
"Enää mä en oikein tiedä, kuinka olla ja elellä
näillä Väinölän ahoilla, nyt kun Ainokin katosi,
raukeni rakastettuni.
Jospa äitini olisi, äitini, veden emonen,
synnyttäjäni suloinen, niin se neuvoisi minua,
ohjailisi onnetonta."

Ihme kyllä, Väinö kuuli veden alta ääntelyä.
Kuiskutteli Ilman impi, veden henki näin puheli
ohuella äänellänsä:
"Lähde, poika, Pohjolahan, siellä on kyllin tyttäriä,
aika monta morsianta, Ainoa parempiakin,
valitse parahin niistä.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Aino rookaa Väinämöösen

2008-12-02T01:08:00.000-08:00

Asteli kotua kohri, sipsutteli saunatiätä.

Kukas muu kuv Väinämöönen, poikamiäs ijänikuunen,

samaa juntua köpötti tukisauvahan nojaten.

Ainon kaukaa jo havaatti, lipevästi lirkutteli:
”Älä muiren tähre, Aino,kum mun itteni takia

rupiak koreelemahan, kannak kaulahnas koruja,

rinnarristiä ripusta, hiuksias palamikootte,

päätäs huivilla sitaase.”

Kopiana vastas Aino:

”En sun tähtes, enkä muiren, pitele hepenehiä,

turhia koristehia.

Höperehrit, äijänköntys, mä em meinaas sullen tulla,
taharon elellät täälä hyvän äiteeni tykönä,
vanhempaani helläs huamas."

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella, kuva: Eero Heikkinen

Kauko kohtaa kokkolinnun

2008-11-30T01:40:00.000-08:00

Kuten äiti jo sanoikin, ilmestyi tulinen koski,
koskessa tulinen saari, saaren kukkulan laella
tuijotti tulinen kotka.
Suusta lieskat loimusivat, kipunoita silmät iski,
höyhenet paloi tulessa.

“Minne matka, Kaukomieli?“ kysyi kotka korskeana.

Sanoi suulas Lemminkäinen, peloton Kalevan poika:
“Mitä sellaista kyselet?
Menen Pohjolan pitoihin, julmettuihin juominkeihin,
vaikka kuokkavierahana.
Väistypäs sivulle siitä, anna mennä matkamiehen.“

Kotka julmasti julisti:
“Syötävää odottelinkin, pidän ihmisen lihasta,
kuljet kautta suuni kuivan, läpi kurkkuni kireän.“

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Kari Aronpuron Lehmän henkäys ja muita kivoja runoja

2008-11-29T09:16:00.000-08:00

Kari Aronpuro: Lehmän henkäys (Tammi 2008)

Jonimatti Joutsijärvi arvosteli Kari Aronpuron uusinta runokirjaa Lehmän henkäys (Parnasso nro 5/08). En kuitenkaan ymmärtänyt arvostelusta juuri mitään, vaikka olen äidinkielenopettaja - tai juuri sen takia. En esim. lainkaan käsittänyt seuraavaa luonnehdintaa runoilijasta: "Jos Aronpuro on käsiterunoilija, on hän sitä nimenomaan tutkiessaan käsitteiden käsittämättömyyttä: sitä, miten ne perustuvat käsittämättömyydelle ja miten vielä toinen käsittämättömyys rakentuu käsitteiden ja käsitysten varaan."

Jos Joutsijärvi sanoisi suoraan, että Aronpuron useimmat runot ovat käsittämättömiä, olisin samaa mieltä. Seuraavassa, eräänlaisessa vasta-arvostelussa, käsittelen kuitenkin runoniekan niitä runoja, joita käsitän edes jollakin tavalla. Kirjoitukseni on tarkoitettu niille epä-älyllisille runouden harrastajille, joiden epälukuisaan joukkoon itsekin kuulun.

Kari Aronpuron (s. 1940) runoja on kiva siteerata sopivassa tilanteessa. Ne ovat niin täynnä merkkejä, ne ovat siis merkillisiä, merkityksellisiä (semioottisia), merkittäviäkin. Merkit ovat tosin lähinnä kirjainmerkkejä, niin kuin muillakin runoilijoilla.

Viimeisimmän teoksensa Lehmän henkäys eräässä runossa runoilija ilahduttavasti palaa runollisen ilmaisumme alkulähteille, käyttäen kalevalaista runokieltä. Tosin suomalainen mitta kaipaa vielä pientä harjoittelua, mutta tyvestä puuhun noustaan. Alkusointu ja muu äänneharmoniakin menettelee, mutta tavumäärän ja -laajuuden hallitsemisessa on toivomisen varaa, ja etenkin kalevalaisen kerron opettelussa runoilija on vielä alkutaipaleella. Trokeemankeli voisi olla avuksi. Mutta itse sisällöltään runo on ihan kiva:

VUO (sivulla 46)

Oli upo uimahalli
uimahallista hatikka
hatikasta haimasyöpä
haimasyövästä sysi
sysistä sylipaini
sylipainista patukka
(runoa lyhennetty, koska kokonaan lainaaminen ei kuulu hyviin tapoihin)
kastekirkosta kirppu
kirpusta kirjokansi
kirjokannesta kaneli
kanelista listahitti
listahitistä tinoli
tinolista Tintin tukka
Tintin tukasta TUHAHDUS
________________________________________

Seuraavien säkeiden runomitan suhteen saa olla tarkkana, ettei siteeratessa tee virheitä. Muodoltaan taidokkaita ja sisältörikkaita säkeitä voisi käyttää esim. parannusloitsuna silloin, kun hakataan tukehtumaisillaan olevaa selkään lapaluun kohdalta, jotta kitalakeen tarttunut kalanruoto irtoaisi. Kiva runo tämäkin.

Envoi (Lehmän henkäys, sivulla 28)

Kitalakikitalakikitalaki kitalaki kitala
(runoa lyhennetty)
lapaluulapaluulapaluulapaluu la
Alakita laki kitalakikitalakikitalaki kitala
lapaluulapaluulapaluula paluu luu luu luu luu

________________________________

Seuraava runo tuo helpotusta niille, joiden on vaikea muistaa runoja ulkoa. Runoa on sitäpaitsi ainakin ruudulla helppo jatkaa vetämällä koko säkeistöä hiirellä ja pitämällä CONTROLia painettuna alas. Tyypillinen tietokoneruno, sanataidetta parhaimmillaan:

RAAKARAUTAA

Bethlehem-teräslaitoksissa
Pennsylvania Dutchman
lastaa
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA

(jatkuu saman sisältöisenä, runoa lyhennetty)
_______________________________________

Suorastaan lumoavaa visuaalista sanataidetta löytyy kirjan kolmelta sivulta; niissä pienistä kirjaimista on saatu konstruoiduksi koko sivun kokoiset X:n, Y:n ja Z:n hahmoiset kuviot. Näitä runoja on tosin vaikea lausua runoilloissa, mutta nehän voi monistaa valmiiksi kuulijoita/katsojia varten.

Seuraavallekin runolle on ominaista muodon taidokas hallinta, merkkioppia (semiotiikkaa) tyypillisimmillään. Runo rakentuu nerokkaan typografian varaan. Jos yksikin merkki olisi siteeratessa väärä tai väärässä paikassa, niin koko runomitta romahtaisi ihan silmissä, aivan niin kuin kalevalamitassakin. Tähän saakka en ole edes ajatellut, että runon voi tehdä, ei ainoastaan korvaa, vaan myös silmää varten. Voitaneen siis puhua tavallaan uudesta genrestä, siis silmänruoka- tai silmänlumerunoudesta. Sisällöltään kiva runo sopisi sävellyksen kera esitettäväksi vaikkapa Scandinavian Airlinesin henkilökunnan saunailloissa.

SA (Lehmän henkäys, sivulla 41)

SA
SAS
SASA
SASAS
SASASA
SASASAS
SASASASA
SASASASAS
SASASASASA
SASASASASAS
SASASASASASA
SASASASASASAS
SASASASASASASA
SASASASASASASAS
SASASASASASASASA
SASASASASASASASAS
SASASASASASASASASA
SASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASASA
SASASASASASASASASASASASASASASAS
SASASASASASASASASASASASASASASASA

(runo jatku samanlaisena paisuen niin, että se leviää kohti oikeaa laitaa)

Olisi mielenkiintoista kuulla edellistä runoa siteerattavan myös radiossa päivän mietelauseena tai ohjelmassa tämän runon haluaisin kuulla.
___________________________________________

Näytteeksi vielä kolme kivaa runoa Aronpuron muista kokoelmista:

HENKI JA ELÄMÄ (kokoelmasta Rihmasto v. 1989)
Valtio on luva
nnut kirjailij
an hengestä vi
iden miljoonan
dollarin tappo
rahan. Vaimoni
on toisella ku
(runo jatkuu samalla systeemillä)
________________________

LINTULAULU (Rihmasto)

Kaukasian mies
lauloi lapsellensa:

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku

Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku
(runo jatkuu täsmälleen saman sisältöisenä)
_________________________________

Seuraavan runon tehosteena on aakkosjärjestys:

KYTKINKAAPPI (kokoelmasta Mikä tahansa 2003)
Connectingbox
työtön aamen
työtön BKT
työtön cheerleaderi
työtön diileri
työtön etana
työtön FI-kuski
työtön gammayökkönen
työtön huvipursi
(jne.)
_________________________________

Aina ei ole Aronpuronkaan runoilijantie ollut yhtä auvoista. Hänen ollessaan Kemin kirjastolaitoksen virkailijana 1970-luvulla kirjaston silloinen johtaja, kirjallisuudentutkija, sittemmin prof. Raoul Palmgren (s. 1912) kieltäytyi hankkimasta kokoelmiin alaisensa ja aatetoverinsa Aronpuron kirjaa Aperitiff - avoin kaupunki (v. 1965), koska Palmgren - entinen Tampereen kaupungin kirjastonjohtaja - piti sitä huonona pilana. Kyseisessä kollaasiteoksessa on mm. mainoksia, uutisia, bibliografioita ja logaritmitaulukoita. (Tieto saatu Lasse Koskelan kirjasta Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 24). Onpa joissakin Aronpuron runokirjoissa ruokalistoja, sisällysluetteloita, hinnastoja, katkelmia puhelinluetteloista, hienosti sanottuna: indeksejä, ym. kivaa.

Ennen Kemin aikaa, ja sen jälkeenkin Tampereen kirjastolaitoksessa yhteensä vuosikymmeniä työskennellyt Aronpuro on huolehtinut siitä, että kaupungin kirjastojen hyllyt suorastaan pursuavat hänen omia kirjojaan. Nimenomaan pursuavat, eivät siis ole lainassa, koska filosofiasta, eritoten semiotiikasta mitään tajuamaton epä-älyllinen lukijakunta ei älyä kirjoja lainata.

Aronpuro on poliittinen opportunisti. Entinen vallankumouksellinen on pitänyt juhlarunon oikeistolaisuuden eräänä henkisena keskuksena tunnetun Tampereen yhteiskoulun satavuotisjuhlassa v. 1995, samoin kuin kapitalistien omistaman Tampereen Verkatehtaan (Tamfelt) 200-vuotisjuhlassa v. 1997.

***************************

Yllä esitellyt, määrältään vähäiset, mutta sisällöltään sitäkin edustavammat runonäytteet riittänevät osoittamaan, että Aronpuron tuotanto ei turhaan ole tuottanut tekijälleen vuosikymmenien kuluessa lukuisia kirjallisuuspalkintoja, kivasti rahaakin, joka on viime kädessä peräisin yhteiskunnan kukkarosta.

Tampereen kaupungin aseveliakselin luottorunoilija ja entinen tulisieluinen taistolainen lieneekin suomenmestari erilaisten palkintojen saamisessa (Ks. Googlesta)!

Aronpuro on käsitteellisen, ja samalla käsittämättömän runon mestari, "snobien" runoilija. Onnittelen ovelaa veijaria, myös valtion taiteilijaeläkkeestä!

Väinämöisen jäähyväiset

2008-11-29T02:42:00.000-08:00

Väistyi vanha Väinämöinen, meren poika, myrskyn poika,
astui mielin miettiväisin kohti alkujuuriansa,
rakasta, kotoista merta.

Loitsi vaskisen venehen, lauloi purren välkkyväisen,
umpipurren puuntavaisen, ja istahti sen perälle.
Katseli kotokyläänsä haikeana, vaikeana.

Jäähyväisiksi väelle lauloi virren viimeisensä,
lähtöveisunsa veteli:
“Antaa aikojen kulua, vuotten mennä, toisten tulla,
voihan vielä koittaa aika, jolloin kaikuu Suomen laulut,
raikuvat runojen rytmit suomalaisella mitalla,
Kalevalan poljennolla.

Niin voivat säkeet nämäkin, niin saattaa tämäkin soitto,
olla taasen arvossansa.

____________________

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Nuorisokielen trokeiset säkeet

2008-11-28T23:23:00.000-08:00

(Tohtori, suomen kielen dosentti Irmeli Pääkkösen arvostelu ollut Kaleva-lehden kulttuuriosastossa)

Opaskirja
Aulis Rintala: KALEVALAMITAN OPAS URBAANILLE RUNONIEKALLE
Kalevalaisen Runokielen Seura, Tampere 1999. 117 s.

Kalevalaisen runokielen harrastus on viime vuosina elänyt uutta kukoistuskautta. Eipä kalevalakielen käyttö ole Suomessa koskaan lakannutkaan: kun suullinen runonlaulu luku- ja kirjoitustaidon levittyä vähitellen siirtyi maantieteelliseen ja yhteiskunnalliseen periferiaan ja alkoi unohtua, osuivat paikalle sopivasti ne erilaiset aatesuunnat, joiden kannattajat halusivat tallettaa arvokkaana pidettyä kansanviisautta ja kansallista perintöä.

Runonkerääjien kertoman mukaan heidän kiertämissään runokylissä vielä "vanha runo kaikui kaikkialla", mikä ehkä merkitsi aikansa ja paikkansa äänimaailmassa vähintään samaa kuin meillä nykyisin sähköisten viestimien kautta kuuluva musa ja tavaratalojen musiikki.

Ruotsin vallan ajan suomalaisen kirjallisuuden tutkijat ovat myös todenneet, ettei kalevalainen runokieli jäänyt oppineille täysin oudoksi. Tilapäisrunojen sepittäjät, Turun akatemiassa kasvaneet oppineet ja seurakunnissa vaikuttavat pappismiehet, käyttivät usein kotipuolessaan oppimaansa kalevalakieltä, toiset koko lailla taitavastikin. Saavutusten huippuna lienee mainittava Matias Salamniuksen "Ilolaulu Jeesuxesta".

Näissä teksteissä kalevalamitta oli tullut uuteen käyttöön, se esiintyi kirjallisena, ei enää vain auditiivisesti vastaanotettavana. Sen vanha funktio: tiedon säilyttäminen ja siirtäminen muistiystävällisen kielen avulla seuraaville sukupolville ja toisiin kyliin, ei enää ollut ensisijainen. Kirjoitettu kieli oli toki ketterämpi tiedon säilyttäjä ja siirtäjä.

Mutta kalevalaisen runokielen hioutunut muotokieli houkutteli niin oppineita runoniekkoja kuin myöhäisemmän ajan rahvaanrunoilijoitakin. Sitten tuli Elias Lönnrot ja yhdisti eri murrealueilta keräämänsä runot Kalevalaksi, antoi niille loogisena jatkuvan juonenkulun lisäksi myös rikkeettömän ja yhtenäisen runoasun, jossa eri murteiden variaatioita ei enää näkynyt. Näin syntyi Kalevalan kieli.

Uusi kalevalakieli on viime vuosikymmeninä voimistunut, ehkä etnisten perinnepääomien tultua muutenkin muotiin, ehkä joidenkin yksilöiden innokkaan ja vaikutusvaltaisen toiminnan avulla.
Paljon varmaan merkitsi Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhlavuosi 1985, jolloin Kalevala-harrastusta levitettiin kouluihin ja Yleisradiossa oli parikin ohjelmasarjaa, joissa käsiteltiin kalevalaisen runomitan käyttöä ja runonlaulua. Runoraati arvosteli sille lähetetyt sepitteet nimenomaan tuon yhtenäisen, Kalevalasta tutun runomitan säännösten mukaan. Pieni vihkonen, jonka Pentti Leino oli laatinut, levisi tuolloin laajalle opastamaan kalevalamitalla yrittäjiä.

Runonlauluharrastus on sittemmin vahvistunut myös ääneen kuultavaksi. Jo jonkin aikaa on järjestetty runonlaulun mestaruuskilpailuja. Vienan Karjalan Ystävät ry:n julkaisema Petri Niikon Iskevän ikimitan opas on ilmestynyt parina painoksena. Kirjanen on ammentanut innoituksensa nykykareliaanisista maisemista, ovathan Vienan runokylät auenneet uudelleen.

Oppaan teksteissä tuntuivat kovin painavilta ja jopa asenteellisilta kirjoittajan maininnat "kielioppikummajaisista" ja "valitettavasta tieteellisestä koukeroisuudesta, joihin tutkijat ja opettajat ovat sortuneet mittaa esitellessään". Ansiokas osio oli runsas runojen valikoima, varhaisten kirjailijoiden runojen lisäksi esim. Urpo Nuorvan Talvisodan kronikka. Tässä onkin tärkein kalevalamitan käyttöön johdattava opiskelumuoto: itsensä altistaminen kalevalakielelle, kalevalaisen runolaulun kuuntelu ja katselu. Varsinaisen kalevalamitan osalta monet oppaan julkaisemat runonsäkeet kyllä herättivät hämmästystä. Lieneekö sitten sanan tavuihin jakamisen taitokin laskettu mainittuihin kielioppikummajaisiin.

Uusin tekijä kalevalamitan opetusalalla on Aulis Rintalan Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Sen oppikirjaluonnetta lujittaa tiukka, numeroitu jäsentely. Pääluvut on otsikoitu kalevalamittaisina: Kielemme kalevalainen; Pohjana trokeinen mitta; Tehokeinoja kosolti; Nyt sinun olisi aika, laatia oma runosi; Tehtävien ratkaisuja. Jopa Sekalaisia säkeitä -liitteen otsikko on nelipolvinen trokee.

Laaja liite sisältää kirjan tekijän kalevalamittaisia runoja. Yksi niistä on Väinämöisen matka nyky-Suomeen, ja useat muutkin käsittelevät ajankohtaisia tapahtumia ja sijoittavat yllättäviäkin nykytermejä kalevalaisiin säkeisiin.

Enpä tullut ennen ajatelleeksi, että esimerkiksi muodikas "hyvinvointivaltiomme" on nelipolvinen trokee. Ja miten hyvin nuorison keskustelukielen voimasanat ja sisällyksettömät sanankäänteet sijoittuvatkaan trokeiseen säkeeseen: "Siinä niinku voivotteli"; "Sillai niinku, kai sä tiijät". Mukana on myös viron kielellä sepitettyjä runoja.

Tiukan numeroidun jäsentelyn vastapainona ovat kirjaa elävöittämässä Jali Jamalaisen piirtämät sarjakuvamaiset ruudut, joita tutkimalla saa perehtyä tarinaan opettaja-Auliksen ja Santtu-pojan kalevalaisesta oppitunnista.

Oppilas valittaa: "Unohdin kynän kotio". Johon opettaja, yhä vain runomitalla: "Se oli hyvin sanottu, tuosta saat minun kynäni." Mutta sitten kiihtyen: "Et tunne tavujakoa, jo on aikoihin eletty! Osaatko edes lukea?" Ja oppilas: "Mulla on kovasti nälkä"; "Janottaakin niin pirusti"; "Tää on liian vaikeata"; "Minä taidan kohta kuolla". Opettaja puolestaan tyytyväisenä: "Se on muuten aivan oikein."
Esipuheessa tekijä ilmaiseekin: "Ihanteenani olisikin tuottaa sellaista runoa, että lukija/kuulija ei ainakaan aluksi edes huomaisi, että kyse on kalevalamitasta."

Rintala julistaa olevansa säännönmukaisen Kalevalan runomitan kannattaja: "On käsittääkseni vain yksi kalevalamitta, Kalevalassa ilmenevä runomitta, muunnelmia ei." Hän lupaa myös: "Nykysuomi suostuu tuohon vanhaan muottiin ja nuottiin melkein yhtä hyvin kuin menneiden vuosisatojenkin kieli."

Rintala haluaa palauttaa vanhalle runolle sen arvon, joka sille kuuluu, ja opettaa "mitallisesti kurinalaista kalevalamittaista runoutta". Tässä hän siis lähtee toisille linjoille kuin mainitsemani Ikimitan opas.

Opetuksen pääpaino näyttäisi olevan kalevalakielen kirjallisen viljelyn puolella. Tosin runon laatijaa kehotetaan ottamaan huomioon vinkkinä, että runoa synnyttäessä on hyvä äännellä, hyräillä, laulaa tai "räpätä" rap-musiikin malliin. Runon sepittäjää auttavat myös harjoitustehtävät, joita on jokaisen jakson kohdalla.

Opas noudattaa hyvää oppikirjatapaa: keskeiset käsitteet määritellään ja tehdään selväksi. Näin opitaan pää- ja sivupaino, tavurajan löytäminen sekä lyhyen ja pitkän tavun määritelmät, diftongit ja vokaaliyhtymät. Nämähän ovat välttämättömiä käsitteitä, jos kalevalamittaista runoa sepitetään tiedostaen tai jos korjataan pikaisesti improvisoituja säkeitä korrektille mitalle.

Esimerkiksi murrelmasäkeen selittäminen luulisi olevan mahdotonta muulla tavoin. Tietenkin varhaisten runonlaulajien oma kielikorva tuotti ne erehtymättä, mutta tässä ei opastetakaan valiorunoilijoita vaan pyritään saamaan jonkinmoinen kalevalakielen taito jokaisen opinhaluisen ulottuville. Kovin raskaalta tuntuu luku 2.5, jossa käydään läpi kaikki mahdolliset tavumäärät säkeen alusta ja lopusta laskien. Aivan uteliaisuuttani katsoin, millainen voisi olla "seitsentavu säkeen lopussa" -tapaus. Tällainen: Pään pärisemättömäksi. Eipä tunnu kovin tavalliselta tarpeelta tällaisen säkeen käyttötaito.

Ansiokkaasti on käsitelty nykyajan runoniekkaa askarruttava kysymys pitkän vokaalin käyttämisestä kauempana sanassa. Vokaalien välisen h:n säilyttämistä (katsomahan) tekijä luonnehtii mitä olennaisimmaksi kalevalamitan piirteeksi. Onhan se eräillä murrealueilla nykyisinkin käytössä. Vaikka "jos vakaalienvälinen h sinua tympii, runoilu on kyllä mahdollista ilman sitäkin, tosin huomattavasti vaikeampaa."

Tätä kohtaa lukiessani syntyi sentään ajatus: eikö innokkaille kalevalakielen harrastajille voisi opettaa edes sen verran kielihistoriaa, että määriteltäisiin tavujen supistumisen käsite? Sen kauttahan avautuvat monet kalevalakielen lait loogisina.

Kalevalaiseen runomittaan keskeisinä kuuluvat kertokuviot on Rintalan teoksessa esitelty melko monipuolisesti. Tehokeinoista mainitaan vielä eräät kielikuvat, antiteesit ja kieltokuviot. Näille on kuitenkin varattu vähemmän sivuja kuin esimerkiksi mainitsemalleni, jotenkin uuvuttavalle 2.5-luvulle.

Jonkin verran oudoksun oppaan pyrkimystä yksinkertaisimpaan mahdolliseen nykysuomeen, niin että todetaan: "Näistä fossiileista ei ole sinulle esikuvaksi" ja esimerkkeinä "fossiileista" mainitaan muutamia itämurteissamme vieläkin käytössä olevia muotoja: loi-monikko (pilvilöiksi), essiivimuotoinen toinen partisiippi (lähtenynnä) ja ihana, verbiemme muotosarjaa täydentävä refleksiivitaivutus (kallistihe ja veäite). Mielestäni myös taitava sanan typistäminen (miel'aloille) olisi pikemminkin ansio kuin vältettävä ominaisuus. Voihan ajatella, että joku itäsuomalainen ei-urbaani kieliniekka myös suosisi kalevalamittaa.

Otsikkonsa ja esipuheensa mukaisesti Rintalan opas pyrkii opettamaan nykyaikaista ja urbaanista kalevalaista runomittaa. Tämän ohjelman vuoksi on ymmärrettävä pidättäytyminen eräästä kalevalaisen runon kannalta olennaisesta alueesta.

Varsin niukasti, jos lainkaan, on nimittäin kiinnitetty huomiota sanastokysymyksiin. Perinteisen kalevalakielen todella rikas sanavarasto jää kätköön runoniekan mahdollisuuksia kirjattaessa. Hyvä on, että nykyaikaisen urbaanikeskustelun muotisanoja osataan viljellä kalevalakielessä. Olisiko silti ollut syytä korostaa vanhan sanaston avaamia rikkaita maailmoja? Onhan melkein jokaisessa Kalevala laitoksessa sanojen selityksiä, ja tavoittamattomissa ei ole keneltäkään Aimo Turusen kiehtova teos Kalevalan sanat ja niiden taustat.

Jospa runonlaatija asettaisikin tavoitteensa niin korkealle, että totuttaisi rikastamaan runokieltään laajemmaksi kuin urbaanisuomi?

IRMELI PÄÄKKÖNEN

Saitko aamulla kalua?

2008-11-28T11:46:00.000-08:00

Kävin Vienan Karjalan kuulussa Vuonnisen runokylässä jokin vuosi sitten. Kysyin majatalomme pihassa kalaa perkaavalta nuorelta naiselta kalevalaisittain:
- Saitko aamulla kalua?
- A, tieämpä mitä pakajat, ylen äijä sain kalua.

Kalevi Wiikin Suomen murteiden kartastosta (v. 2006) löytyy yhteensä yhdeksän kala-sanan partitiivimuotoa:
kalaa
kallaa
kalloo (Savo)
kaloo (Ylä-Satakunta)
kalloa (Kannaksen Karjala, Etelä-Savo, Etelä-Karjala, Kainuu)
kallua (Inkerinmaa)
kaloa (Etelä-Lappi, Kainuu)
kalua (Venäjän Karjala, Päijät-Häme)
ka-la (Lounais-Suomi)

Väinö soittaa kantelesta

2008-11-28T10:08:00.000-08:00

Suaristeli sormiansa, norjisteli, notkisteli,
järiesti juluppiansa, pyhkii toisem peukalonsa,
kuivas keskisormiansa, viiksikarvoja kohenti,
niisti noukkansa hiahan, istahti kisakivelle.

Soittovärkim maasta nosti, kalalluisen kantelhensa
allep partansa asetti, päällep pattipoloviensa.

Vaikka vanha jo olikin, sormet juaksi joutuusasti,
vikevää vilistiväkkin, hypähteli hauven hammas,
joikuuvat orihij jouhet, runoolivat ruunaj jouhet,
Hiiren hallavan hevoosen.

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva: Eero Heikkinen

Pohjanmaalta kerätty suhteellisen vähän kansanrunoja. Miksi?

2008-11-27T23:03:00.000-08:00

Miksi Länsi-Suomesta, varsinkin Pohjanmaalta on kerätty melko vähän kansanrunoja? Jo katolinen kirkko ja myöhemmin 1500-luvun lopulta lähtien Suomessa hitaasti vakiintunut luterilainen kirkko suhtautuivat vihamielisesti noituuteen ja sen harrastajiin. Noidat, velhot, shamaanit, tietäjät, parantajat käyttivät loitsuissaan ja manauksissaan yleensä mytologista äidinkieltämme, kalevalakieltä, joka kielimuoto jo sinänsä kirkon mielestä oli itse perkeleestä.

Polttoroviot roihusivat 1600-luvulla erityisesti Pohjanmaalla, jossa poltettiin suhteellisesti paljon enemmän "noitia" kuin Suomessa keskimäärin - puolisen sataa. Idässä päin ortodoksinen kirkko suhtautui kansanperinteen eri muotoihin suopeammin. Vienan-Karjala ja Kantelettaren osalta myös Suomen puoleinen Karjala olivatkin kerääjien aarreaittoja Kannaksen Karjalaa lukuun ottamatta.

Kun muun Euroopan noitavainoissa surmattavat olivat enimmäkseen naisia, Suomessa heistä suurin osa oli miehiä. Kuka hyvänsä saattoi vaikkapa naapurin ilmiannosta joutua noituudesta syytteeseen, josta oli yleensä vaikea vapautua. Ei siis ihme että kansan omat laulut ainakin Pohjanmaalla vaikenivat pitkiksi ajoiksi näin raskaan jyrän alla. Tuskinpa parikymppiset kerääjät, yliopiston opiskelijat, Pohjanmaalle olisivat ulkaltautuneetkaan kiihkeimpänä keräilyaikana eli 1800-luvulla, puhumattakaan sitä ennen. Olisivat kai saaneet puukosta.

Toisaalta luterilainen kirkko kehotti pappeja panemaan muistiin kansan viljelemiä runoja, olihan sielunvihollisen elkeet tunnettava. Etelä-Pohjanmaalta on esim. merkitty muistiin 1700-luvun alussa kansanrunoutemme vanhimpaan kerrostumaan kuuluvan Pyhän Henrikin surmavirren kaksi ensimmäistä toisintoa - vasta myöhemmin runon tapahtuma-alueelta, Lounais-Suomesta.

Annamari Sarajas arvelee seuraavan runon Pohjanmaan seitsemästä kivikirkosta muistiinmerkitsijäksi Limingan kirkkoherraa Christiern Gisselkorsia 1700-luvun alkupuolelta. Runomuotokin on melko puhdasta vanhaa suomalaista mittaa:

Kemis on kiwinen kircko, toinen kircko Torniossa,
kolmes Cockolan kylässä, Neljes neito Niemen Päässä,
Wides Wasan Caupungissa, Cuudes Kyron kangahalla,
Seitzemäs Nerpion nenällä.

Jotkut kirkkoherrat ja kappalaiset, esim. Kauhajoella ja Ilmajoella, jopa sympatisoivat kansanrunoja, vaikka tämä kirkonmiehiltä periaatteessa oli kiellettyä. Kirkonmiehet ja muut oppineet itsekin kirjoittelivat onnittelu- ja muistorunoja toisilleen kansanrunon muotoon. On muistettava, että kalevalainen runous on ollut uuden ajan alussa, vielä 1600-luvulla, yleistä joka puolella Suomea (esim. Matti Kuusi).

Pohjalaiset ovat kyllä laulullista ja runollista väkeä: Esim. rikas eteläpohjalainen riimiin perustuva kansanlauluperinne (rekilaulut) hakee vertaistaan muista maakunnista.
(Lönnrotin aikaa varhaisemmasta runoharrastuksesta ja runojen keruusta, myöskin Pohjanmaalta, saa tarkempaa tietoa A. Sarajaksen kirjasta Suomen kansanrunojen tuntemus 1500 - 1700-lukujen kirjallisuudessa).

Lönnrot ja muut kerääjät olivat Pohjanmaan ja muunkin Länsi-Suomen suhteen siis jo pahasti jälkijunassa. Kantelettarensa esipuheessa Lönnrot totesi, että runonkeruu hänen aikanaan ei ollut ainakaan liian aikaista: "Varahinen ei siis taida olla'kaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavasti kylläki myöhänen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikohin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata."

Samassa esipuheessa Lönnrot valittelee, että "Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista , kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan."

Suomen Kansan Vanhat Runot –sarjassa, sen numerossa XI (Etelä-Pohjanmaan runot, SKS 1933) on kuitenkin Etelä-Pohjanmaan jokaisesta pitäjästä yhteensä noin 2700 runoa tai runonpätkää, jotka ovat enemmän tai vähemmän kalevalamittaisia. Runot ovat etupäässä juuri noita kirkon vihaamia loitsuja ja manauksia, jotka oli tarkoitettu ”hyötykäyttöön”, tauteja ja onnettomuuksia vastaan.

Näytteeksi SKVR:sta Ylihärmästä 1800-luvulla poimittu ähkytaudin parantamiseen tarkoitettu synty- ja samalla manausloitsu (runo nro 1165):

Ähky puhku puhmeroonen, Toinen poika tohmeroonen,
Kolomas kovan nokinen, Sysipuista synnytetty
Pantu raitaan pakkuroosta, Koivun kaarista ko’ottu.
Otanpa kokolta kourat, Harakalta haaruttimet,
Linnulta lihanpitimet.
Kovemmat on mulla kourat, Kun on kourat kontiolla.
Kiverämmät on mulla kynnet, Kun on kynnet ilveksellä;
Jolla mä konnan kouristelen.

Kullervon huria kosto

2008-11-27T09:20:00.000-08:00

Hairas puukkoonsa framille, helavyältänsäv vetääsi,

sillä kyrsäänsäk kokeeli.

Turhaa ei epääly ollu:
terä kraapaasi kivehen, kohta kimmahti takaasin

ja samas rusahti poikki, kahavan tyvestä katkes.

Kullervo, kolokko poika, kattoo kauvam puukkojansa,

piaj jo itkua tuherti, sanoo hynginnän seasta:

"Veittev verrav velieyttä, raurav verrar rakkautta,

arvokas isäm perintö, kalu ainua kotua,

senkin katkaasin kivehen, leivänkyrsähän kovahan,

akallutkal leipomahan.

Kuinka kostaasin häpiän, naisen nauruj ja pilakan,

häjyn ämmäm paistannaasen, ankian ateriani?"

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella murteella (Lumo-kustannus 2008), kuva Eero Heikkinen

Jouko ampuu Väinämöistä

2008-11-27T07:40:00.000-08:00

Äitimuorinsa kyseli:
“Ketä kyttäät Jouko-poika, mitä saalista halajat,
miksi sihtailet selälle suurella sota-aseella?“

Sanoi siihen Joukahainen:
“Tapan hullun Väinämöisen, paskanjauhajan pahaisen,
pois mailta maleksimasta, tekemästä tyhmyyksiä,
leuhkimasta lauluillansa.“

Emo poikaansa varoitti:
"Älä ammu laulumiestä, hävitä hyvänimistä,
Väinölän kylän parasta, sehän on sukua suurta,
jumalallinen olento, lankomiehen veljen poika.
Jos nyt ammut Väinämöisen, tapat tietäjäuroksen,
loppuu laulu Väinölästä, ilo pois Kalevalasta.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva Eero Heikkinen

Mitä hyötyä tästäkin on?

2008-11-27T01:00:00.000-08:00

Mitä hyötyä kalevalakielen taidosta on? Näin kysyvät nykyisetkin utilitaristit, hyötynäkökohtia korostavat. Toimiessani suomen kielen maikkana oppilaani kysyivät usein, että mitä hyötyä tästäkin on, kun yritin jotakin opettaa.

Voidaan tietenkin kysyä, onko omaleimaisen kulttuurin vaaliminen näinä maapalloistumisen aikoina hyödyllistä. Mitä suomalaiseen identiteettiin tulee, niin eiköhän kalevalakieli ole juuri osa itseämme, vuosituhantista geeniperimäämme. Ollakseni runollinen, pateettinenkin, se on Suomen sydämen kieltä, sitä suomalaisen sanan sinfoniaa. Ainutlaatuista kalevalaista koodiamme ovat ihastelleet kielentutkijat kautta maailman.

Oppilaiden kielellisen kehittymisen kannalta ajatellen kalevalakielen opiskelu on sukeltamista syvälle suomen kielen olemukseen. Äidinkielemme sana äänteineen joutuu oppilaan perusteellisen analyysin kohteeksi. Pohtiessaan kalevalakieleen olennaisesti kuuluvaa alkusointua ja muuta äänneharmoniaa oppilas huomaa äidinkielensä sointuisuuden, äänteellisen kauneuden. Etsiessään synonyymisia ja/tai analogisia ilmauksia kertosäkeisiin oppilas huomaa, että asia voidaan sanoa ynonyymisesti, monella tapaa toisin, vielä kauniimmin. Mikä onkaan parempi keino hankkia sanottavalleen ilmeikkyyttä, monipuolisuutta. Useinhan kielen ammattilaiset varoittavat meitä sanavaraston köyhtymisestä.

Kalevalakielen harrastus on kielellä leikkimistä, sanaseppoilua ja sitähän suomalaiset rakastavat. Televisiossa ja radiossa järjestetään kaikenlaisia sanataituruuden kisoja. Kalevalasäkeiden sepittely muistuttaa hyvin paljon sanaristikon täyttöä: molemmissa synonyymi- ja analogiataju on tärkeällä sijalla. Kalevalakieli pakottaa oppimaan tiivistämisen taitoa: sanoma on saatava mahtumaan säkeen kahdeksaan tavuun. Kalevalakieli on äännetaidetta, tavutaidetta, säetaidetta, sanataidetta - kielen taidetta.

Aulis Rintala, tavutaiteilija

Kalevipoegin runomitasta

2008-11-26T22:43:00.000-08:00

Monet ehkä luulevat, että virolaisten kansalliseepos, Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, jonka hänen kaimansa Friedrich Robert Faelmann pani hyvälle alulle ennen kuolemaansa, on Kalevalan tapaan runoiltu kalevalamitalla. Kuitenkin eepos on pääosin etelävirolaista rekimittaa (regivärss), jossa murtosäkeet ovat perin harvinaisia ja jossa runojalan nousussa on yleisesti lyhyt ensitavu. Runomitta on puisevan tuntuista, kaukana kalevalamitan elastisuudesta.

Tutkijat eivät ole varmoja siitä, onko Etelä-Virossa edes koskaan esitettykään runoja kalevalaisella poljennolla, niin kuin Pohjois-Virossa ja Suomen seuduilla. Pistän näkyviin noin 80-säkeisen runon Kaleva-kuningas, eepoksen lyhennetystä laitoksesta, sen ensimmäisestä luvusta (Esimene lugu). Kalevalamitasta poikkeavat kohdat olen vahventanut. Helmer Winterin suomennos (v.1958) on vieressä. Se on taas tuttua, moitteetonta kalevalamittaa.

Sõua, laulik lausa suuga - Souda, laula, laulajani,
Sõua laululaevakesta - souda laululaivastasi,
Pajataja paadikesta - venhoasi vierettele
Sõua neid sinna kalda'alle - kaunihille kaltahalle,
Kuhu kotkad kuldasõnu - kunne kokko kultiansa,
Kaarnad hõbekuulutusi - havukat hopeitansa,
Luiged vaskseid lunastusi - valkojoutsen vaskiansa
Vanast ajast varistanud - karistivat kauan sitten,
Muistepäevist pillutanud! - aikoina jo ammoisina.
*
Vilistage, vete lained - Laula, laine, virka, vieno,
Avaldage, tuuled armsad: - armas ilmoita, ahava:
Kus see Kalevite kätki - kussa kätkyt on Kalevan,
Kange meeste kodupaika - koti miesten on komea,
Vikerlaste varjuvalda? - urhojen asuntopaikka?
*
Laula, laulik, miks ei laula - Laula, soita, laulajani,
Miks ei, kulda kuulutele? - miks'et kulta kuuluttele?
Mis ma kukun, kurba lindu - Mitä laulan, kurja lintu,
Mis ma laulan, närtsind nokka?- kuihtunut kujerteleisin?
Noorus närtsinud nõmmessa, - Nuorra kuihduin nurmikolla,
Kolletanud kanarbikku - leinakoivun lehtyenä,
Leinakase lehtedesse. - kanervikkohon katosin.
*
Kaugelt näen koda kasvamas - Kodin näen kasvamassa,
Kalevite kaljulinna - kivisen Kalevan linnan,
Tammed müüridel toeksi - tammet muurien takana,
Kaljurahnud seina katteks - kivet seinän kattehena,
Toomingad toa tagana. - tuomipuut tuvan takana.
*
Sahakeme sõnasida - Sanat nostamme salasta,
Vanajutu jägedelle - sadun sankarin sanomat
Raudse põlve radadelle! - polven rautaisen rajalle!
*
Muiste leiti Kalevalas - Kasvoi kerran Kalevan mailla
Kange meeste kasusida - miesten vetreitä vesoja,
Mitmes külas kasvamassa - kylän kuulun kuulumilla,
Mitmes talus tõusemassa - talojensa tantereilla
Mis kui Taaralaste taimed - Taaran taimina hyvinä,
Võidulaste võsukesed - vesopuina voitollisten,
Sureliku eide sülest - äidin armahan sylistä
Siia ilma siginenud - ilmoille ylennehiä -
Mehed kui tammed tugevad. - miehet kuin tukevat tammet.
*
Põhja piiril seisis pere - Pohjan mailla perhe kasvoi,
Tugev talu kaljudella - turvana talo tukeva
Taara tamme metsa ääres - Taaran tammimetsikössä
Pool veel seisis metsa peidus - puoli puiden peittehessä
Teine pool lausa lagedal. - toinen laidassa lakean.
Peres kasvas kolme poega - Kasvoi kolme poikalasta,
Taaralaste taimekesi - Taaran taimina yleni:
*
Üks neist veeres Venemaale - Yksi vieri Venäjänmaalle,
Teine tuiskas Turjamaale - toinen tuiski Turjanmaalle,
Kolmas istus kotka selga - kolmas se kokon selässä
Põhjakotka tiiva peale. - Pohjan pitkille perille.
*
See, kes veeres Venemaale - Ken se vieri Venäjänmaalle,
Kasvas kauniks kaubameheks - siitä kauppias kasusi,
Poepoortide punujaks. - punapaulojen punoja.
*
See, kes tuiskas Turjamaale - Ken se tuiski Turjanmaalle,
Sirgus vapraks sõjameheks - siitä urho urkenevi,
Tõusis tapri taotajaks - kasvoi tapparan takoja.
*
See, kes sõitis kotka seljas - Kotkalla ken lentelevi,
Põhjakotka tiiva pealla - Pohjan kotkan siiven päällä
Lendas palju, liugles palju - lentelihe, liitelihe,
Lendas tüki lõuna poole - lensi, liiti lounahasen,
Teise tüki tõusu poole - idän ilmoille yleni,
sõitis üle Soome mere - lensi poikki Suomen lahden,
Liugles üle Läänemere - liukui Läänenmerta myöten,
Veeres üle Viru mere - Viron merta vieretteli,
Kuni õnne kohendusel - kunnes onnen kohdatessa,
Jumalikul juhatusel - jumalien johtamana,
Kootkas kõrge kalju peale - kotka heitti kalliolle,
Viskas mehe Viru randa. - Viron rantahan ravisti.
*
Meie maale tulnud meesi - Meidän maalle tultuansa
Riiki kohe rajatanud - kohta kansansa kokosi,
laia valda asutanud - varusteli vallan vankan,
kena koja ehitanud - kodin kaunihin kohotti.
*
Kust ta vägev-volil käsi - Väkevällä voimallansa
Laia valda valitsemas. - vallitsevi vallan laajan.

Lönnrotin Kalevalassa satoja säkeitä eteläpohjalaisella murteella

2008-11-26T22:35:00.000-08:00

Yhteinen vanhakantainen vokaalienvälinen h

Kuten tiedämme, Kalevalan runosäkeet on kerätty pääosin Vienan Karjalasta. Vienalaismurteille ja eteläpohjalaiselle murteelle on yhteistä vanhakantainen, jo kantasuomesta periytyvä vokaalienvälinen h: kuulemahan, uimahan, tulkohon, lovehen. Suotta ei prof. Kalevi Wiik ole nimittänyt tuota välivokaalia "kalevalaiseksi h:ksi" (Suomen murteiden kartasto 2006).

Varsin usein vienalaismurteissa kuitenkin h:n jälkeinen äänneaines jää pois, jolloin sanat ovat h-loppuisia: otettih, ajoh, pirttih, naitih, annetah, itäh, kotih, uimah, suuh, kuulemah, ajamah, ajetah, tulkoh, loveh, nostamah, vietih, uimah, mentih, tagomah, pannah, tappamah, haukkumah, männäh, kekoh.

Runomitallisesti h-loppuiset sanat eivät ole kovin kelvollisia, eikä sellaisia Kalevasta löydykään. Lönnrot ratkaisi tämän kielellisen ”puutteen” turvautumalla eteläpohjalaiseen malliin, jossa sanat sanotaan h:llisina loppuun asti: otettihin, ajohon, pirttihin, naitihin, annetahan, itähän, kotihin, uimahan, suuhun, kuulemahan, ajamahan, ajetahan, tulkohon, lovehen, nostamahan, vietihin, uimahan, mentihin, takomahan, pannahan, tappamahan, haukkumahan, mennähän, kekohon.

Satoja eteläpohjalaissäkeitä

Väli-h:n ”ansiosta” Kalevalasta löytyy satoja säkeitä selvällä EP:n murteella. Eepoksen runoista 1 – 5 löytyvät ainakin seuraavat säkeet:

sukuvirttä suoltamahan - lajivirttä laulamahan - sormet sormien lomahan - Kerän pistin kelkkahani - virsilippahan viritän - se kuuksi kumottamahan - uros aaltojen sekahan - manterehen puuttomahan - vesat nuoret nousemahan - katajahan kaunis marja - tämä tammi taittamahan - Tulin tammen taittamahan - puun murskan murentamahan - pääsi päivät paistamahan - pääsi kuut kumottamahan - pilvet pitkin juoksemahan - linnut puuhun laulamahan - siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon - Osmon pellon penkerehen - heitit koivun kasvamahan - siementä sirottamahan - sekä varret varttumahan - sai sanomat Pohjolahan - kourin ilmahan kovahan - aivan aaltojen sekahan -kourin ilmahan kovahan - laulan laulajan parahan - käki päällä kukkumahan - Siitä siinä seisotahan - seisotahan, mietitähän - mies on miestä oppimahan - toinen toista voittamahan - eikä miehen naisekkahan - läävän nurkkahan nutistan - katetahan kasvavana - sai sanomat Pohjolahan - kourin ilmahan kovahan - astu aittahan mäelle
alle vaaran vaapukkahan - vei ne aittahan mäelle - sukkahansa suistujalla - karahkahan kaatujalla - ikä tulla Tuonelahan - ruokoranta vastahansa - paasi pohjahan pakeni - panko vettä taikinahan - kukas nyt sanan saatantahan - pitkäkorva piippomahan - ristisuu ripottamahan - tulen tuojaksi tupahan - huoli armahan alenti - Virsihin Vipunen kuoli - alle kaunihin katoksen - kirjattu kivihin kirjat
kun on merta kynnettihin - louhet luotihin kokohon - tiesi tielle tullehensa - peräytän lauseheni - ennätti meri etehen - kilahti kivi vetehen - kala otti onkehensa - lohi loimahti merehen - vaskisehen vakkasehen - Teenkö tuulehen tupani - munat vierähti vetehen - manterehen puuttomahan - näki miehen muuttunehen - kuutehen kovasimehen - lehvät suurehen suvehen - koipehen kesäoravan - vierehen Kalevan kaivon - Osmon pellon penkerehen - teetti kirvehen terävän
Viestit vierähti suvehen - suin lumehen, päin vitihin - kivihintahat kätehen - kun tulit tuhmasti etehen - matkallen osannehensa - voittelohon, laulelohon - sen nuoli alentakohon - Tuohon lietohon merehen - sorran sontatunkiohon - ne on partasuun urohon - kaunihisen kartanohon - sormet kullansormuksihin - Aamulla ani varahin - loppu kaunihin kanasen -
sukuhuni suurta miestä - otti ongen taskuhunsa - vääräsääri vääntämähän - kiven kirjavan sisähän - puu paha hävittämähän - rasian rahin nenähän - tähtiä tähyämähän - tähtiä tähyämähän - kenpä maita kylvämähän - toukoja tihittämähän - sep' on maita kylvämähän - toukoja tihittämähän - Tyven työnnytti itähän - maa väkevä vääntämähän - lähtemästä Väinölähän - jos ne piennä peitetähän

Vaikka edellä lueteltujen säkeiden toistoja ei ole luetteloon merkitty, kertyy EP:n murteen mallin mukaisia säkeitä jo tässäkin otoksessa toista sataa. Kun Kalevalan runoissa 1 – 5 on yhteensä noin 2200 säettä, voi päätellä, että koko eepoksen 22 795 säkeen joukossa eteläpohjalaissäkeitä on useita satoja, ehkä tuhatkuntakin.

Aulis Rintala

Väinö laulaa Joukon suohon

2008-11-26T11:11:00.000-08:00

Joukahainen jo tajusi

tappionsa taistelussa,

älysi hävinnehensä,

paremman tavannehensa.
Näin hän pyysi ja rukoili:

“Voi sä viisas Väinämöinen,

ikilaulaja parahin,

peruuta pyhät sanasi,

ota taikasi takaisin,

laske pois minut jo täältä,

päästä tästä pintehestä,

paikasta pirullisesta,

annan aarteeni sinulle!"

Sanoi viekas Väinämöinen:

"No, mitähän mulle annat,

jos mä sun nevasta nostan,

päästän tästä pyydyksestä?"

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Väinämöisen synty

2008-11-26T10:29:00.001-08:00

Kun ei kuusta kumppania,

auringosta ei apua,
vanha vauva Väinämöinen,

sikiömme syntymätön,

koski kohtua kädellä,

portinpieliä raotti

varpaalla vipuamalla,

lukon luisevan avasi

sormea sovittamalla.

Saikin aukon aikaiseksi,

revityksi pienen reiän,

kömpi kohdun kynnykselle,

siitä vierähti vetehen,
koitti pinnalla pysyä

keskellä merisen myrskyn.

Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi (2006), kuva: Eero Heikkinen

Kauppalehdessä Kalevala EP

2008-11-24T06:11:00.000-08:00

Kalevala eteläpohjalaisella murteella näyttävästi esillä Kauppalehdessä (nettiversio).
Katso:
http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2008/11/16617&sort=false

Punahilkka kalevalakielisenä (nykysuomi)

2008-11-22T07:26:00.000-08:00

Oli kerran pieni tyttö, Punahilkaksi sanottu.
Hänestä pitivät kaikki, eniten rakasti häntä
tytön mummo, jo iäkäs, ja vähäinen voimiltansa.

Punahilkkakin rakasti yli kaiken mummoansa,
olihan hän lahjoittanut pienelle punaisen hilkan,
sametista valmistetun.
Sitä tyttö sitten kantoi kultaisilla kutreillansa
päivät pitkät, illallakin.
Siitä hän nimensä saikin: Punahilkka, mummon kulta.

Sitten kerran syyskesällä, ani varhain aamusella,
äiti sai ikävän viestin:
Nyt on mummo sairastunut, makaa kuumeessa kovassa
yksin tautivuoteellansa.

Äiti tyttären herätti suloisesta yöunesta,
pienimmälleen näin puheli:
- Punahilkka, tyttöseni, menisitkö mummon luokse.
Mummo on kovin kipeä, yksin hän vilustuneena
makaa tautivuoteellansa.

- Tässä on vähän evästä, siinä on kananmunia,
mukana myös maitopullo, älä sitten särje niitä,
muuten mummo ei parane.
Tässä vielä vehnäsiä, panin kaikki ne korihin.

- Sano paljon terveisiä meiltäpäin, kotoväeltä,
ja pikaista paranemista!
Älä poikkea polulta, kulje vain tutulla tiellä
niin kuin ennenkin monesti.
Äläkä ala puhua aivan ventovierahille,
tuiki tuntemattomille.

Punahilkka, mummon kulta, teki työtä käskettyä,
äitiä piti totella.

Hän lähti iloisin mielin rakkaan mummonsa mökille,
tepsutteli, tanssahteli, muhkuraisella polulla.
Pitkästi piti kävellä, mummon mökkihän sijaitsi
puolen tunnin matkan päässä.

Vielä vallitsi hämärä, muttei pikkuinen pelännyt,
tie oli tuttu, turvallinen, tutut puut, kivet ja kannot,
eläimetkin ystäviä.

Joku liikkui puun takana, harmaa häntä vain vilahti.
Susihukka siellä vaani tämän aamun saalistansa
virnistellen viekkahasti,nuoleskellen huuliansa.

Mielin kielin näin puheli, lipevästi lirkutteli,
tekeytyen ystäväksi:
- Punahilkka, terve, terve, mistäs tyttö on tulossa,
taikka minnekä menossa hienossa pyhäpuvussa
aamulla ani varahin, kovin kaukana kotoa?"

- Menen mummoni mökille, se on siellä sairastunut,
vien sille vähän evästä, jospa siitä virkistyisi.

Susihukka näin kyseli, maanitteli maireasti:
- Mitäs sulla on korissa, onko herkkuja hyviä?

- Pullo maitoa, munia, sen lisäksi vehnäsiä,
niistä mummo on pitänyt.

Susihukka taas uteli huuliansa nuoleskellen:
- Sanoisitkos ystävälle, tutulle susisedälle
ja hyvälle naapurille, missä päin on mummon mökki,
onko vielä pitkä matka?

Eipä tyttö aavistanut suden aikeita pahoja,
juurta jaksaen selittireitin mummonsa mökille:
- Kosken poikki päästyäsi poikkea sivupolulle,
sitä juokse virstan verran, pian tulee punainen mökki
katveessa komean koivun, seinustalla on sireeni
koreana, kukkivana.

- Kiitos, tyttö, tiedoistasi, taidanpa minäkin käydä
sairasta piristämässä.
Anteeksi, on hieman kiire, sinä kyllä ehdit sinne,
vaikka vielä viivyttelet, heippa taas, pian tapaamme!

Susi juosta jolkotteli, metsän korpehen katosi.
Peto mietti mennessänsä:
- Tuo on oiva jälkiruoka, nyt on alkuruuan aika.

Aurinko oli jo noussut, lintuset visertelivät.
Kieloja oli kosolti polun varren kahta puolta.
Punahilkka kiinnostuikin niistä kauniista kukista,
mummoa ilahduttaisi saada kunnon kielokimppu.

Niin hän loittoni polulta edemmäksi, kauemmaksi,
muisti kyllä äidin kiellon: ei saa poiketa polulta.

Punahilkan poimiessa kukkakimppua kokohon
hukka juosta hölkötteli mummo ressukan mökille.
Sitten sinne päästyänsä se koputti tuvan ovelle,
varovasti, vaimeasti.

- Kuka siellä? mummo huusi äänellä väräjävällä.

- Punahilkka, mummon kulta, tulin tuomahan evästä:
maitoa, kananmunia, herkkujasi vehnäsiä,
olet kuulemma kipeä.

- Käännä vain kädensijasta, niin pääset sisälle sieltä
pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela, ovi kohta aukenikin.
Peto hiippaili sisälle, näki mummon sängyssänsä,
kiskoi mummolta pyjaman, sieppas siltä myssyn päästä,
ja - juttumme julmin kohta:
pisti mummon poskehensa, hotkaisi pureksimatta.

Susi mummon syötyänsä röyhtäisi tosi rumasti,
puki päällensä pyjaman ja vetäisi myssyn päähän.
Sitten se pani makuulle, kiskoi peiton korvihinsa,
näkyville jäi vain naama sekä karvaiset käpälät.

Oltuansa eksyksissä Punahilkka saapui vihdoin
sinne mummonsa mökille paljon kieloja korissa.

Punahilkka ihmetteli, kun oli ovi avoinna.
Vähän häntä jo pelotti astua mökin sisälle,
jotakin oli vinossa, hämäräkin alkoi olla.

- Hyvää päivää! tyttö huusi, vaan ei saanut vastausta,
omituista kerrassansa.
Tyttönen meni lähemmäs nähdäksensä rakkahansa.

- Mummonihan on unessa, makaa siinä myssy päässä,
näkyvissä on vain naama.
Herääpäs nyt, mummo kulta, mutta voi, voi kauheata,
kun sun silmäsi on suuret!

Kuului ääni peiton alta:
- Niillä näen sinut paremmin!

- Mutta miksi, mummo kulta, sulla on niin suuret korvat,
kovin vielä karvaisetkin?

- Jotta kuulisin paremmin, sen mitä puhelet mulle.

- Entä kuinka, mummo kulta, kätesikin on niin suuret?

- Saan sinut paremmin kiinni.

- Miksi on sinulla, mummo, suukin tullut suuremmaksi,
hampaasi pelottaviksi, teräviksi kuin sudella?

- Siten syön sinut paremmin!

Niin pisti peto kavala Punahilkan poskehensa,
nielaisi pureksimatta.
Syömisestä kylläisenä peto oikaisi petille,
kääntyi sitten kyljellensä ja alkoi kuorsata kovasti,
niin että tupa tärisi.

Se kuului pihalle saakka.
Ohi kulki metsästäjä suuri haulikko olalla.
Tämä kuuli kuorsauksen, ihmetteli itseksensä:
kyllä kuorsaakin kovasti, mummo lienee sairastunut?
Siitä siirtyikin sisälle, huomasi suden unessa
isoäidin sängyn päällä.

Hän otti olalta pyssyn ja jo tähtäsi petoa,
mutta metsämies epäili:
susi lienee syönyt mummon, hän on kai pedon mahassa.
Niin hän jätti ampumisen.
Varovasti metsästäjä veti saapasvarrestansa
mahdottoman suuret sakset.

Susi nukkui niin syvästi, ettei se mitään tajunnut
tämän maailman menosta.
Siispä saattoi metsästäjä leikata levollisena
suden suuren vatsan auki.

Pian näkyi punainen hilkka, isoäidin ompelema,
suden suolien seasta.
Punahilkka ponnisteli pimeästä piilostansa,
mummokin tuli esille.
Niin pelastuivat molemmat vahingoittumattomina
kauhealta kuolemalta.

Tyttö haukkoi henkeänsä, yhä vieläkin vapisi,
säikähtyneenä selitti:
- Kyllä mua pelotti olla ahtaassa suden mahassa,
luulin loppuni tulevan.

Sitten kiltti metsästäjä haki suuria kiviä,
jykeviä järkäleitä, sulloi ne suden sisälle,
tämän vielä nukkuessa.
Kun sitten susi heräsi siitä pitkästä unesta,
se pyrki heti pakohon nähdessänsä metsästäjän
ja tämän kädessä pyssyn.

Vaan ei oikein onnistunut pedon pötkiä pakohon:
kompastui mahansa kanssa, täynnä raskaita kiviä,
ja kaatui kuolleena kedolle.

Kaikki kolme riemuitsivat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, metsästäjä, sai sudesta nahkaturkin,
mummo sai munat ja maidon sekä vielä vehnäsiä.

Punahilkka ehkä heistä oli kaikista iloisin:
hän sai mummonsa takaisin paha tautikin parani.

Myös oli tämä tapaus mummon kullalle opiksi:
Aikuista tulee totella, eikä poiketa polulta,
vieraita pitää varoa, ei olla liian luottavainen.
Elämässä on hyvyyttä, mutta paljon myös pahuutta.

(Ks. seuraava runo: Puhahilkka eteläpohjalaisella murteella)

Punahilkka kalevalakielisenä (eteläpohjalainen murre)

2008-11-21T08:29:00.000-08:00

Punahilkka-satu eteläpohjalaisella (Härmänmaa) murteella

Oli kerram piäni flikka, nimeltä Punahilakku.
Jokahinen siitä tykkäs, sitä kaipaali eniten
isuäitee, jo vanaha, henkilaita, heiveröönen.

Kyllä kans Punahilakku tykkäs palio mummustansa,
joka oli lahajoottanu punaasen hilakun sille,
toresta korian huivin, siliän silikkiliinan.

Sitä flikka kantoo sitten koreella kiharoollansa
päiväp pitkät, illoollakin.
Siitä se nimensäs saikin: se oli Punahilakku.

Sitten kerran syyskesällä, aamulla kovav varahin,
äitee sai ikäväv viästin, notta mummu on kipiä,
se oli kylymettyny, makaa kuumettaurihnansa
yksin siälä sängyhnänsä.

Äitee tyttären heräätti sikiästä yäunesta,
pikkuusellen näin seliitti:

- Kuules nyp Punahilakku, lähtisikkös mummulahan.
Se on kuulemma kipiä, yksistänsä flunssan kouris
tutajaa vaam peiton alla.

Mull om mummullen evästä, nisupullia palio,
siinä on kanammunia, lisäksi krapia kropsu,
pottu maitua föliys, äläkä sitä särie,
muutoon ei isu parane.
Evähäp panin korihin.

Sanok kans isullen sitten lämpöösiä tervyysiä
meiltä päin, kotoväjeltä, ja pikaasta paranemista!
Tuata juntua kulie, älä poikkiap poluulta,
pysyv vaan tutuulla teillä, niin kun sä oop pruukannukkin.
Älä rupiat toimittelhon kellekkään ihimisille,
varsinkaan ei viarahille.”

Flikka innostunehena tormootti heti pihallen
ohojehet miälehnänsä.
Se lähti iloosim miälin isuäiteensäm mökille,
tanssahrellen, tepsutellen muhkuraasta mettätiätä.
Olikin kulukemista; mummum mökkihän sijaatti
syriääsellä larvamaalla, mettätaipalhen takana.

Vaikk oli hämärä viälä, flikkaa ei peliättäny,
olihaj juntu aika tuttu, kaikki puut, kivet ja kannot,
eläämekkin ystäviä.

Joku liikahti lepikos, musta häntä vaav vilahti.
Susihukka kyttäs siälä tämän aamun einestänsä,
virnisteli viakkahasti, nualeskeli huuliansa,
miälin kiälin toimitteli, tekeentyen tuttavaksi,
ja hyväksi ystäväksi.

- Tervehrys, Punahilakku, mitäs kuuluu krannin flikka?
Hyvä notta rookasimma, mihkäs sä meet näiv varahin,
melekeen om pimiä viälä?

- Mä meem mummuni mökillen, se on aika heikos kunnos,
viän sillev vähän evästä, jos se vaikka virkuaaskin.

Susi höylisti hövääten kautta rantaan nuan kyseli:
- Mitäs sulla on korihnas, onko herkkuja hyviä?

- Pottu maitua, munia, nisupullia palio
ja yksi krapia kropsu.
Niistä on isu ikänsä tykännyn niir raavahasti.

Susihukka taas uteli huuliansan nualeskellen,
pitkää kiältänsäl lipoen:
- Sanoosikkos ystävällen, tutullen susiserällen,
toiskam poijallen hyvällen, mihinä om mummum mökki,
onko viälä pitkä matka?"

Eipä flikka aavistanu suren aikeeta pahoja,
juurta jaksaan se seliitti mutkat mummunsam mökille:
- Kun pääsek koskesta ohitte, poikkias sivupoluulle,
sitä juaksev virstav verran, pian tuloo punaanem mökki
kalavhes komian koivun, klasin alla on sireeni
koriana, kukkivana.

- Ohojehet oli hyviä, nyt om mullen tiä selevä,
oot hyvä seliittämähän, tairampa minäkim mennä
mummus tyäk kyläälemähän, voi se siitä friskaantua.
Tuli kiirus, anteheksi, sä kerkiäk kyllä sinne,
vaikka viälä viivyttelet, rookatahan sitten, heippa!

Susi juasta jolokotteli, katos kohta kuusikkohon.
Peto miättii mennehnänsä:
- Makia jäläkiruaka, este on alakuruaka.

Aurinko oli jo noussu, linnut jo aloottelivat
koko päivän konserttia.
Kialoja oli kosolti, junnuv viäret aivan täynnä.
Punahilakku kiinnostuukin koreesta keväkkukista,
ilahruttaas mummuakin saarak kunnon kukkapuska.

Niin se poukkooli poluulta eremmäksi, kauvemmaksi,
muisti kyllä äireen kiallon: älä poikkiap poluulta.

Kun se siinä koukkii, noukkii, niitä kukkia kokohon
hukka se hölökötteli mummu ressukam mökille.
Pian sinnep päästyänsä se koputti tuvan ovellen,
hitahasti, hillitysti.

- Kuka siälä?" isu huuti vaimialla äänellänsä.

- Vaam piäni Punahilakku, lastellapsistas parahin,
tulin tuamahan evästä: maitua, kanammunia,
pehemoosia nisuja, vähäv viälä lämpöösiä,
ja om mulla kropsuakin, ookko kuinkakin kipiä?

- Oom mä aika huanos kunnos, väännäv vaan ovenkrivasta,
niim pääset sisälles siältä pihalta palelemasta.

Niin teki susi ovela,

narahtaan ovi jo aukes,
peto pääsi porstuahan,

ja siitä tupahan asti,
näki mummun sängyhnänsä,

päällänsäk kaharet fällyt,
kiskoo mummulta pyjaman,

siappas siltä myssym päästä ja
– jutuj julumin kohta:

pisti mummum poskehensa,
nialaasi puraasemata.

Susi mummun syätyänsä kariaasi kauhiasti,
puki päällensäp pyjaman, myssynkin syvällep päähän.
Sitten se pani makuullen, veti fällyk korvihinsa,
näkyvihij jäi vaan naama.

Näliihnänsäj ja väsyksis Punahilakku saapuu sitten
isuäiteensäm mökille föliyhnänsäk kukkapuska.
S’oli eksynyv välillä, kun oli poikennup poluulta.

Flikka niin ihimetteli, kun oli ovi avoonna,
melekeen seliällänsä, ja vähäm peliättikin
astuam mökin sisälle, nyt oli vinos jotakin,
hämäräkin alakas olla.

- Hyvää päivää! flikka huuti, vaan ei saanuv vastausta.
Omituusta, kummallista.
Sitten hiipii jo likemmäs isuäireen nähräksensä.
- Uneshan tua taitaa olla, kun se kuarsaa niin kovasti,
myssy pääs ja fällyk korvis, vähän naamaa on näkyvis.
- Herääppäs ny, mummu kulta, voi kauhiaa, kun silimäs
om palio suurentunu!

Kuuluu ääni fällyn alta:
- Näjen niillä sum paremmin!

- Minkähäj jukelin tähre, sulla on niin pitkäk korvat,
kovav viälä karvaasekkin?

- Notta kuulisim paremmin, mitä sä höpäjät mullen.

- Entäs kuinka, mummo kulta, sullon niin isook kärekkin?

- Nopiammin saan sun kiinni.

- Mutta voi voi, minkä tähre suus on tullus suuremmaksi,
hampahaskin hirviäksi, teräviksi kun surella?

- Mä voin syäräs sum paremmin!

Niim pisti peto katala Punahilakum poskehensa,
nialaasi puraasemata.
Syämisestä kyllääsenä peto röyhtääsi rumasti,
sitten oikaasi petillen ja kääntyy kyliellensä,
alakas kuarsatak kovasti, niij jotta tupa täräji.

Se kuuluu pihallen asti.
Meni tiällä mettästäjä suuri haulikko olaalla.
Miäs kuulikin kuarsauksen, ihimetteli itteksensä:
Kyllä hornaa hirviästi, se on tainnus sairastua.

Kun se miäs meni sisälle, se huomas surem makaavan
isuäireen sängym päällä, peittona kaharet fällyt.

Se otti olaalta pyssyn, osootteli jo petua,
mutta mettämiäs epääli: susi on tainnus syäräm mummun,
se löytyy surem mahasta.
Niim miäs jätti ampumisen.
Varovasti mettästäjä veti saapahvarrestansa
mahrottoman suuret sakset.

Susi nukkuu niin syvästi, nottei se sitä tajunnu,
mitä siinä häärättihin.
Niimpä saattoo mettästäjä leikatal levollisena
suren suurev vattan auki.

Pian näkyy punaanen huivi, isuäireen ompelema,
suren sualien seasta.
Punahilakku ponnisteli pimiästä piilostansa,
siältä paikasta pahasta, mummukin tuli framillen
koko lailla friskis kunnos.

Niin pelastuuvat molemmat vahingoottumattomina
kauhialta kualemalta.

Flikka haukkoo henkiänsä, yhä viäläkiv vavaaten,
henkihiäveris seliitti:
- Kyllä mua peliättikin, ahtahas mahas oleelu,
luulin kohta kualevani.

Sitten kiltti mettästäjä kantoo kauheeta kiviä,
jykeviä järkäleetä, sulloo ne suren sisällen,
kun se nukkuu kaikes rauhas.

Kun susi heräs unesta, se pyrkii heti pakohon
nähresnänsäm mettästäjän ja tämän olaalla pyssyn.

Vaan ei oikeen onnistunu rosvolta pakohol lähtö:
kompastuu omaam mahaansa, jok’ oli kiviä täynnä,
jykeviä järkäleetä.
Siihen kaatuu kuallehena kerollen ketarap pystys.

Kaikki kolome riamastuuvat, kun oli loppu onnellinen.
Pelastaja, mettästäjä, sai suresta nahkaturkin,
mummu sai munat ja mairon, nisupullia palio,
kropsuakin kaupam päälle.

Mutta se Punahilakku oli kaikista iloosin:
flikka sai isun takaasin, ja sen tautikim parani.

Olihan tämä retuutti mummun kullallen opiksi:
Aikuusta tuloo totella, eikä poiketap poluulta,
viarasta pitää varua, ei ollal liika luottavaanen.

©Aulis Rintala

Joutuukohan mies tilille?

2008-11-20T12:56:00.000-08:00

Maailman finanssikriisi sai alun Amerikasta,
joka hassasi varansa sotimalla siellä täällä,
aavain merten tuolla puolen.

Yhdysvaltain Yrjö Puska, terrorismin torjunnassa,
harhaisissa houreissansa, taalat kansalta kadotti
sekavissa seikkailuissa.
Siitä syntyi ja sikisi, siitä vyöryi ja virisi,
lama myöskin muihin maihin.

Joutuukohan mies tilille järjettomistä teoista?
kysyvät petetyt jenkit, samoin kansa kyykytetty
kaikkialla maailmassa.

Luulin olleheni vääräs

2008-11-20T01:15:00.000-08:00

Huamasin kerran olleheni vääräs, mutta sitte havaattin notta olinkiv vaan luullu olleheni vääräs. Notta m'oon siis erelleenkin aina oikias.

Mitä voisi yks Obama? (Ilkka-lehti 18.11.08)

2008-11-19T11:06:00.000-08:00

Mielestäni yks Obama ei oo ihmeidentekijä,
vaikka pressaksi tulikin, vaikka onkin ruskettunut.

Rikkaiden sukujen klaanit määrää marssijärjestyksen
alati Amerikassa, oli pomo kuka tahansa.

Köyhät kyykyssä pysyvät, heristäen nyrkkiänsä,
tosin - tietty - taskussansa.
Näin on ollut kautta aikain, ja kai aina on oleva.

Käännyttämistä epäilen

2008-11-18T05:00:00.000-08:00

Jok'ikinen uskonsuunta on omasta mielestänsä
ehdottoman oikeassa.
Kristillinen kirkkommekin harjoittaa lähetystyötä,
kun on kerran käsky käynyt.
Otollista on etenkin käännytys kehitysmaissa,
köyhissä "pakanamaissa".

Se vain on ikävä puoli, että äkkikäännynnäistä
pidetään vihollisena, varsin vääräuskoisena.
Luopio tulee useinkin karkotetuksi kylästä,
suvusta erotetuksi, sekä varsin vainotuksi,
jopa joskus surmatuksi.

Kaikki tuo vain sen takia, että kaikki uskonsuunnat
ovat aina oikeassa.

Yrjö Puska tuomiolle!

2008-11-17T23:24:00.000-08:00

Amerikan Yrjö Puska olisi asetettava
syytteeseen kidutuksesta Guantanamon vankilassa.

Vankeja on ollut siellä pelkästä epäilyksestä,
täysin ilman tutkimusta, kauan, jopa kuusi vuotta.

Haagissa saa tuomioita pienemmistäkin teoista,
miksei tästä törkeydestä?
Kidutus on mielestäni rikoksista raskaimpia.
Pitkä tuomio olisi paikallaan pahoista töistä.

Saakohan ajatukseni täällä meillä kannatusta,
vai pitääkö Suomen olla yhä vielä rähmällänsä?

Kokoomuksen kolkko kuori

2008-11-16T21:44:00.000-08:00

Kokoomus on köyhän kansan kusettaja, kyykyttäjä.
Kokomusta, kolkko kuori, murenee monilla vasta
kovin kypsässä iässä, eläkeiän mukana,
niin kuin Iiro Viinasella taikka Harri Holkerilla.

Saa sijan sisäinen ääni, inhimillinen tekijä.
************************************************
Vrt. toimittaja Olli Helen Aamulehdessä 1.12.08:

"Ex valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) puhuu kauniisti työläisistä. Kun viimeinen tuomio lähestyy, porvarikin alkaa muistuttaa ihmistä."

Ei kai sentään yks Obama?

2008-11-14T22:29:00.000-08:00

Eihän sentäs yks Obama ole ihmeidentekijä,
vaikkon vaaleilla valittu, ja vaikka on ruskettunut.

Kyllähän Amerikassa rikkaiden sukujen klaanit
määrää marssijärjestyksen, on pomo kuka tahansa.
Olihan se Clintonikin demokraattipuolueesta,
kasvoikohan kansanvalta?

Köyhät kyykyssä pysyvät, puristavat nyrkkiänsä,
tosin - tietty - taskussansa.

Siten on siellä mantereella, kehdossa kapitalismin,
niin kai aina on oleva.

Herra Martti Ahtisaari

2008-10-14T07:25:00.000-07:00

ISOHERRA Ahtisaari, Rauhanmies ylitse muiden,
onnittelen palkinnosta, mutta myös opastan hieman:

Älä, äijä, ärhentele itäiselle naapurille,
älä vaahtoa Natosta, niin kuin yks Aleksanteri,
sehän ei oo rauhantyötä, vaan todella vaarallista
vastakkainasettelua.

Onko Suomi "kummajainen" (Ahtisaaren luonnehdinta)
pyrkiessään yhteistyöhön lähinaapurinsa kanssa?
Sitä paitsi on Venäjä paras kauppakumppanimme,
ollut ennen, on tänäänkin.

Sitten vielä yks kysymys:
Miksi muuten sä hyväksyit Yhdysvaltain hyökkäyksen
sen Irakin maaperälle, vuonna kakstuhattakolme,
Oliko se rauhantyötä?

Iltahetket iskän kanssa

2008-10-06T23:53:00.000-07:00

Yhdessä isi ja Ilkka, viksu poika, viiden vanha,
nauttivat tavattomasti kunnon räiskintäpeleistä.

Taisteluiden tuoksinassa

voi olla kuten kuningas,
jopa kuin jumala itse;

on mukava tehdä päätös,
kenet ampuu pois pelistä,

kuka voi pelata vielä.

Hymysuin isi ja Ilkka, posket innosta palaen,
istuvatkin iltakaudet harrastuksensa parissa.

Iltahetket iskän kanssa

tuovat Ilkalle iloa,
viihdettä isukillekin,

ja onhan harrastus pojalle tehokasta kasvatusta,

siitä hän saa miehen mallin.

On todella hieno hetki, silloin kun saa täysosuman,
ja veri, elämän neste, hurme purppuranpunainen,
vuotaa uhrista pihalle.

Aina ei peli huvita, isi käy kipaisemassa
ostarin valikoimasta toimintaelokuvia.
Mieluista on kummallekin massamurhaajavideot,
niissä ei vetelehditä, se on miehistä menoa.

Turvahenkilöitä kouluihin (Hels. Sanomat 6.10.08)

2008-10-06T09:20:00.000-07:00

Jotta vanhemmat ylipäätään uskaltavat lähettää lapsiaan kouluun ja jotta edes jonkinlainen työrauha saataisiin opinahjoihin, on lässyttämisen sijasta ryhdyttävä konkreettisiin toimiin.

Ehdotan ensiavuksi seuraavaa:
Koulun ala-auloihin päivystämään sekä mies- että naispuolinen turvahenkilö, jollaisiksi voi palkata esim. työttömiä poliiseja. Jos koulun tiloissa sattuu häiriöitä, paikalle kutsutaan kännykällä paikalle toinen turvahenkilö katsomaan tilannetta, toisen jäädessä päivystyspöydän luokse.

Koulujen oviin etälukitus, jolla turvahenkilöt voivat tarvittaessa säädellä liikennettä. Nauhoittavat videokamerat kaikkialle koulun sisä- ja ulkotiloihin, vessoja lukuunottamatta. Koulun auloihin myös tarvittava määrä tuoleja, joilla koulukiusatut voivat viettää välituntinsa turvallisesti.

Turvahenkilöt kouluissa kautta maailman on jo tavallinen ilmiö. Miksi ei sellaisia ei saisi olla maailman väkivaltaisimpiin kuuluvassa maassa, Suomessa? Kouluviranomaisten huoli imagosta on toisarvoinen asia, kun kyse alkaa olla ihmisten hengestä ja terveydestä.

Aulis Rintala
opettaja (eläk.), Tampere
***********************************
Ks. Hesarista asiasta syntynyttä keskustelua: http://www.hs.fi/keskustelu/Turvahenkil%F6t+p%E4ivyst%E4m%E4%E4n+koulujen+auloihin/thread.jspa?threadID=143794&messageID=2472536
***********************************
Jokela-surman jälkeen turvamiehiä peräänkuulutti myös Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola (23.1.08). Kauhajoki-tapauksen jälkeen turvahenkilöstöä kouluihin on vaadittu monissa yleisönosastoissa, mm. Martta Rajala Keskisuomalaisessa 18.10.08. Turvamiehiä on kouluissa jo monessa maassa, mm. Yhdysvalloissa, Venäjällä, Virossa ja Liettuassa.

Perinnekulttuuri luovuuden lähteenä

2008-10-03T10:11:00.000-07:00

Kirjoitukseni perinnekulttuurin tärkeydestä Ilkka-lehdessä 2.10.08:

http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=372276

Kalevala eteläpohjal. murteella (Virke-lehti 3/2008)

2008-09-30T04:31:00.000-07:00

Äidinkielenopettajain liiton Virke-lehti 3/2008:

Väinämöönen, Joukahaanen ja kaikki kalevalaaset eteläpohojalaasella murtehella

Aulis Rintala: Kalevala eteläpohjalaisella
murteella, Lumo Kustannus, Gummerus
Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2008

Kiälen kiamuroota

Aulis Rintalan kymmenen vuoden työ on komeaa luettavaa. Hämästyttävältä tuntuukin, että teos on kansalliseepoksemme ensimmäinen kalevalamittainen murreversio. Muita versioita selko-Kalevalasta lasten Kalevalaan on ilmestynyt aikaisemminkin.

Eteläpohjalainen murre luontuu Kalevalan kerrontaan erittäin hyvin. Murre on vanhakantaista, joten sen muodot sopivat kalevalaiseen rytmiin. Seuraava lause havainnollistaa tätä hyvin: "Pillastuuvat jo hevooset, varsat vauhkoona vapaji." (s. 30)

Rintala on valinnut puhutun kielen muodon. Runosäkeet on merkitty niin kuin murteenpuhujat ne ääntävät, esimerkiksi pöyräm päälle, otak kiinni. Rintala toteaa, että kieli ei pyrikään olemaan ehdottoman 'puhdasta', koska turhantarkkaa ei ole puhuttu murrekaan.

Itselleni kieli oli mehukasta luettavaa. Nautin elävästä murteesta, sanoista, joiden merkityksen muistin vasta lukiessani teosta. Kieli oli helpompaa luettavaa kuin varsinainen Kalevalan kieli. Joka ei tunne eteläpohjalaista murretta, saattaa olla asiasta eri mieltä. Lopun aakkostettu hakemisto täyttää siltä osin varmasti paikkansa.

Rintala on lisännyt hieman, poistanut jotakin, tehnyt siltoja jaksojen välille, selitellytkin. Lopputulos on eheä kokonaisuus, joka ei kalpene alkuperäiselle. Kun Kalevala kertoo useamman kerran, Rintala oikoo. Kun Rintala selittää, Kalevala jättää mainitsematta. merkitykset kasvavat, painotukset saattavat hieman muuttua. Silti Rintalan teos on johdonmukainen, taitekohdiltaan hiottu ja selkeä.

Henkilööstä

Kalevala on täynnä hieman onnettomia mutta sitäkin rehvakkaampia henkilöitä. Joukahainen ja Lemminkäinen nousevat esille asenteellaan "Minoon meiltä ja muut on meirän krannista". Näillä herroilla pieni ei todellakaan ole kaunista. kun Joukahainen ja Väinämöinen ottavat mittaa toisistaan, uhoaa Joukahainen: Jonset tahrot tappelua, raa'ar raurar ratkaasua, teräksistä tuamiota, niim mä laulan sun siaksi, suuren kärsän kantajaksi. Tuallaasen flataasem miähen sontafloorihim polien, sian kettahan kutistan, porsahien karsinahan." Mikä uho, mikä mieli! Ja jotenkin niin pohjalaista.

Marjatan kohtalossa Rintala on revitellyt: Kalevalan siveyden sipulin kuvailu on Rintalan käsissä muuttunut alkuperäistään ronskimmaksi. Eikä lopputulos ole ollenkaan hullumpi.

Kullervon tarinassa murre antaa henkilölle luonteen. Kun Kullervo purkaa vihaansa ja tuskaansa maailmaa kohtaan, se on helppo uskoa. Murteessa on voimaa.

Kaiken kaikkiaan Aulis Rintalan Kalevala eteläpohjalaisella murteella on hieno teos. Ainakin minuun se teki vaikutuksen.

Pipsa Lainas
***********************************************************

Kalevala eteläpohj. murteella (Veteraaniopettaja-lehti)

2008-09-29T11:34:00.000-07:00

KIRJAT
VETERAANIOPETTAJA-lehti syyskuu 08

Murtehelle käännetty Kalevala
Rintala:
Kalevala eteläpohjalaisella murteella Sidottu, sanastoineen 329 sivua
Kuvat Mirka Johansson. Lumo Kustannus 2008

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat.
Kalevala ensipainos 1849

Mun teköö kovastim miäli, ajatteloo aivonikin,
ruvetar runoolemahan, sukuvirttä sualtamahan,
laatuvirttä laulamahan. Sanat suuhuni sulaavat,
kiälem päällek kerkiäävät hajuaavat hampahille.
Aulis Rintalan käännös 2008

Kauhavalla alkuvuosikymmenensä viettänyt suomen kielen maisteri ja Kalevalaisen Runokielen Seuran puheenjohtaja Aulis Rintala (synt. 1941) on saattanut päätökseen kymmenvuotisen urakan, Kalevalan eteläpohjalaisella murteella. Tuloksena on upea teos, johon lukija jää sivun ja toisenkin jälkeen auttamattomasti koukkuun. Mittava työ on maamme ensimmäinen kokonainen kalevalamittainen murreversio.

Kalevalan runothan merkittiin alun pitäen muistiin lauletusta muodosta. Siksi Kalevalan murretekstin mykkä lukeminen pitäisikin peräti kieltää, Rintala opastaa. Parhaan lukukokemuksen saakin jos noudattaa hänen ohjettaan eli hyräilee säkeitä omatekoisella ugrilaisella nuotilla tai jollakin muulla runosävelmällä, mikäli sen hallitsee. Näin tehtyäni murre-teksti avautui täysin uudella tavalla, sujuvammin ja hienoa kalevalamittaisuutta korostaen. Olisipa tämä ohje annettu jo silloin, kun me aikoinaan opiskelimme Kalevalaa ja korostimme sen merkitystä suomalaisena kansalliseepoksena!

Etelä-Pohjanmaan murre on yhtenäisin murrealueemme, joka mainitaan murretieteellisessä kirjallisuudessa ainoana yksikössä. Toki tästä murteesta nauttii varmasti eniten kaltaiseni syntyperäinen eteläpohjalainen, mutta uskon, että myös muiden murteiden osaajat rakastuvat Rintalan tekstiin. Kirjan loppusivujen mittava sanakirja auttaa, jos jokin sana ei muusta yhteydestä avaudu.

Kirjakielellä näivetetty lukija on ehkä aluksi hiukan ymmällään, kun Rintala kirjoittaa tekstin nimenomaan siten kun se on puhuttu ja yhä edelleenkin puhutaan.Tuntuu hiukan oudolta nähdä kirjoitettuna: Ui sittev vähän eremmäs / väliemmillev vesille. Jäin miettimään, millaista kirjakielemme olisi, jos nämä puhekielen konsonantit olisikin sovittu merkittäviksi aina näkyviin!

Hyvän mielen Rintala tuottaa lukemattomia kertoja lukijalleen, kun hän rohkeasti käyttää väkeviä ja kuvaavia murresanoja. Asiat sanotaan suoraan ja lyhyesti, mutta iskevästi. Jos vertaa Rintalan tekstiä vaikkapa alkuperäiseen Kalevalaan toteaa helposti, kuinka pohjalainen murre on särmikkäämpää ja rehevämpää. Lönnrotin Kalevala on ehkä kiltimpi, lyyrisempi, mutta eteläpohjalainen teksti saattaa juuri suoraviivaisuutensa ansiosta kohdata lukijansa suoraan syvälle silmiin katsoen, turhia korulauseita karttaen.

Arvokas ja hieno lahjakirja vaikkapa juhlivalle veteraaniopettajalle, olkoonpa hän miltä murrealueelta tahansa!

Kirjaa on saatavana kirjakaupoista tai kustantajalta, kustantajan suositushinta on 36,50 €. Yhteys: Lumo Kustannus, PL 40, 33541 Tampere, (03) 261 1612, info@lumokustannus.fi

Pekka Varismäki
*****************************************************

Lipponen Irakiin töihin!

2008-09-16T01:09:00.000-07:00

Muistatko mitä lupasit Yrjölle Amerikassa
(vuonna kakstuhattakolme) silloin siellä käydessäsi
Suomen pääministerinä:
- Kyllä me sitten siivoamme sotaretken seuraukset,
antaa tykkien jylistä, kanuunoiden kalkatella.

Ei ole yhtään suomalaista Irakissa vain näkynyt.

Nyt olis, Paavo, näytön paikka.
Unohda Putinin putki, jätä se Gasumin kaasu,
ja lähde avustustyöhön savuaville raunioille.
Niin kuittaat lupauksesi.

© Aulis Rintala

Ydinvoimainsinöörit (Etelä-Suomen Sanomat 19.9.08)

2008-09-16T00:53:00.000-07:00

Ydinvoimainsinöörit, yli-ihmiset etevät,
hallitsevat luonnonlaitkin: maaperämme mullistukset,
mannerlaattain liikkumiset, jääkaudet, järistyksetkin,
tulivuorten purkaukset ja vesien virtaukset.

Suursodat on jo sodittu, ennustavat insinöörit.
Vaikka syttyiskin sotia, voimaloita ei tuhota,
ne kyllä pystyssä pysyvät, vahingoittumattomina,
täysin koskemattomina, vaikka muu rakennuskanta
tuusan nuuskaksi menisi, romuksi romahtelisi.

Ei edes atomipommit vaikuttaisi voimaloihin,
ne on niin lujasti tehty.
Ei myöskään reaktoreita terroristit voi tuhota,
intoilevat insinöörit, kaiken tietävät kaverit.

Vahinkoja voimaloissa tietystikään ei tapahdu,
se on täysin mahdotonta, tekniikka on pettämätön,
ihminen erehtymätön, ilmoittavat insinöörit.
Aulis Rintala

Syövän manaus

2008-09-15T10:26:00.001-07:00

Siirry syöpä sielustani, irtoa koko kehosta.
Häivy tauti tappamasta, ruokoton remuamasta,
irtoa heti minusta.

Mene kauas kalvamasta, suksi vaikka suonselille
kaatopaikalle katoa soluja tuhoamasta,
ruumistani ruhjomasta, mieltäni musertamasta.

Enpä tiedä kuinka kauan povellani kyytä vaalin,
tätä lieroa elätin, syötin tuota hylkiötä,
tuota loista luonnotonta, siitä täysin tietämättä.

Paljon jo tuhoa teitkin, surmasit sisarenikin,
sait tätini tuonen teille.
Niin, minäkö seuraavaksi, nytkö sä minua vaanit,
mielit päätäni vadille?

Se ei onnistu ikinä, mä tiedän sinusta kaiken,
tunnen syntymäsijasi koko surkean sukusi,
arvaan alkujuuresikin, lähtösi läpikotaisin.

Sisälläni sä sikisit, mielen mustissa mujuissa.
Synnyit suurista suruista, ankeista ajatuksista,
painajaisista pahoista, ainaisesta arkuudesta
liian pitkästä pelosta, häpeästä kätketystä,
vihasta vapisevasta, viiltäväisestä kivusta.

Saatanan sekasikiö, sinä muodoton mutantti,
kiroan sinun nimesi.
Juuri nyt katoa, kelmi, äläkä tule takaisin!

Aulis Rintala

Jos olisimme Natossa

2008-09-15T10:15:00.000-07:00

(ollut Ilkka-lehdessä v. 2004)
Jos olisimme Natossa, olisi hyväksyttävä
Amerikan terrorismi, nykyinen ja entinenkin,
teurastukset muissa maissa, ihmisoikeusloukkaukset,
tuet diktatuurimaille.

Jos olisimme Natossa, saisimme ydinaseita
koto-Suomen maaperälle.
Vieraat joukot vyöryisivät maalla, ilmassa, merellä,
etenkin itärajalla.

Kohta kun kävisi käsky, poikaimme pitäisi mennä
sotimahan sinne tänne, muille maille vierahille,
vailla mieltä, tarkoitusta.
Sotatanterilta sitten sotilaamme saapuisivat
sinkkiarkuissa takaisin.

Jos olisimme Natossa.

© Aulis Rintala

On aika uhoamisen (Ilkka-lehti 18.9.08)

2008-09-15T06:55:00.000-07:00

Häkämies, ministerimme:
Kakista ulos nyt kaikki häkä pöntöstä pihalle.
Sano suoria sanoja ryssästä vihapidosta.

Ja samoin Aleksanteri:
Turha sun on kainostella, on aika uhoamisen,
Natohan on turvanamme - yli kaiken Yhdysvallat.

Anna Afrikasta

2008-09-08T01:19:00.000-07:00

Tuo oli Anna, tumma tyttö,
kaukaisesta Afrikasta,
etäisestä maanosasta,
missä tanner verta vuoti,
sota julmasti jylisi,
pahoin pommit paukahteli,
viilsivät veriset veitset.

Isä, äiti ammuttihin,
suku suuri surmattihin

tosi raa’alla tavalla,
tyttö itse raiskattihin.
Kidutusta sai kokea, toki säästyi henkiriepu.

Vain hyvällä onnellansa, armosta jalon Jumalan,
pääsi pois sodan jaloista, taistelujen tuoksinasta,
turvahan tulen kidasta.

Niinpä Anna Afrikasta joutui maille vierahille,
oudoille asuinsijoille, orpona, avuttomana,
rahatonna, ruuatonna.

Tämä Anna, tumma tyttö virui sitten vuosikaudet
leireillä levottomilla, piikkilankojen sisällä
köyhyydessä, kurjuudessa, kärsi nälkää ja vilua
ja oli vähällä tulla pahan taudin tappamaksi.

Ohimennen Anna kerran, leirillä lojuessansa,
piikkilankojen sisällä oli kuullut Suomenmaasta
tuolla Pohjolan perillä, missä ihmiset elävät
aivan täydessä sovussa.
Ei sodita, ei tapeta, ei loppuisi ruoka, juoma.

Vain hyvällä tuurillansa, taasen aivan sattumalta,
Anna tyttö Afrikasta pääsi paikasta pahasta,
leiristä levottomasta, piikkilankojen sisästä.

Tuli tänne Pohjolahan, sai kuin saikin turvapaikan
suloisesta Suomestamme, armaasta isäimme maasta,
jossa on hyvin asiat, eikä tarvitse pelätä
aina henkensä edestä.

Hyvillänsä, toivemielin saapui Anna Suomenmaahan,
esimerkkivaltioomme.
Nytpä orvolle tytölle koittaisi ajat paremmat,
poissa entinen elämä, kaukana vilu ja nälkä,
piikkilangat pistäväiset sekä kalterit koleat.

Kuinka Suomi vastaanotti orpolapsen Afrikasta?

Eipä ollut tervetullut tähän maahan muukalainen.
Näin sanoivat suomalaiset, nämä mallikansalaiset,
Pohjolan ihannemaassa, äreällä äänellänsä,
töykeällä tyylillänsä:

- Nokikeppi ja apina, elintasopakolainen,
mene, häivy ja katoa sinne mistä oot kotoisin,
sä viet meiltä ruuan suusta, työpaikankin ja asunnon,
senkin siivelläeläjä.

- Pysy vain omassa maassa, me ei tarvita sinua,
mutakuono, häivy, häivy!

Mieli murtui nuoren naisen, katkesi kamelin selkä,
järki jätti, pää sekosi.
Liian suuri painolasti oli yhdelle tytölle.

On kolea Suomen talvi, puhaltavat pohjatuulet,
kylmänkalseat kesätkin.
Siksikö on Suomen kansa kylmä myös sydämeltänsä?

©Aulis Rintala

Och desamma på svenska:

Afrikanska Anna

Anna, mörk i hyn, den tösen ifrån Afrika var flyktad,
ifrån fjärran kontinenten.
Genomdränkt av blod låg marken, krigets larm i luften genljöd,
besinningslösa bombkrevader, knivblad drypande av blodet.

Fadern skjuten, liksom modern, stora släkten gjord till intet,
nu brutalt de togs av daga.
Våldtagen ock blev den tösen, illa pinad samt torterad,
gav dock inte upp sin anda.

Det var rena rama turen, måhända Guds barmhärtighet,
att hon kunde undfly kriget, vimlet, larmet och tumultet,
undgå slukas upp av elden.

Därför afrikanska Anna hamnade i fjärran länder,
boningar, förunderliga, ensam, värnlös, hjälplös bliven,
hungrande, förutan medel.

Denna Anna, svarta tösen dvaldes åravis i läger,
i de rysligaste läger, fängslad inom taggtrådsstängsel,
tillvaro så miserabel.
Hungrande och frostbenupen höll hon på att duka under
i en svår och elak farsot.

Så en dag fick Anna höra, sysslolös och fylld av svårmod,
innanför sitt taggtrådsstängsel, talas om ett fjärran Finland,
under Polstjärnan belägen, mannen där, han inte strider,
fastmera skall endräkt råda.
Ingen krigar eller mördar, mat och dryck lär inte saknas.

Åter hade Anna turen, händelse såg ut som tanke,
afrikanska Anna-tösen kunde plötsligt sig befria
från sitt oroliga läger, omgärdat av taggtrådsstängsel.

Anlände så hit till Norden, fick asylen sig beviljad
i vårt ljuvligaste Finland, fosterlandet oss så kära,
välbeställt där allting synes, ingen hotar dig till livet,
fruktan därför ingen känner.

Full av hopp och glad i hågen kom så Anna fram till Finland,
till vårt mönsterland, förmenta.
Bättre tider skulle randas, nu föräldralösa flickan
kunde glömma forna livet, slippa sarga sig på taggtråd,
köld och hunger vore fjärran, liksom iskallt gallerfönster.

Hur blev tösen emottagen,flickan, den föräldralösa?

Välkommen var inte Anna, fågel, främmande i landet.
Talte mången elak tunga, dessa ädla dygdemönster,
föredömen framför andra, med sin vresigaste stämma,
burdus, ful och brysk var stilen:

- Svarting, eller hellre, apa, jagande vår levnadsstandard,
vi vill se dig återvända, pysa dit, där du hör hemma,
du berövar oss ju maten, jobbet, hus och hem tillika,
åker snålskjuts hela dagen.
Hemma borde du ha stannat, vad har vi av dig för nytta,
klokast gör du om du pyser!

Unga kvinnan blev förkrossad, ryggen knäcktes av kamelen,
flickan miste helt förståndet.
Alltför stort blev nu betrycket för en ensam stackars flicka.

Städse kulen synes vintern, nordanvind i Finland viner,
så ock sommarn ofta gråkall.
Månne däri finns förklaring, att vi kalla är om hjärtat.

Kääntänyt Antti Kempas Ruotsista
Översatt av Antti Kempas av Sverige

Kullimunad pillutasin

2008-09-01T00:08:00.000-07:00

Nii palju kui ma mäletan

oma kaugest lapsepõlvest,
vana umbes kümme aastat,

ma pojuksena elasin
koos oma isa, emaga.

Seal oma kodu lähedal

märkasime suurta kulli.
Kanakulli hütt asetses

väga kõrge kuuse latvas.
Sinna ma pidin minema,

puu otsa kohe ronima.
Munakesed pillutasin, pildusin pesapuust alla,
segamini, pilla-palla.

Kulli pilk oli vihane, kulli nokk eriti hirmus.
Seda praegugi mäletan, alati tuletan meelde,
kui ma kartsin kulli nokka, kui raiskasin kullimunad,

pillutasin kulli pallid.

(laulukoor laulab:)

Kulli pallid pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.
Mu tegu oli rumalus, seda kaua kurvastasin.
Miks munad ma pillutasin, munad suured suurel kullil.
Kange kulli kallid pallid, need puruks ma pillutasin.

(laulukoor laulab:)

Munakesed pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.
Miks munad ma pillutasin, munad suured suurel kullil.
Suure kulli kallid pallid need puruks ma pillutasin.
Kulli pallid pillutasin, viskasin pesapuust alla,
segamini pilla-palla.

© Aulis Rintala

Seuraavassa on sama runo suomeksi:

Heittelin (haukan)munat hajalle

Mikäli en väärin muista olin kymmenen ikäinen.
Kultaisessa lapsuudessa, pikkupoikana elelin
äitini, isäni kanssa.

Aivan mökkimme lähellä huomasimme suuren haukan.
Kanahaukka oli pesinyt suuren kuusen latvuksehen.

Pitihän mun sinne päästä heti puuhun kiipimähän.
Munat heittelin hajalle, alas puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

Haukan katse niin vihainen, pelottava linnun nokka,
se on vielä mielessäni, sitä muistelen alati,
se nokka mua pelotti, kun tuhosin haukanmunat,
kanahaukan suuret pallot.

(laulukuoro laulaa:)

Munat heittelin hajalle, alas puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

Tekoni oli niin tyhmä, sitä kauan sain katua.
Miksi viskelin munaset haukan suuren ja väkevän.
Munat linnun urhoollisen palasiksi pirskottelin.

(laulukuoro laulaa:)

Miksi heittelin hajalle, munat puusta paiskoelin
sikin sokin, sinne tänne.

© Aulis Rintala

Tuskan tuttu, vaivan vanki

2008-08-31T22:12:00.000-07:00

Tuska on mun tuttavani, kärsimys kaverinani,
piina, vaiva vierelläni.

Se ei erkane minusta, vaikka oisi päivänpaiste,
vaikka linnut laulelisi, hymyäisi maa ja taivas.
Aina maata mennessäni löydän vaivan viereltäni,
pelon, piinan pielukselta, valmiina odottamassa.

Siinä sillä on sijansa, turha on sitä torua,
turha pois on karkotella, se vain ärtyisi pahaksi,
ja tulisi yö levoton, siksipä kaverin kanssa
onkin oltava sovussa, vaikka irvessä ikenin.

Jos se on hyvällä päällä, tovin voisin torkahtaakin,
ehkäpä uneksiakin.
Vaan ovat unennäköni painajaisia pahoja.

Aamulla herättyäni, tuska on odottamassa
samoilla makuusijoilla.
Se on siinä suunnitellut aamun harmit, päivän piinat,
sekä illan ilkeydet.

© Aulis Rintala

Pappi tarjosi pikarin

2008-08-31T21:48:00.000-07:00

Tuo kylämme juoppo Jussi, alkoholiongelmainen,
kapakat koluttuansa, monet kolhut koettuansa,
pyrki pois toden teolla ohraliemen orjuudesta,
viinan kauheista kiroista, täydellisestä tuhosta.

Jussi tunnontuskissansa meni pastorin puheille
hakemahan helpotusta tuskaiseen olotilaansa.
Olihan monikin kundi päässyt viinasta erohon
vakaan uskonsa avulla.

Pappi pyysi Jussin tulla seuraavana sunnuntaina
kirkkoon kello kymmeneksi:
Siellä saarnan päätyttyä olisi myös ehtoollinen.

Puheen pitkän päätyttyä, virrenveisuun vaiettua,
pappi tarjosi pikarin viiniä erinomaista.
Jopa maistuikin hyvältä, jano hirveä heräsi!

Ei piisannut Jussillemme
tuo papin pikari pieni,
vaan lähiravintolassa
otti taas pikarit pitkät,
entiset tukevat tuopit.

Että sellaista apua tuli kirkkomme taholta.

© Aulis Rintala

Satakunta vuotta sitten

2008-08-25T02:15:00.000-07:00

Tein seuraavan juhlarunon tilauksesta Tampereen työväenopiston täyttäessä 100 vuotta vuoden 1999 alussa. Runoa tehdessäni jouduin perehtymään 1800-luvun Tampereen teollisuus- ja kouluoloihin. Runo oli opiston lehdessä. Pyrkimykseni oli panna selvää proosaa kalevalamittaan. Sen ei siis ole tarkoitus olla runo perinteisessä mielessä. Mikä se sitten on, kun se ei ole runoa eikä proosaa? Kalevala tuntuu tässä yhteydessä kovin kaukaiselta. Pitäisikö sittenkin kalevalakielen ja -mitan sijasta jälleen alkaa puhua suomalaisesta mitasta? Se olisi kattavampi nimitys.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN

Nytpä kerron ja kuvailen, vanhalla runomitalla,
millaista oli elämä Tammerkosken partahalla,
työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa
satakunta vuotta sitten.
Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.

Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa
tuhansittain työväkeä.
Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä
leveämmän leivän vuoksi.

Kansa raatoi vapriikeissa.
Niitä muun muassa olivat:
pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas,
tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas,
viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas,
Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat, koneista useinkin lähti
helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti.
Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista,
jopa hengenvaarallista.
Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen,
estivät näkemisenkin.

Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima,
varjostivat työntekoa.
Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin,
jos edes sellaiset omisti.
Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati.

Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi,
ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä.
Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin,
lauantait vähän lyhemmät.

Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa.
Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa.
Se toi hieman helpotusta mutta pian oli tilanne:
miehet kaikki juovuksissa ja niin jäivät työasiat.
Silloin mestari komensi kaikki nauttineet kotio
ja pani osaston kiinni.

Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla.
Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä,
yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne.
Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä.
Silakka, peruna, piimä oli köyhän särpimenä.
Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti
tuli kansalle tutuksi.

Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla
kelpasi makuusijaksi.
Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina
väen mennessä levolle.

Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut,
oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti.
Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi;
se oli jo puoliherra.

Eikä ollut harvinaista että viikon palkkasumman
huijasi peliporukka tai sitten raha katosi
kapakassa kaljotellen yhdessä hujauksessa.
Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.

Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä
juuri kannata puhua.
Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä.
Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin,
sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken,
kun saivat jotakin työtä.

Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista.
Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat,
jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä
siinä missä aikuisetkin.

Jopa herrat huolestuivat alamaistensa tilasta,
ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista,
vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista.

Niinpä tehtaiden isännät, yrittivät järjestellä
opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja
sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista,
muutamia koulujakin sunnuntaisin käytäväksi.

Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa:
taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa,
lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa.

Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät,
ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi,
vaarallinen kulkutauti.
Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen,
estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.

Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina,
vaikka itse naukkailivat.
Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi,
koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä,
yleisesti työajalla.

Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta
kaiken kansan keskuudessa.
Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa,
oli maitti mahtavampi tuota aatetta jaloa.

Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä,
opinahjo on tämäkin, Suomalaisella klubilla.
Senaatti epäsi ensin kielsi kertakaikkiansa
opiston aloittamisen.
Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.

Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä.
Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana
opistomme alkaessa.
Ja mikä huvittavinta vielä raittiustalossa!

On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin,
että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota
oppia ja koulutusta.
Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka,
jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista
tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.

Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme,
tähän Sampolan salihin.
Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista.
Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla,
koulutuksemme tasolla.
Mutta missä on SIVISTYS?

© Aulis Rintala
********************************************
Edellisen kalevalamittaisen "runoni" olen seuraavassa pannut teknisesti proosan muotoon, saman sanajärjestyksen säilyttäen. Mielestäni suomenkielinen kirjoitus - puhumattakaan puheesta - hengittää aika paljon kalevalaisen poljennon mukaa . Tarkkailkaapa Suomemme kieltä.

SATAKUNTA VUOTTA SITTEN

Nytpä kerron ja kuvailen vanhalla runomitalla, millaista oli elämä Tammerkosken partahalla, työväestön tyyssijassa, teollisessa taajamassa, satakunta vuotta sitten. Noista vanhoista ajoista olen kirjoista lukenut.

Oli menossa murrosaika, tehtaat ahmivat kitaansa tuhansittain työväkeä. Maaseudun tilattomia muutti tänne työn perässä leveämmän leivän vuoksi. Kansa raatoi vapriikeissa. Niitä muun muassa olivat: pellava- ja liinatehdas, verka- ja paperitehdas, tulitikku-, kattohuopa-, trikoo- ynnä sukkatehdas, viinapolttimo, panimo, Viljasen tupakkitehdas, Aamulehden kirjapaino, puuhiomo ja sahoja.

Työolot olivat kurjat. Koneista useinkin lähti helvetillinen meteli, moni kuulonsa menetti. Työ oli yhtä seisomista, yksitoikkoista, likaista, jopa hengenvaarallista. Monesti pölyt sakeat salpasivat hengityksen, estivät näkemisenkin. Milloin kuuma, milloin kylmä, varsinkin veto ja viima, varjostivat työntekoa. Liemi lillui lattialla, töhnä tarttui tallukoihin, jos edes sellaiset omisti. Kemikaalit kaikenlaiset oli uhkana alati. Jos meni valittamahan, sai sakot välittömästi, ellei potkuja peräti, ja mestari löi kepillä!

Työpäivät olivat pitkät, kaksitoistatuntisetkin, lauantait vähän lyhemmät. Eräiltä meni jo hermot noissa ankeissa oloissa. Useasti kiersi pullo työporukan keskuudessa. Se toi hieman helpotusta, mutta pian oli tilanne: miehet kaikki juovuksissa, ja niin jäivät työasiat. Niinpä mestari komensi kaikki nauttineet kotio ja pani osaston kiinni.

Samaten asuntopuoli oli huonolla tolalla. Työläiset asustelivat hatarissa hökkeleissä, yksi huone, suuri sakki, oli normaalitilanne. Ruuan sai asukas tehdä yhteisessä keittiössä. Silakka, peruna, piimä, oli köyhän särpimenä. Vähäisen ravinnon myötä keripukki, keuhkotauti, tuli kansalle tutuksi. Sänky oli ylellisyyttä, olkipussi permannolla kelpasi makuusijaksi. Mahtoi siinä iltasella käydä melkoinen kuhina väen mennessä levolle.

Eikä liioin tehdastyöstä paljon markkoja herunut; oli pakko työskennellä nälkäpalkoilla peräti. Saattoi kyllä vaurastua, jos kohosi mestariksi; se oli jo puoliherra. Eikä ollut harvinaista, että viikon palkkasumman huijasi peliporukka, tai sitten raha katosi kapakassa kaljotellen, yhdessä hujauksessa. Tämä on tosin yleistä vielä meidän aikanamme.

Ei siinä sivistyksestä eikä koulukäymisestä juuri kannata puhua. Oli täysi työ todella hengissä pysymisessä. Harvat taisivat lukea, vaikka kouluja olikin, sillä köyhien mukulat jättivät opinnot kesken, kun saivat jotakin työtä. Pienten lasten työssäkäynti olikin tavanomaista. Jopa kymmenen ikäiset, keskenkasvuiset kakarat, jotka kynnelle kykeni, kävivät samoissa töissä, siinä missä aikuisetkin.

Jopa herrat huolestuivat palkollistensa tilasta, ei tosin elinoloista, ei palkoista, työajoista, vaan siitä sivistyksestä, kansan huonoista tavoista. Niinpä tehtaiden isännät yrittivät järjestellä opintoja aikuisille, luentoja, lukusaleja, sekä lainakirjastoja, valistusta kaikenlaista, muutamia koulujakin, sunnuntaisin käytäväksi.

Tuskinpa he niin tekivät vain hyvästä tahdostansa: taisi olla patruunoilla oma lehmäkin ojassa, lieneekö peräti ollut ketunhäntä kainalossa. Olihan eräs asia, jota herrat pelkäsivät, ylikaiken, ennen muuta, se oli sosialismi, vaarallinen kulkutauti. Työläisten sivistäminen, tietojen levittäminen, estäisi sosialismin, niin patruunat päättelivät.

Herrat toimivat lisäksi raittiusapostoleina. Piti saada työmoraali pikimmin parannetuksi, koska kansa juopotteli, kotonansa ja kylillä, yleisesti työajalla. Niinpä juomalakkoliike sai kosolti kannatusta kaiken kansan keskuudessa. Lakko kuitenkin lopahti pian heti alettuansa; jano oli mahtavampi tuota aatetta jaloa.

Porvarien pystyttämä, herrojen herättelemä, opinahjo on tämäkin, Suomalaisella Klubilla. Senaatti epäsi ensin, kielsi kertakaikkiansa opiston aloittamisen. Kaipa se jotain epäili, vaikka vallankeikausta.

Viinakin oli mukana sitä synnytettäessä. Alkoholin myyntivoitot olivat pesämunana opistomme alkaessa. Ja mikä huvittavinta: vielä raittiustalossa. On todella ihmeellistä, sankarillista, sanoisin, että noissakin oloissa jotkut jaksoivat janota oppia ja koulutusta. Opiston aloittaessa melkoisen iso porukka, jopa puolisen tuhatta aikuista opinhaluista tunki raittiustalolle, tiedon, taidon lähtehille.

Palatkaamme taas takaisin näihin meidän aikoihimme, tähän Sampolan salihin. Sata vuotta on kulunut kertomistani ajoista. Nyt me voimme ylvästellä tavaralla, mammonalla, koulutuksemme tasolla. Mutta missä on SIVISTYS?

© Aulis Rintala

Tulge siia, eesti neiud

2008-08-24T23:43:00.001-07:00

Seuraava runoni luettiin radio Ylen Ykkösessä 23.3.00 klo 9.00 - 9.30 Aarre Nymanin toimittamassa ohjelmassa Kalevalan elävä perintö, sekä suomeksi että viroksi. Viron kieli on suomea vaikeampaa panna runomitan raameihin.

Tulge siia eesti neiud, minu hüüet kuulge, kuulge,
lugupeetud eesti daamid, Soome lahe teisel kaldal.
Eesti naised, eesti neiud, nii kui prouad kui ka preilid!

Vanapoisid siin me Soomes, kaugel, eemal me elame,
kaugel linnadest, küladest, meie seltsiks ainult lehmad.

Meist ei hooli soome neiud, ei taha meid siinsed daamid.
Maalt nad kaugele kolivad, meie eest vist põgenevad.

Siinpool tunneme igavust pagana pagana palju,
kurvameelsed me oleme, mure täidab meie rinda.
Kahju üksi on elada, ilma naiseta virelda.

Saagem, neiud, ühte kokku, tulge siia meie seltsi,
Soome poole, siia poole.
Teid hoolega varjaksime, nagu lille hoiaksime,
nagu piiskoppi kirikus.

Meie oleme tublid poisid ja aina mehe eest väljas,
meie asjad kõik on hästi.
Komistame harva purjus, haruharva silmad krillis.

Lahutatud võite olla, vanatüdrukud, lesedgi,
valehambadki sobivad.
Pole tarvis kaunis olla, oleksite ainult armsad,
meie hellad kullakesed, meie lehmad lüpsaksite.

© Aulis Rintala

(eelmine luuletus soome keeles, edellinen runo suomeksi:)

Tulkaa tänne Eestin neidot

Kuuletteko te minua, arvostetut Eestin daamit,
Suomenlahden sillä puolen!
Eestin naiset, Eestin neidot, naidut sekä naimattomat!

Täällä me Suomen vanhatpoijat korven kätkössä elämme
kovin kaukana kylistä ja etäällä kaupungeista,
seuranamme vain on lehmät.

Meist ei huoli Suomen neidot, täkäläiset ei välitä.
Maalta kauaksi katoovat, kaikki meitä kammoksuvat.
Ikävöimme niin pirusti, niin pirusti, perkeleesti,
murhetta on rinnassamme, mielessä alakuloa.
Kehno yksin on elellä, ilman naista saa kitua.

Neidot, nyt kokoontukaamme, tulkaa meidän seuraksemme
Suomenlahden tälle puolen.
Teidät huolella pidämme, kuin on kukka kämmenellä,
kuin on piispa pappilassa.

Me olemme reilut miehet, aina kunnossa kovassa,
asiamme kondiksessa.
Harvoin ryyppyjä otamme, ani harvoin tillin tallin.

Ikäneidotkin sopivat, lesket ja eronnehetkin,
tekohampaat käyvät päinsä.
Kauniskaan ei tarvi olla, meitä vain kun hellisitte,
kullannuppumme, omamme, ja meidän lehmät lypsäisitte.

© Aulis Rintala

UNTO JA ULLA, UUSAVUTTOMAT

2008-08-24T23:12:00.000-07:00

Tuo on Unto, uusavuton, lähiössä liekutettu,
kaupungissa kasvatettu.
Kävi koulut kivikylässä ja leikki petonin päällä.

Käden taito jäi vähälle, kodin askareet etenkin.
Mihin hän käsiä käytti:PeeCeetänsä vain räpelsi,
käpälöitsi kännykkäänsä.

Unto kasvoi aikuiseksi, pian perheenkin perusti,
omaksensa otti Ullan, joka myös on uusavuton,
käsistänsä ei kätevä, naisten töissä taitamaton,
myös kotoisin kaupungista.

Hankkivat oman talonkin, järven rannalta peräti,
melko kaukaa kaupugista, maalaiskunnan kainalosta.

Valitulleen virkkoi vaimo, puolisolleen näin puheli:
- Tapetoisit tuon eteisen, on niin nuhruisen näköinen.

Avulias Unto-poika teki työtä pyydettyä,
tykötarpeita tilasi ja aloitti suururakan.

Ei remontti onnistunut:
Ryppyiset, ropuliaiset, oli seinät sen eteisen,
vuodat kaikki vinksin vonksin, puskusaumatkin sekaisin.
Kyllä miestä nyt nolotti Ulla-vaimon nauraessa.

Allapäin valitti Unto:
- Mistäpä mä sen osaisin, ei opetettu kotona.
Minä taidan ehkä olla niitä uusavuttomia.

Kosto, kiusa mielessänsä, tuumasi hän Ullallensa:
- Paistapas mehevä pihvi, niin kuin ennen äitimuori,
nälättää niin helkatisti.

Tuo uuttera Ulla-vaimo aloittikin työn tilatun.
Vaan kyljykset kärventyivät, koko keittiö kärysi,
savu jo sokaisi silmät.
Vähältä pitikin ettei palokuntaa jo tilattu.

Sanoi sitten Ulla-vaimo:
- Taidanpa minäkin olla aika lailla uusavuton.

Kevään tullen, toukokuussa, puutarhahimot heräsi,
vietit varsin vaistomaiset.
Unto istutti sipulit. Odotteli viikon kaksi,
mutta siemen ei itänyt, oras ei ylennyt maasta,
edes kuukauden perästä.

Eipä tiennyt Unto parka sipulien viljelystä,
siementen sijoittelusta:
Juuret taivasta osoitti, tyvet työntyi maan povehen.

Unto niin surullisena haki mielen virkistystä,
sytytteli saunatulta, tavoitteena tuimat löylyt.
Eipä valkea virinnyt, eipä liekki leimahtanut,
puut niin nihkeitä olivat.

Siihen Unto keksi keinon, sai idean oivallisen:
paiskas pensaa pökkelöihin parin kolmen litran verran.
Jopa liekki leimahtikin, syttyivät jo seinähirret.

Pian paloikin rantasauna ritsin rätsin räiskähdellen.
Palokuntaa ei tilattu, ei tarvittu, ei tilattu.

Totesivat toisillensa sekä Ulla että Unto:
- Taidamme todella olla niitä uusavuttomia!

Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Ydinvoimala räjähti

2008-08-24T11:55:00.000-07:00

Ennen kun luet runoni, pyydän lukemaan, katsomaan ja kuuntelemaan seuraavaa:

http://inmotion.magnumphotos.com/essay/chernobyl

Ydinvoiman vouhottajat, tässä teille miettimistä,
mikä on tosi tilanne suurvahingon sattuessa:

Ydinvoimala räjähti

Se oli karmea herätys Itä-Suomen kaupungissa,
siinä puoli viiden maissa, aivan aamuvarhaisella,
kansan vielä nukkuessa, uinuessa onnen unta.

Moni ehti jo epäillä: ydinvoimala räjähti,
tietenkin Venäjän maalla, rajan pinnan tuntumassa.
Tihutyö oli, niin kuulin, terroristien tekemä.

Alkoivat sireenit soida, ilman taukoa ulista.
Radiosta, telkkarista, niistä kuului jatkuvasti
viranomaisten varoitus:
"Kahden, kolmen tunnin päästä saapuu suuri saastepilvi
itätuulen kantamana.

Kuulkaa kaikki kansalaiset, olkaa aivan rauhalliset,
noudattakaa ohjeitamme.
Teidän on nyt lähdettävä, paettava kaikin keinoin
kuka milläkin tavalla.

Vain pieni väestösuoja on tässä meidän kaupungissa,
peruskallion sisässä.
Sinne eivät mahdu kaikki, ehkä vain pari tuhatta.
Se on varattu vammaisille, lapsille ja vanhuksille."

Tuhopilvi vain läheni, sen alta pitäisi päästä.
Yltyi jo itäinen tuuli ja lyheni armonaika.
Herra meitä varjelkohon!

Sekasorto siitä syntyi, kaaos aivan kammottava.
Kaikki tahtoivat paeta, kukin henkensä edestä.
Ahtautuivat autoihinsa, muodostui jo suuret ruuhkat
kun ei liikenne vetänyt vaan oli tukossa täysin.

Oli kuoleman edestä pakosalle pakko päästä
kuinka parhaiten näkisi: kontaten, kävellen, juosten
pitkin teiden pientareita, kun ei tiellekään sopinut,
läpi metsän, poikki pellon, yli soiden ja salojen.

Unohtuivat turvatoimet, sortuivat myös suunnitelmat
vanhusten pelastustyöstä ja muiden vähäväkisten.
Avuttomat, turvattomat joutuivat tuhon omaksi.

Vaan itse viranomaiset lähtivät etunenässä.
Kunkin mottona olikin: oma henki kullan kallis,
muulla ei ole väliä, kunhan itse selviäisin.

Edessä väestösuojan käytiinkin kovat kahakat,
kuka mahtuisi sisälle.
Ruumiita makasi maassa, kuuluivat valitushuudot,
pakokauhun karjahdukset.

Näihin ääniin mä heräsin, läpimärkänä hiestä.
Oli aivan rauhallista, poissa vaivat, voivotukset,
avunpyynnöt, kuolinhuudot.

© Aulis Rintala

Verot kansan verta juovat

2008-08-20T07:31:00.000-07:00

Vähäosaisten vallankumouslaulu

Keitä onkaan enemmän haukuttu kuin herroja. Herraviha on ikuista. Se ei kuole koskaan - Suomestakaan, sillä tuskinpa kaikista tulee herroja. Tämäkin kansanperinteen laji on laulun arvoinen. Seuraavan vähäosaisten vallankumoushenkisen taistelulaulun on säveltänyt dir. musices Pentti Tynkkynen. Runossa on käytetty Kalevalan runoille melko vierasta, mutta nykyiskelmille tyypillistä säkeiden tai sanojen toistoa (kalevalainen kerto on eri asia). Muistettakoon tosin, että inkeriläisnaisten esityksissä esilaulaja lauloi säkeen, ja muut yhtyivät lauluun ottaen kiinni "hännästä" eli säkeen viimeisestä runojalasta ja sitten kertasivat koko säkeen. Suositeltava esitystapa, mutta joka säettä tuskin kannattaa meidän runoniekkojen toistaa toistaa.

Runo on tehty tilauksesta tulevaa vallankumousta varten, jonka ei tarvitse välttämättä enää olla aseellinen. Runoni vuoksi saatan joutua supon selliin terrorismiepäilyjen vuoksi, saas nähdä. Toki voin sanoa, etten se minä ollut, vaan runoilijaminäni. Sitä paitsi: nykyään toteutetaan vallankumouksia ilman aseitakin, kuten Suomen naapureissakin on tapahtunut.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme menevät,
mihin euromme menevät?

Verot kansan verta juovat, herrat vain huvittelevat,
porhot lystiä pitävät, herrat vain huvittelevat,
porhot lystiä pitävät, siihen euromme kuluvat.

Näin on ollut kautta aikain, aivan aikojen alusta,
Näin on ollut kautta aikain, aivan Aatamin ajoista,
näinkö aina on oleva,näinkö aina on oleva?

Kelmit pääsevät vähällä, rahoissansa he rypevät.
Herrojen kusettaminatyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, tehtaissa, ravintoloissa,
sairaaloissa, toimistoissa.

**********

Herrojen kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
minipalkkansa varassa, minipalkkansa varassa.

*********

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme katoovat,

mihin euromme katoovat?
Verot kansan verta juovat, huijarit huvittelevat,
ketkut lystiä pitävät, herrat ei veroja maksa,

ei herrat veroja maksa.

Tyhmimmäiset työt tekevät, alhaisimmat ahkeroivat.
tehtaissa, ravintoloissa, sairaaloissa, toimistoissa,

pienen palkkansa varassa.

Rikkaiden, hyväosaisten palkat pilviä hipovat,

palkat pilviä hipovat.

Taikka sitten he elävät herroiksi omistamalla,
osakkeilla, optioilla, noilla pääomatuloilla,
osakkeilla, optioilla, noilla pääomatuloilla.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme kuluvat?

Herrat lystiä pitävät, kelmit pääsevät vähällä,

rahoissansa vain rypevät, eikä ne veroja maksa,

rahoissansa piehtaroivat, eivätkä veroja maksa.

Kelmien kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, tyhmimmäiset työt tekevät,
alimmaiset ahkeroivat.

Köyhät, nuo rehellisimmät, yrittävät keplotella
niillä pienillä muruilla, jotka jäävät tähteheksi
isokenkäisten kemuista, juppikansan juomingeista,

isokenkäisten kemuista, juppijoukon juomingeista.

Työttömien suuret massat elävät kädestä suuhun
armolahjojen varassa juuri hengissä pysyen,

armolahjojen varassa elävät kädestä suuhun
juuri hengissä pysyen.

Ketkä syövät kuormastamme, mihin euromme menevät?

Verot kansan verta juovat, huijarit huvittelevat,
konnat lystiä pitävät.
Kelmit pääsevät vähällä, seteleissänsä rypevät,

eikä ne veroa maksa.

*************

Konnien kusettamina tyhmimmäiset työt tekevät,
alhaisimmat ahkeroivat, alhaisimmat ahkeroivat.

************

Herroilla on vallan miekka, rahavallan, päätösvallan,

on ollut ja on oleva, iankaikkisesti aamen,

muut on luuserin sukua, muut on luuserin sukua.

Herroilla on vallan kahva, jo ikuisista ajoista.

***********

Jokohan olisi aika, aika vaihdella osia,
taas kumota vanha valta ja panna uusi sen tilalle?

Eikö jo olisi aika, aika vaihdella osia,
ja kumota vanha valta, panna uusi sen tilalle?

Kauko Saaressa paossa

2008-08-17T23:04:00.001-07:00

Kauko Ahti Saarelainen eli Lemminkäinen oli äitinsä neuvosta paennut Pohjolan isännän surmaa kaukaiseen saareen. Siellä hän viihtyi erinomaisesti. Katkelma kirjasta Aulis Rintala: Kalevala nykysuomeksi v. 2006. Piirros P. A. Manninen.

Hämärissä hiiviskeli, ulki tölleistä taloihin,
kartanoista kartanoihin, jopa linnoissa löhöili,
impiä ilahduttaen, neitosia naurattaen.

Ilopoika Lemminkäinen osallistui intomielin
nuorten naikkosten kemuihin.
Ja kun Kauko käänsi päätä, joku tyttö suuta suikki,
ja pusun kun itse antoi, se oli jo toinen tyttö.
Ja kun hän käden ojensi, kolmas kimma tuohon tarttui,
kun hän yöksi maata painui, oli neljäs vierellänsä.

.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

Käydessänsä öitsimässä rattopoika Lemminkäinen
kellisti kenen hyvänsä naisen, saarella asuvan,
tutki monta morsianta, lempi leskiä satoja,
melko määrän mummeleita, kouri kaikki kultakutrit,
tummat neitoset tykitti.

Miesväki ei vain suvainnut, häntäheikin hillumista,
muukalaisen mahtailua.
Tulivat kateellisiksi, melkein mustasukkaisiksi.

”Sehän köyrii kohta kaikki, naidut että naimattomat.
Se panee sisariamme, äitiä, anoppiakin,
vielä mummoja lisäksi, se vie meiltä morsiamet.

Tästä kyllä tehdään loppu, katkaisemme siltä kaulan,
saamme rauhan saarellemme."

Lomaviikko Londonissa (2008)

2008-08-17T21:32:00.000-07:00

*****************************************************************************

Vietin viikon Londonissa elokuun ihan alussa.

Kyllä meinas maalaispoijan mennä päänuppi sekaisin
niinkin suuressa kylässä.

Tässä mun havaintojani kaupungin katukuvasta:

Naispoliisit, miespoliisit, kulki kahdella jalalla,
kaksittain tavallisesti.

Metrolla sujuivat matkat yhdessä hujauksessa,
mutta linjaa vaihtaessa, piti paljonkin kävellä.

Metrossa oli monella vielä päällä toppatakki,

kyllä kai ne tarkenivat.

Junan ahtaassa tilassa oli ihmistä likellä,

kuitenkin kovin etäällä.

Niin oli johonkin kiire, että rullaportaissakin
moni juoksi joutuisasti.

Viina-Veikot, Kassi-Almat, kulkurit ja kerjäläiset,
putsattu katukuvasta. Epäilyttävän näköiset
sai perähänsä jeparit.

Kakaroita ei näkynyt kaljapulloja kädessä,
niin kuin meillä Suomenmaassa,
kai oli ne karkoitettu turistien silmäin alta
laitakaupunginosiinsa.

Syöttölöitä, juottoloita, roskaruokamyymälöitä,
joka paikassa pirusti, ja ruuassa pääsisältö:
rasva, suola ja sokeri.
Kertakäyttöastioita, jätevuoret valtavia,
ei mitään lajittelua.

Enempi näin värillisiä, valkonaamoja vähemmän.

Sangen kuumassakin säässä, helteessä hiostavassa,
kiireiset, menevät miehet, liituraitakuosissansa,
täysin tummissa puvuissa, sekä kaulassa kravatti.
Virkanaiset mustissansa, yllänsä hame ja jakku.

Väki ruokatauollansa osti kaupasta sapuskat,
jonkin voileipäpaketin, limsapullon sen lisäksi,
kaipa söivät toimistoissa pikaisen ateriansa.

Seksikauppa pääkadulla, mikä lienee pornopuoti,
vahvat vartijat ovella.
Sangen kaunis saudinainen, huntu päällä, silkki yllä,
pikkupöksyjä käpäili.
Niihin ei tosiaan ollut paljon kangasta kulunut.
Ehkä saisi haaremissa vipinää vähän enemmän.
Minä itsen myymälässä muina miehinä maleksin,
eikä heitetty pihalle.
Mitähän minäkin siellä?

Kyllä ihmiset olivat hyvin ystävällisiä,
kovin kielitaitoisia:
Opastivat eksynyttä mainiolla murteellansa.
Piruuttani mä kysäisin: Puhutteko suomen kieltä?
Enpä saanut vastausta, puolalaisena pitivät?

Parasta tutustumista:
Ihastelin maisemia bussin kakkoskerroksessa,
penkissä etumaisessa.
(ks. kuva)

Kalevalan kansanliike - vaaliruno

2008-08-14T09:56:00.000-07:00

Tämä vaaliruno sopii kaikkien puolueiden eduskuntavaalipuheeksi aina ja kaikkialla, eikä loukanne ketään. Samat teemat toistuvat puheissa vuodesta vuoteen, vain puhujat vaihtuvat. Miksei niitä asioita voisi esittää runomuodossakin. Vaaliruno on vapaasti kaikkien käytössä.

Arvostetut kuulijamme, kuulijamme, katsojamme,
perustimme puolueenkin, supisuomalaisen aivan,
kansamme kohennukseksi, kotimaan menestykseksi.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua, varsinkin vähäosaisten, yhtäkään unohtamatta.

Esittelen itsenikin: olen vanha Väinämöinen,
edustajaehdokkaana täällä vaalipiirissänne.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kansalaiset,
kuulijamme, katsojamme, vaalithan ovat tulossa,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
taas tulevat neljä vuotta siellä Arkadian mäellä.

Osoitan puheeni teille: yrittäjät, palkansaajat,
maanviljelijäväestö, työttömät, eläkeläiset,
veteraanit, invaliidit, avoliitossa elävät,
perheettömät, perheenäidit, yksinhuoltajat etenkin,
ja nuoret, opiskelijat, isänmaamme suuret toivot,
kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Sinulle, eläkeläinen, on parannusta luvassa,
ikäihmiset elävät pelkkäin almujen varassa,
ei riitä eläke-eurot edes sairauskuluihin,
on liian laiha lompakkonne. Jos pääsisin päättäjäksi,
nousisi eläkepalkat, eikä vain jokusen euron
vaan todella suuren summan.

Palkansaajille sanoisin: tehän tuotte meille leivän,
teillekin minä vakuutan: onpa tiedossa korotus
mitättömiin liksoihinne, melko roimanpuoleinenkin,
lisäksi veronalennus.

Yrittäjät, ystäväni, tarjoan apua teille,
tehän meitä työllistätte, te jos ketkä tarvitsette
taloudellista tukea.

Sitten teille työttömille, piinatuille, kärsineille,
mulla on ilosanoma: Jos minua äänestätte,
minä hankin teille töitä. Työtä on tekemätöntä
vaikka kuinka tässä maassa, se on kiinni päättäjistä,
täysin heidän tahdostansa.

Ja te lasten kasvattajat, kotonanne ahkeroivat,
paljon on parantamista teikäläistenkin oloissa.
Tuki on melkoisen vähäistä yhteiskuntamme taholta.
Jos annatte äänet mulle, teille, pienten lasten äidit,
koittavat ajat paremmat.

Vaalit siis ovat tulossa, ja te päätätte piankin,
kuka on edustajanne taas tulevat neljä vuotta.
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa ihmisten etua.

Toistan vielä pääasiat, kohdistan sanani teille:
yrittäjät, palkansaajat, maanviljelijäväestö,
työttömät, eläkeläiset, veteraanit, invaliidit,
avoliitossa elävät, perheettömät, perheenäidit,
yksinhuoltajat etenkin, ja nuoret, opiskelijat,
isänmaamme suuret toivot, kaikki muutkin äänestäjät.

Jos annat äänesi minulle, niin minä lupaan ja vannon,
että teen todella työtä sinun äänesi edestä.
Nuoriso on aina ollut sydäntäni niin lähellä.
Toden totta, te olette isänmaamme suuri toivo.
Takaankin opintopaikat, hyvin palkattua työtä,
heti valmistuttuanne.

Veteraaneille sanoisin: veljeähän ei jätetä.
Juuri teidän ansiosta elämme vapaassa maassa,
torjuittehan vainolaisen. Minkälaisissa oloissa
eläisimme ilman teitä! Totisesti tarvitsette
paljonkin leveemmän leivän. Liian kauanhan jo onkin,
sotiemme sankareita jopa pilkkana pidetty.
Jos pääsen edustajaksi, heti kerralla kohennan
veteraanien asiat.

Hyvät puoluetoverit, kaikki muutkin kuulijamme,
kuulijamme, katsojamme, vaalit siis ovat ovella,
ja te päätätte piankin, kuka on edustajanne
ne tulevat neljä vuotta.

Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
perustettu aivan äsken, ajaa kaikkien etua.

Kärä finlandsvenska folket, kanske inte bättre folket,
inte heller sämre mänskor. Ni hör också till äkta finnar,
gemensamma fosterlandet, fosterlandet, moderlandet.
Rösta på mig, var så goda, det där skall ni inte ångra!

Rakkaat suomenruotsalaiset, saamelaiset ja romanit,
hyvät maahanmuuttajamme, ynnä muut vähemmistömme,
varsinkin homot ja lesbot, kaikki syrjityt, sysityt,
päähän potkitut, petetyt, teille koittaa uusi päivä, uusi ja upea huomen.
Kun pääsen edustajaksi, kannan huolta puolestanne,
teillekin takaan ja vannon ihmisarvoisen elämän.

No niin, arvoisa yleisö, joku ehkä ihmetteli,
mitä kaikkea lupasin, ehkä aivan liian paljon?

Kyllä taisinkin luvata melko runsaalla kädellä,
mutta sen olen kokenut, että kun lupailen paljon,
olen saanut kaikkialla varsin suurta suosiota,
yllin kyllin kannatusta, ääniä ylettömästi.
Tämä on tosiasia. Ymmärtänette minua?

Lopuksi mä toistan vielä: Jos annat äänesi minulle,
niin minä lupaan ja vannon, että teen todella työtä
sinun äänesi edestä. Muistakaa tämä asia:
Meidän uusi puolueemme, Kalevalan kansanliike,
ajaa kaikkien etua.

Aulis Rintala

Kokeilepa KALTRINIA

2008-08-13T08:55:00.000-07:00

Jospa mainostajat tajuaisivat, mikä mahtava ase kalevalakieli olisi heidän työkalunaan!

Syö hyvin, samalla laihdut,
jopa päivässä, parissa.
Ahmi mieliruokiasi
niin paljon kuin vain haluat.

Näin eräs asiakkaamme
taikatuotteemme tehosta:
- Olin ennen pulleroinen,
tylleröinen, talleroinen,
painoin jo sata kiloa,
kunnes kuulin Kaltrinista,
siitä ihmekeksinnöistä,
punaisesta pulverista,
läskien hävittäjästä,
sitä oitis mä tilasin.

- Niin pudotin painostani
monta kymmentä kiloa.
Se oli mahtava kokemus,
oloni on hurjan hieno,
aivan höyhenen kepeä,
pidän muotivaattehia,
niin kuin silloin nuorempana.

- Käyttämällä Kaltrinia
mä voin syödä mielin määärin
entisiä ruokiani,
eivätkä kiloni kartu.

Tee heti tilauksesi,
postita tämä paperi,
KALTRIN on pelastajasi.

© Aulis Rintala

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org

Ruma ankanpoikanen

2008-08-13T08:33:00.000-07:00

Loppukohtaus runostani Ruma ankanpoikanen
(Sisältyy antologiaan Suomalaisella mitalla, Kalevalan poljennolla)

"Niin että minäkö joutsen!
"ihmetteli orpo raukka.
Se alkoi nyt tutkiskella
veden kalvosta kuvaansa.

"Toden totta, niin olenkin,
olen joutsenen näköinen,
en ole Sekasikiö,
olen uljas laulujoutsen!"

Ne sanat sanottuansa
se kohosi siivillensä
muiden joutsenten mukana.

© Aulis Rintala
(Kuva: Raija Kukkonen)

Tilaa maailman ainoa kalevalakielen oppikirja Kalevalamitan opas urbaanille runoniekalle. Postikuluineen 25 euroa. os. aulis(at)rintala.org